Osio 1: Luvut 1 ja 2

1.9.2020

Luku 1:
Kuningas Uuno Urhea

Olipa kerran pikkuruinen valtakunta nimeltä Runsaudensarvi, jota oli vuosisatojen ajan hallinnut pitkä ketju vaaleahiuksisia kuninkaita. Sen ajan kuningas, josta nyt kirjoitan, oli nimeltään kuningas Uuno Urhea. Hän oli itse lisännyt nimeensä Urhean kruunajaistensa aamuna osin siksi, että se sointui kivasti Uunoon, mutta myös sen vuoksi, että oli kerran onnistunut pyydystämään ja tappamaan ampiaisen ihka omin voimin, jos ei laskettu mukaan viittä lakeijaa ja saapaspoikaa.

Kuningas Uuno Urhea nousi valtaistuimelle valtavan suosion siivittämänä. Hänellä oli kauniit kellanvaaleat kiharat ja hienot kaartuvat viikset, ja hän näytti upealta kireissä polvihousuissa, samettisissa takeissa ja röyhelöpaidoissa, joihin rikkaat miehet tuohon aikaan sonnustautuivat. Uunon sanottiin olevan jalomielinen, ja hän hymyili ja huiskutti aina, kun hänet nähtiin, sekä näytti hurjan komealta muotokuvissa, joita jaettiin kautta valtakunnan ripustettaviksi raatihuoneiden seinille. Runsaudensarven kansa oli mitä tyytyväisin uuteen kuninkaaseensa, ja monen mielestä tämä sopi tehtäväänsä jopa paremmin kuin isänsä Olavi Oikeamielinen, jonka hampaat (vaikka ei kukaan sitä tuolloin tohtinut mainita) olivat aika vinksallaan.

Kuningas Uuno oli salaa huojentunut havaitessaan, miten helppo Runsaudensarvea oli hallita. Maa tuntui tosiasiassa hallitsevan itse itseään. Melkein kaikilla oli ylenpalttisesti ruokaa, kauppiaat ansaitsivat ruukkukaupalla kultaa ja Uunon neuvonantajat huolehtivat pikku pulmista, jos niitä ilmaantui. Uunon tehtäväksi jäi vain hymyillä alamaisilleen ajellessaan vaunuissaan ohi ja käydä viidesti viikossa metsällä kahden parhaan ystävänsä, lordi Sylkyarvon ja lordi Raukeen kanssa.

Sylkyarvolla ja Raukeella oli omat suuret kartanonsa maaseudulla, mutta heistä oli paljon huokeampaa ja hauskempaa elää linnassa kuninkaan kanssa, syödä kuninkaan ruokia, metsästää kuninkaan peuroja ja varmistaa, ettei kuningas kiintynyt liikaa hovin kauniisiin naisiin. He eivät tosiaankaan tahtoneet Uunon avioituvan, koska kuningatar saattaisi pilata heidän huvituksensa. Jossain vaiheessa Uuno oli näyttänyt aika lailla tykkäävän lady Eslandasta, joka oli yhtä tumma ja kaunis kuin Uuno oli vaalea ja komea, mutta Sylkyarvo oli saanut Uunon uskomaan, että Eslanda oli aivan liian vakavamielinen ja kirjaviisas, jotta hänestä voisi saada koko maan rakastaman kuningattaren. Uuno ei tiennyt, että lordi Sylkyarvo kantoi kaunaa lady Eslandalle. Lordi oli kerran pyytänyt häntä itselleen vaimoksi, mutta hän ei ollut suostunut.

Lordi Sylkyarvo oli hyvin laiha, viekas ja älykäs. Hänen ystävänsä Raukee oli punakkanaamainen ja niin isokokoinen, että tarvittiin kuusi miestä nostamaan hänet hänen mahtavan raudikkonsa selkään. Raukee ei ollut yhtä älykäs kuin Sylkyarvo, mutta terävämpi kuitenkin kuin.

Lordit olivat eteviä imartelemaan ja muka ällistymään siitä, miten taitava Uuno oli milloin missäkin ratsastuksesta kirppupeliin. Jos Sylkyarvolla jokin erityislahjakkuus oli, niin se, että hän osasi suostutella kuninkaan tekemään asioita, jotka olivat Sylkyarvolle mieleen, ja jos Raukeella jokin kyky oli, niin se, että hän osasi vakuuttaa kuninkaalle, ettei kukaan koko maailmassa ollut kuninkaalle niin uskollinen kuin hänen kaksi parasta ystäväänsä.

Uunon mielestä Sylkyarvo ja Raukee olivat sangen mukavia heppuja. He kannustivat häntä järjestämään koreita juhlia, ylellisiä eväsretkiä ja ruhtinaallisia pitoja, sillä Runsaudensarvi oli kuuluisa ruoastaan kaukana rajojensa ulkopuolellakin. Jokainen sen kaupunki tunnettiin eri ruokalajista, ja ne kaikki olivat parhaita koko maailmassa.

Runsaudensarven pääkaupunki Tuulihattula sijaitsi maan eteläosassa ympärillään laajat hedelmätarhat, kultaisina hohtelevat vehnäpellot ja smaragdinvihreä ruoho, jolla puhtaan valkoiset lehmät laidunsivat. Viljelijöiden tuottama kerma, jauho ja hedelmät toimitettiin Tuulihattulan poikkeuksellisen eteville leipureille, jotka valmistivat niistä leivonnaisia.

Nyt voisit muistella herkullisinta koskaan maistamaasi leivosta tai pikkuleipää. No niin, kerronpa sitten, että Tuulihattulassa olisi ollut suoranainen häpeä tarjota sellaista. Jos aikuisen miehen silmiin ei kihonnut mielihyvän kyyneleitä, kun hän haukkasi Tuulihattulan leivosta, leivos todettiin epäonnistuneeksi eikä sitä tehty ikinä enää. Tuulihattulan leipomoiden ikkunoissa oli korkeat keot sellaisia herkkuja kuin neidonhaave, keijunkehto ja kaikista kuuluisin eli toivetaivas, joka oli niin ihastuttavan piinallisen herkullinen, että niitä säästeltiin erikoistilanteisiin ja kaikki itkivät ilosta syödessään niitä. Naapurimaa Pluritanian kuningas Porfirio oli jo toimittanut kuningas Uunolle kirjeen, jossa tarjosi tälle ketä tahansa tyttäristään, jos saisi itselleen lopun elämän toivetaivaat, mutta Sylkyarvo oli neuvonut Uunoa nauramaan päin Pluritanian suurlähettilään naamaa.

”Tyttäret eivät ole likikään niin sieviä, että vaihto toivetaivaisiin kävisi päinsä, majesteetti!” Sylkyarvo sanoi.

Tuulihattulasta pohjoiseen oli lisää vihreitä niittyjä ja säkenöiviä jokia, joiden rannoilla kasvatettiin sysimustia lehmiä ja onnellisia vaaleanpunaisia porsaita. Ne puolestaan palvelivat kaksoiskaupunkeja Heranlinnaa ja Paroninkaupunkia, joita erottava kivinen kaarisilta ylitti Runsaudensarven tärkeimmän joen Uitin, jota pitkin kirkasväriset proomut kuljettivat tavaraa valtakunnan laidalta toiselle.

Heranlinna tunnettiin juustoistaan: valtavista valkeista kiekoista, tiiviistä oransseista palloista, isoista murenevista, sinisuonisista lieriöistä ja pienistä baby-kermajuustoista, jotka olivat samettia silkoisempia.

Paroninkaupunkia ylistettiin sen savustetuista ja hunajapaahdetuista kinkuista, siansivusta ja mausteisista makkaroista, suussasulavista pihveistä ja peurapiiraista.

Punatiilisen Paroninkaupungin piipuista kohoavat mausteiset sauhut sekoittuivat Heranlinnan juustokauppiaiden ovista leijuviin aromikkaisiin tuoksuihin, ja ilma oli vielä neljänkymmenen mailin päässäkin niin ihanaa, että sitä hengittäessä kihosi sylki suuhun.

Muutaman tunnin päässä Heranlinnasta ja Paroninkaupungista pohjoiseen saavuttiin valtaville viinitarhoille, joissa kasvoi kananmunan kokoisia rypäleitä, ja joka ainoa niistä oli kypsä, makea ja mehukas. Kun matkaa jatkettiin eteenpäin vielä lopun päivää, tultiin Jeroboam-nimiseen graniittikaupunkiin, joka oli kuuluisa viineistään. Jeroboamin ilmasta sanottiin, että siitä tuli hiprakkaan pelkästään kävelemällä sen kaduilla. Parhaat vuosikerrat vaihtoivat omistajaa tuhansista ja taas tuhansista kultakolikoista, ja Jeroboamin viinikauppiaat kuuluivat valtakunnan rikkaimpiin miehiin.

Mutta hiukan Jeroboamista pohjoiseen tapahtui jotain outoa. Oli kuin Runsaudensarven taianomaisen viljava maa olisi uuvuttanut itsensä loppuun tuottaessaan maailman parasta ruohoa, parhaita hedelmiä ja parasta vehnää. Maan pohjoisimmassa kärjessä sijaitsi alue nimeltä Joutosuo, eikä siellä kasvanut muuta kuin mauttomia ja veteliä sieniä sekä kuivaa, kitukasvuista ruohoa, joka riitti ravitsemaan vain muutaman surkean lampaan.

Lampaita paimentavat joutosuolaiset eivät olleet huoliteltuja, kurvikkaita ja hyvinpukeutuvia niin kuin Jeroboamin, Paroninkaupungin, Heranlinnan ja Tuulihattulan asukkaat. He olivat riutuneita ja ryysyisiä. Heidän huonosti ravituista lampaistaan ei koskaan saanut kunnollista hintaa sen paremmin Runsaudensarvessa kuin ulkomaillakaan, joten hyvin harva joutosuolainen pääsi ollenkaan Runsaudensarven viinien, juustojen, lihan tai leivonnaisten makuun. Joutosuon tavallisin ruokalaji oli rasvainen lammasliemi, jota valmistettiin niistä lampaista, jotka olivat liian vanhoja myytäväksi.

Muut runsaudensarvelaiset pitivät joutosuolaisia kummallisina — äreinä, likaisina ja pahansisuisina. Joutosuolaisten ääni oli karhea, ja muut runsaudensarvelaiset matkivat sitä niin että kuulostivat vanhoilta, käheiltä lampailta. Joutosuolaisten tavoista ja yksinkertaisuudesta vitsailtiin. Muiden runsaudensarvelaisten mielestä Joutosuolta ei ollut koskaan tullut muuta mainitsemisen arvoista kuin ikkabogin taru.

Luku 2:
Ikkabog

Ikkabogin taru oli siirtynyt Joutosuolla sukupolvelta toiselle ja levinnyt kuulopuheina Tuulihattulaan saakka. Nykyään tarina oli kaikille tuttu. Kuten kaikki tarut, sekin muuttui tietysti hivenen sen mukaan, kuka sitä kertoi. Joka kertomuksessa kuitenkin eli hirviö maan pohjoisimmassa kolkassa sijaitsevalla laajalla, pimeällä ja usein usvaisella suolla, niin vaarallisella, etteivät ihmiset voineet sinne mennä. Hirviön sanottiin syövän lapsia ja lampaita. Joskus se korjasi talteen jopa aikuisia miehiä ja naisia, jotka harhautuivat yöllä liian liki suota.

Ikkabogin tavat ja ulkomuoto vaihtelivat sen mukaan, kuka sitä kuvaili. Jotkut tekivät siitä käärmemäisen, toiset lohikäärmeen kaltaisen tai susimaisen. Jotkut sanoivat sen karjuvan, toiset sihisevän, ja vielä jotkut väittivät sen lipuvan ääneti kuin usva, joka lankeaa suolle äkkiarvaamatta.

Ikkabogilla sanottiin olevan erikoislaatuisia voimia. Se osasi matkia ihmisääntä houkutellakseen kulkijoita kouriinsa. Jos sen yritti tappaa, se tervehtyi taianomaisesti tai halkesi kahdeksi samanmoiseksi; se osasi lentää, syöstä tulta, ruiskuttaa myrkkyä — ikkabogin voimat olivat yhtä suuret kuin kertojan mielikuvitus.

”Katsokaakin, ettette poistu pihasta, kun minä teen töitä”, sanoivat vanhemmat lapsilleen kautta valtakunnan, ”tai ikkabog sieppaa teidät ja syö suihinsa!” Ja kautta maan pojat ja tytöt leikkivät taistelevansa ikkabogia vastaan, pelottelivat toisiaan ikkabogin tarulla, ja jos tarina kävi liian uskottavaksi, he jopa näkivät painajaisia ikkabogista.

Vili Valoisa oli sellainen pieni poika. Kun Lohenpyrstö-niminen perhe eräänä iltana oli Valoisien luona päivällisellä, herra Lohenpyrstö viihdytti läsnäolijoita sillä, minkä väitti uusimmaksi tiedoksi ikkabogista. Sinä yönä viisivuotias Vili heräsi kauhuissaan itkien unesta, jossa hirviön valtavat valkoiset silmät kiiluivat sumuisella suolla johon hän hiljalleen upposi.

”Noh, noh”, kuiskasi Vilin äiti, joka oli hiipinyt huoneeseen kynttilä kädessään ja keinutteli nyt poikaansa sylissään. ”Ikkabogia ei ole olemassakaan, Vili. Se on pelkkä pöhkö tarina.”

”M-mutta herra Lohenpyrstö sanoi että lampaita on k-kadonnut!” Vili hikkasi.

”Onhan niitä”, Vilin äiti sanoi, ”mutta ei siksi että hirviö olisi vienyt ne. Lampaat ovat hupsuja olentoja. Ne vaeltelevat ja eksyvät suolla.”

”M-mutta herra Lohenpyrstö sanoi, että i-ihmisiäkin katoaa!”

”Vain niitä ihmisiä, jotka ovat niin pöhköjä, että harhautuvat yöllä suolle”, rouva Valoisa sanoi. ”Rauhoitu, Villikkä, hirviötä ei ole olemassa.”

”Mutta herra L-Lohenpyrstö sanoi, että i-ihmiset kuulivat ääniä ikkunan takaa ja a-aamulla olivat kanat poissa!”

Rouva Valoisa ei voinut olla nauramatta.

”He kuulivat tavallisten varkaiden ääniä, Vili. Siellä Joutosuolla ihmiset kähveltävät toisiltaan kaiken aikaa. On helpompi syyttää ikkabogia kuin myöntää, että oma naapuri varastaa!”

”Varastaa?” Vili henkäisi, suoristi selkäänsä äidin sylissä ja katsoi tätä totisena silmiin. ”Varastaminen on tosi tuhmaa, eikö vain, äiti?”

”Se on todellakin tuhmaa”, rouva Valoisa sanoi, nosti Vilin sylistään takaisin tämän omaan lämpöiseen sänkyyn ja peitteli hellästi. ”Mutta onneksi me emme asu lähelläkään Joutosuon laeista piittaamatonta väkeä.”

Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneen ovelle.

”Hyvää yötä”, hän kuiskasi ovensuusta. Tavallisesti hän olisi jatkanut: ”Varo ettei ikkabog pure” niin kuin vanhemmat kautta Runsaudensarven yleensä sanoivat lapsille nukkumaan mennessä, mutta nyt hän sanoikin: ”Nuku hyvin.”

Vili nukahti uudestaan eikä nähnyt enempää hirviöitä unissaan.

Sattui niin, että herra Lohenpyrstö ja rouva Valoisa olivat hyvät ystävät. He olivat olleet samalla luokalla koulussa ja tunteneet toisensa aina. Kun herra Lohenpyrstö kuuli aiheuttaneensa Vilille painajaisia, hänelle tuli syyllinen olo. Koska hän oli koko Tuulihattulan paras puuseppä, hän päätti veistää pienelle pojalle ikkabogin. Sille tuli iso, hymyilevä suu täynnä hampaita ja isot pedonkyntiset jalat, ja se oli heti Vilin lempilelu.

Jos Vilille tai hänen vanhemmilleen tai naapurin Lohenpyrstöille tai kenelle tahansa koko Runsaudensarven valtakunnassa olisi kerrottu, että hirveät koettelemukset valtaisivat pian Runsaudensarven täysin ikkabogin tarun takia, he olisivat nauraneet. He elivät maailman onnellisimmassa valtakunnassa. Mitä harmia ikkabogista voisi olla?

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat Osio 1: Luvut 1 ja 2
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uuno Urhea
Lordi Sylkyarvo
Lordi Raukee
Lady Eslanda
Runsaudensarven kartta
Runsaudensarven lippu
Ruokakuvia – leivonnaisia, juustoa, makkaroita ja viiniä
Kuvia siitä, miltä ikkabog saattaa näyttää

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari