Osio 10: Luvut 20 & 21

14.9.2020

Luku 20
Mitalit Valoisalle ja Napille

Kun kuningas Uuno heräsi seuraavana aamuna ja hänelle kerrottiin, että pääneuvonantaja oli vetäytynyt tehtävistään tällä maan historian kannalta kriittisellä hetkellä, hän raivostui. Oli suuri helpotus kuulla, että lordi Sylkyarvo oli ottanut tehtävät hoitaakseen, sillä Uuno tiesi Sylkyarvon ymmärtävän, miten vakava vaara valtakuntaa uhkasi.

Uuno kyllä tunsi olonsa turvallisemmaksi nyt kun oli taas linnassaan, jossa oli korkeat muurit ja tykkitornit tykkeineen, laskusilta ja vallihauta, mutta silti hän ei päässyt matkansa aiheuttamasta järkytyksestä. Hän pysyi tiiviisti yksityisissä asuintiloissaan, jonne ateriat kannettiin kultaisilla tarjottimilla. Hän ei käynyt metsästämässä, vaan käveli edestakaisin paksuilla matoillaan, eli uudestaan pohjoisessa kokemaansa seikkailua ja tapasi vain kahta parasta ystäväänsä, jotka pitivät hänen pelkonsa visusti elossa.

Kolmantena päivänä Joutosuolta paluun jälkeen Sylkyarvo saapui kuninkaan yksityistiloihin synkkäilmeisenä ja ilmoitti, että sotilaat, jotka oli lähetetty suolle selvittämään, mitä sotamies Jusa Napille oli tapahtunut, olivat löytäneet pelkät sotilaan verentahrimat kengät, yhden hevosenkengän ja kasan tarkkaan kaluttuja luita.

Kuningas valahti kalpeaksi ja rojahti istumaan satiinisohvalleen.

”Voi, onpa hirvittävää, onpa hirvittävää… sotamies Nappi… En ihan muista, kuka hän oli?”

”Nuori mies, pisamainen, leskiäidin ainoa poika”, Sylkyarvo sanoi. ”Kuninkaan kaartin uusin tulokas ja erittäin lupaava poika. Murheellista kerta kaikkiaan. Ja pahinta on, että Valoisan ja Napin takia ikkabog on päässyt ihmislihan makuun — täsmälleen niin kuin teidän majesteettinne ennusti. On todella ällistyttävää, jos saan sanoa, miten teidän majesteettinne käsitti vaaran heti alussa.”

”M-mutta mitä on tehtävissä, Sylkyarvo? Jos hirviö janoaa lisää ihmissaalista…”

”Teidän majesteettinne voi jättää asian minun huolekseni”, Sylkyarvo sanoi tyynnytellen. ”Minähän olen pääneuvonantaja ja työskentelen päivin ja öin valtakunnan turvallisuuden eteen.”

”Olen todella iloinen, että Sillinruoto nimitti Sylkyarvon seuraajakseen”, Uuno sanoi. ”Mihin joutuisin ilman teitä?”

”Höpsis, teidän majesteettinne, on kunnia palvella noin hyväntahtoista kuningasta.

Ja nyt meidän tulisi keskustella huomisen hautajaisista. Aiomme haudata Napin vähäiset jäänteet majuri Valoisan viereen. Tilaisuushan on tietysti valtiollinen, loistokas ja seremoniallinen, ja minusta olisi erittäin hieno ele, jos teidän majesteettinne voisi luovuttaa vainajien sukulaisille Mitalin Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan.”

”Oi, onko olemassa mitali?” Uuno sanoi.

”Ilman muuta on, ja siitä tulikin mieleeni — teidän majesteettinne ei ole vielä saanut omaansa.”

Sylkyarvo kaivoi sisätaskustaan mitä upeimman kultamitalin, melkein teevadin kokoisen. Mitalissa oli kohotyönä hirviö, jonka rubiinisilmät kiiluivat ja jota vastaan taisteli komea, lihaksikas mies kruunu päässään. Koko komeus riippui helakanpunaisessa nauhassa.

”Minunko?” kuningas sanoi silmät ymmyrkäisinä.

”Tottahan toki, majesteetti!” Sylkyarvo sanoi. ”Eikö teidän majesteettinne muka lyönyt miekkaansa hirviön inhaan niskaan? Me kaikki muistamme sen hyvin!”

Kuningas Uuno sormeili raskasta kultamitalia. Vaikka hän ei sanonut mitään, hän kamppaili hiljaa sisimmässään.

Uunon rehellisyys oli yhtäkkiä ilmoittanut pienellä, kirkkaalla äänellä: Ei siinä niin käynyt. Tiedät ettei käynyt. Sinä näit ikkabogin sumussa, pudotit miekkasi ja pötkit pakoon. Et sinä iskenyt sitä miekalla. Et ollut edes niin lähellä!

Mutta Uunon raukkamaisuus peittosi rehellisyyden: Olet jo sopinut Sylkyarvon kanssa mitä tapahtui! Vaikuttaisitpa pöljältä, jos nyt myöntäisit että pakenit!

Ja kaiken yli ylsi turhamaisuus: Minä sentään johdin ikkabogin metsästystä! Minä näin sen ensimmäisenä! Ansaitsen mitalin, ja se sopii hyvin siihen mustaan hautajaispukuun.

Niinpä Uuno sanoi:

”Kyllä, Sylkyarvo, kaikki tapahtui juuri niin kuin sanotte. Kehuskellahan ei tietenkään kukaan halua.”

”Teidän majesteettinne vaatimattomuus on legendaarista”, Sylkyarvo sanoi ja kumarsi syvään peittääkseen omahyväisen hymynsä.

Seuraava päivä julistettiin kansalliseksi surupäiväksi ikkabogin uhrien kunniaksi. Väki kokoontui katujen varsille katsomaan, kun majuri Valoisan ja sotamies Napin arkut kulkivat ohi sulkakoristeisten mustien hevosten vetämissä vankkureissa.

Kuningas Uuno ratsasti arkkujen perässä sysimustalla hevosella ja Mitali Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan pomppi hänen rintaansa vasten ja heijasti auringonvaloa niin kirkkaasti, että väkijoukon silmiin sattui. Kuninkaan takana kävelivät rouva Valoisa ja Vili, myös mustiin pukeutuneina, ja heidän takanaan tuli punainen peruukki päässään parkuva vanha nainen, joka oli esitelty rouva Napiksi, Jusan äidiksi.

”Voi minun Jusaani”, nainen ulisi kävellessään. ”Alas kamala ikkabog, joka tappoi minun Jusa-raukkani!”

Arkut laskettiin hautoihin ja kuninkaan torvisoittokunta soitti kansallishymnin. Napin arkku oli erityisen raskas, koska se oli täynnä tiiliskiviä. Omituisen näköinen rouva Nappi parkui ja kirosi ikkabogia silloinkin, kun kymmenen hikoilevaa miestä laski hänen poikansa arkun maahan. Rouva Valoisa ja Vili seisoivat ja itkivät hiljaa.

Sitten kuningas Uuno pyysi surevat sukulaiset eteen vastaanottamaan miesten mitalit. Sylkyarvo ei halunnut käyttää niin paljon rahaa Valoisaan ja kuvitteelliseen Nappiin kuin oli käyttänyt kuninkaaseen, joten heidän mitalinsa olivat kullan sijaan hopeaa. Seremonia oli kuitenkin koskettava, varsinkin kun rouva Nappi oli niin tunteikas, että lankesi maahan ja suuteli kuninkaan saappaita.

Rouva Valoisa ja Vili kävelivät hautajaisista kotiin ja väkijoukko teki heille kunnioittavasti tietä. Vain kerran rouva Valoisa seisahtui, ja se tapahtui kun hänen vanha ystävänsä herra Lohenpyrstö astui väkijoukosta ja esitti surunvalittelunsa. He halasivat. Lilja olisi halunnut sanoa jotakin Vilille, mutta kaikki tuijottivat eikä hän tavoittanut edes Vilin katsetta, koska Vili katsoi kiukkuisesti kenkiään. Lilja ei ehtinyt tehdä mitään, kun hänen isänsä oli jo päästänyt rouva Valoisan eteenpäin ja Lilja vain katseli, kun hänen paras ystävänsä ja tämän äiti kävelivät pois näkyvistä.

Kun he olivat taas omassa mökissään, rouva Valoisa heittäytyi sängylleen ja itki itkemistään. Vili yritti lohduttaa, mutta mikään ei auttanut, joten hän vei isänsä mitalin omaan huoneeseensa ja pani sen takanreunukselle.

Vasta kun hän astui taemmas katsomaan mitalia, hän tajusi asettaneensa isän mitalin sen puisen ikkabogin viereen, jonka herra Lohenpyrstö oli kauan sitten veistänyt hänelle. Sitä ennen Vili ei ollut yhdistänyt lelua siihen, miten isä oli kuollut.

Nyt hän otti puisen ikkabogin hyllyltä, pani sen lattialle, tarttui hiilihankoon ja hakkasi lelun säpäleiksi. Sitten hän keräsi säpäleet ja heitti ne tuleen. Katsellessaan, miten liekit löivät yhä korkeammalle, hän vannoi, että kunhan hän olisi tarpeeksi vanha, hän etsisi ikkabogin ja kostaisi omin käsin hirviölle, joka oli tappanut hänen isänsä.

Luku 21
Professori Petkuvilppi

Hautajaisten jälkeisenä aamuna Sylkyarvo koputti taas kuninkaan asuintilojen oveen ja astui sisään mukanaan kasa kääröjä, jotka pudotti sille pöydälle, jonka ääressä kuningas istui.

”Sylkyarvo”, sanoi Uuno, jolla oli yhä kaulassaan Mitali Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan ja yllään helakanpunainen puku, jotta saattoi paremmin esitellä mitalia, ”leivokset eivät ole yhtä hyviä kuin yleensä.”

”Voi, sepä ikävä kuulla, majesteetti”, Sylkyarvo sanoi. ”Minusta oli oikein, että Valoisan leski sai pari vapaapäivää. Nämä on valmistanut apukondiittori.”

”No, ne ovat sitkeitä”, Uuno sanoi ja pudotti puolikkaan hienohahtuvan takaisin lautaselle. ”Entä mitä nuo kääröt ovat?”

”Nämä, teidän majesteettinne, ovat ehdotuksia valtakunnan puolustamiseksi ikkabogilta”, Sylkyarvo sanoi.

”Erinomaista, erinomaista”, kuningas Uuno sanoi ja siirsi leivokset ja teepannun syrjään tehdäkseen tilaa, kun Sylkyarvo veti itselleen tuolin.

”Ensimmäinen tehtävä, teidän majesteettinne, oli hankkia mahdollisimman paljon tietoa ikkabogista itsestään, jotta pystymme paremmin kukistamaan sen.”

”Niin kyllä, mutta miten, Sylkyarvo? Hirviö on mysteeri! Kaikki luulivat sitä kuvitelmaksi vuodet pitkät!”

”Anteeksi, mutta siinä teidän majesteettinne erehtyy”, Sylkyarvo sanoi. ”Asiaa tauotta tutkittuani olen onnistunut jäljittämään koko Runsaudensarven etevimmän ikkabogasiantuntijan. Lordi Raukee odottaa hänen kanssaan aulassa. Teidän majesteettinne luvalla —”

”Tuokaa hänet tänne, tuokaa hänet tänne, tuokaa!” Uuno sanoi innoissaan.

Niin Sylkyarvo poistui paikalta ja palasi vähän ajan päästä mukanaan lordi Raukee ja pieni vanha mies, jolla oli lumenvalkoiset hiukset ja niin paksut silmälasit, että itse silmät olivat hävinneet melkein olemattomiin.

”Tässä, teidän majesteettinne, on professori Petkuvilppi”, Raukee sanoi myyrämäisen pikku miehen kumartaessa syvään kuninkaalle. ”Sitä mitä hän ei tiedä ikkabogista ei tarvitse tietääkään!”

”Miksen minä ole kuullut teistä aikaisemmin, professori Petkuvilppi?” kuningas kysyi ja mietti, että jos hän olisi tiennyt, että ikkabog oli niin todellinen, että sillä oli oma asiantuntijansakin, hän ei olisi alun alkaenkaan lähtenyt etsimään sitä.

”Elän eristäytynyttä elämää, teidän majesteettinne”, professori Petkuvilppi sanoi ja kumarsi toisen kerran. ”Niin harva uskoo ikkabogiin, että olen ottanut tavakseni pitää tiedot ominani.”

Kuningas Uuno tyytyi vastaukseen, mikä oli helpotus Sylkyarvolle, koska professori Petkuvilppi ei ollut yhtään todellisempi kuin sotamies Jusa Nappi tai sen paremmin punaperuukkinen leski Nappikaan, joka oli ulissut Jusan hautajaisissa. Totuus oli, että professori Petkuvilppi ja leski Nappi olivat peruukin ja silmälasien alla yksi ja sama henkilö: lordi Sylkyarvon hovimestari Otto Virkkuu, joka huolehti lordi Sylkyarvon kartanosta isännän asuessa linnassa. Kuten isäntänsä, Virkkuukin oli valmis mihin vain maksua vastaan, ja oli lupautunut esittämään sekä leskeä että professoria sadasta kultadukaatista.

”No, professori Petkuvilppi, mitä voitte kertoa ikkabogista?” kuningas kysyi.

”No, ensinnäkin”, sanoi valeprofessori, jolle Sylkyarvo oli pannut sanat suuhun. ”Se on kahden hevosen korkuinen —”

”Jollei korkeampikin”, keskeytti Uuno, jonka painajaisissa oli esiintynyt jätti-ikkabog siitä saakka kun hän palasi Joutosuolta.

”Jollei korkeampikin, kuten teidän majesteettinne sanoo”, Petkuvilppi myönteli. ”Arvioisin että keskikokoinen ikkabog voisi olla kahden hevosen korkuinen, kun taas isompi yksilö saattaisi yltää jopa — hetkinen —”

”Kahteen norsuun”, kuningas ehdotti.

”Kahteen norsuun”, myönsi Petkuvilppi. ”Ja silmät kuin lamput —”

”Tai hehkuvat valopallot”, kuningas ehdotti.

”Juuri samaa vertauskuvaa aioin käyttää kuin teidän majesteettinne!” Petkuvilppi sanoi.

”Entä osaako hirviö puhua ihmisen kieltä?” Uuno kysyi, koska painajaisissa hirviö kuiskutti: ”Kuningas… tahdon kuninkaan… Missä olet, pikku kuningas?” hiipiessään pimeitä katuja linnan suuntaan.

”Kyllä osaa”, sanoi Petkuvilppi ja kumarsi taas. ”Uskomme että ikkabog oppi puhumaan ihmiskieltä, kun se otti ihmisiä vangiksi. Ennen kuin se poisti sisälmykset ja söi uhrinsa, uskoaksemme se pakotti heidät opettamaan kieltä.”

”Pyhä kärsimys, mikä raakalainen!” kuiskasi Uuno, joka oli kalvennut.

”Lisäksi”, Petkuvilppi sanoi, ”ikkabog on pitkämuistinen ja kostonhimoinen. Jos uhri on voittanut sen oveluudella — kuten teidän majesteettinne voitti paetessaan sen tappavasta otteesta — sen tiedetään livahtaneen pimeyden turvin suolta ja vaatineen uhrinsa tämän nukkuessa.”

Uuno, joka oli kalpeampi kuin lumikuorrute puoliksi syödyn hienohahtuvan päällä, kähähti:

”Mitä voimme tehdä? Olen tuhon oma!”

”Höpsistä, teidän majesteettinne”, Sylkyarvo sanoi piristävästi. ”Olen laatinut roppakaupalla keinoja teidän majesteettinne turvaksi.”

Niin sanoessaan Sylkyarvo poimi yhden tuomistaan kääröistä ja avasi sen. Siinä oli lähes koko pöydän peittävä värikuva hirviöstä, joka muistutti lohikäärmettä. Hirviö oli valtava ja ruma, sillä oli paksut mustat suomut, kiiluvat valkoiset silmät, pyrstö, joka päättyi myrkkypiikkiin, torahampainen suu, joka oli kyllin iso nielemään miehen, ja partaveitsenterävät pitkät kynnet.

”On voitettava useita ongelmia, kun puolustaudutaan ikkabogilta”, professori Petkuvilppi sanoi, kaivoi esiin lyhyen kepin ja osoitti sillä vuorotellen torahampaita, pedonkynsiä ja myrkyllistä pyrstöä. ”Mutta haastavinta on se, että ikkabogin tappaminen saa kaksi uutta ikkabogia tulemaan esiin ensimmäisen ruhosta.”

”Ei kai sentään?” Uuno sanoi vaisusti.

”Kyllä vain, teidän majesteettinne”, Petkuvilppi sanoi. ”Olen tutkinut hirviötä koko ikäni ja voin vakuuttaa että löydökseni pitävät täysin paikkansa.”

”Teidän majesteettinne ehkä muistaa, että monissa vanhoissa ikkabogtarinoissa mainitaan tämä erikoinen seikka”, keskeytti Sylkyarvo, jolle oli erittäin tärkeää, että kuningas uskoi juuri tämän tietyn ikkabogin piirteen, koska suurin osa hänen suunnitelmastaan nojasi siihen.

”Mutta se vaikuttaa niin — niin epätodennäköiseltä!” Uuno sanoi heikolla äänellä.

”Epätodennäköiseltähän se todellakin päällisin puolin vaikuttaa”, Sylkyarvo sanoi ja kumarsi taas. ”Todellisuudessa se on niitä erikoislaatuisia ja uskomattomia asioita, jotka vain älykkäimmät ymmärtävät, kun taas tavallinen kansa — tyhmä kansa, teidän majesteettinne — vain nauraa hihittää tälle seikalle.”

Uuno katsoi Sylkyarvosta Raukeeseen ja professori Petkuvilppiin; kaikki kolme näyttivät odottavan, että hän todistaa älykkyytensä määrän, eikä hän tietenkään halunnut vaikuttaa tyhmältä, joten hän sanoi: ”Niin… no, kyllä professorin sana riittää minulle… mutta jos hirviöstä tulee kaksi hirviötä aina kun se kuolee, miten me tapamme sen?”

”No, suunnitelmamme ensimmäisessä vaiheessa emme mitenkään”, Sylkyarvo sanoi.

”Emme vai?” Uuno sanoi pahoilla mielin.

Nyt Sylkyarvo avasi seuravan käärön, ja siinä oli Runsaudensarven kartta. Maan pohjoisimpaan kärkeen oli piirretty jättikokoinen ikkabog. Laajan suon reunamilla seisoi sata pientä tikku-ukkoa miekat käsissään. Uuno katsoi lähemmin nähdäkseen, oliko jollain ukolla kruunu, ja huojentui kun ei ollut.

”Kuten teidän majesteettinne näkee, ensimmäinen ehdotuksemme on erityinen Ikkabogin Turvaprikaati. Miehet partioivat Joutosuon laitamilla ja varmistavat, ettei ikkabog poistu suolta. Arvioimme tällaisen prikaatin kustannukseksi, mukaan lukien univormut, aseet, hevoset, palkat, koulutuksen, ylläpidon, ateriat, majoituksen, sairauskorvaukset, vaararahan, syntymäpäivälahjat ja mitalit, kymmenisen tuhatta kultadukaattia.”

”Kymmenen tuhatta dukaattia?” kuningas Uuno toisti. ”Se on iso kasa kultaa. Toisaalta kun on kyse minun suojelemisestani — tarkoitan siis kun on kyse Runsaudensarven suojelemisesta —”

”Kymmenen tuhatta dukaattia kuukaudessa on pieni hinta siitä”, Sylkyarvo viimeisteli.

”Kymmenen tuhatta kuukaudessa!” Uuno parahti.

”Kyllä, majesteetti”, Sylkyarvo sanoi. ”Jos aiomme todella puolustaa valtakuntaa, kustannukset ovat huomattavat. Toisaalta jos teidän majesteettinne arvelee, että pärjäämme vähemmillä aseilla —”

”Ei, ei, en sanonut niin —”

”Emme tietenkään odota teidän majesteettinne kantavan kustannuksia yksin”, Sylkyarvo jatkoi.

”Ettekö?” Uuno sanoi äkkiä toiveikkaana.

”Emme tosiaankaan, se olisi törkeän epäreilua teidän majesteettianne kohtaan. Kyllähän koko maa lopulta hyötyy Ikkabogin Turvaprikaatista. Ehdotankin että säädämme ikkabogveron. Velvoitamme jokaisen Runsaudensarven talouden maksamaan yhden kultadukaatin kuukaudessa. Sehän tietysti tarkoittaa monen uusien veronkantajien värväämistä ja kouluttamista, mutta jos korotamme summan kahteen dukaattiin, katamme niidenkin kustannukset.”

”Ihailtavaa, Sylkyarvo!” kuningas Uuno huudahti. ”Kylläpä on hienot aivot! Hyvänen aika, kaksi dukaattia kuukaudessa — ihmiset tuskin huomaavatkaan menetystä.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 10: Luvut 20 & 21
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uunon kultainen mitali
Mustat hautajaishevoset sulkakoristeineen
Vanha nainen punainen peruukki päässään
Rikottu ikkaboglelu
Professori Petkuvilppi
Professori Petkuvilpin kuva hirviöstä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari