Osio 11: Luvut 22 & 23

15.9.2020

Luku 22
Liputon talo

Ja niin säädettiin kuukausittainen kahden kultadukaatin vero Runsaudensarven jokaisen talouden maksettavaksi, jotta maata voitiin suojella ikkabogilta. Veronkantajista tuli pian yleinen näky Runsaudensarven kaduilla. Heidän univormunsa selkään oli maalattu suurina tuijottavat valkoiset silmät kuin lamput. Silmien oli määrä muistuttaa, mitä varten veroa kannettiin, mutta kapakoissa kuiskuteltiin, että kyseessä olivat lordi Sylkyarvon silmät, jotka vahtivat että kaikki varmasti maksoivat.

Kun kultaa oli kerätty kylliksi, Sylkyarvo päätti pystyttää patsaan ikkabogin uhrien muistoksi, jotta ihmiset eivät unohtaisi, miten julma peto ikkabog oli. Aluksi Sylkyarvo suunnitteli majuri Valoisan patsasta, mutta hänen vakoojansa raportoivat Tuulihattulan kapakoista, että ihmisten mielikuvitusta kiehtoi enemmän sotamies Napin tarina. Rohkea nuori Nappi tarjoutui vapaaehtoiseksi laukkaamaan yöhön, viemään tiedon majurinsa kuolemasta, mutta päätyikin itse ikkabogin suihin. Hän oli ihmisten mielestä traaginen ja jalo hahmo, joka ansaitsi komean patsaan. Majuri Valoisa puolestaan tuntui kuolleen oikeastaan vahingossa, kun oli epäviisaasti laukaissut väkipyssynsä sumuisella ja pimeällä suolla. Tuulihattulan juopot kantoivat itse asiassa jopa kaunaa Valoisalle, koska juuri Valoisan takia sotamies Jusa Nappi oli joutunut vaarantamaan henkensä.

Sylkyarvo pokkuroi mieluusti yleistä mielialaa ja veistätti siis Jusa Napin patsaan ja sijoitti sen keskelle Tuulihattulan suurinta toria. Poikamainen ja määrätietoinen Nappi oli jähmettynyt upean ratsunsa selässä ikuiseen laukkaan kohti Kaupunki-Kaupunkia pronssiviitta perässään hulmuten. Tuli muotiin laskea kukkia patsaan juurelle joka sunnuntai. Muuan melko tavallisen oloinen nuori nainen, joka laski kukat joka viikko, väitti olleensa Jusa Napin tyttöystävä.

Sylkyarvo päätti myös käyttää osan kullasta hankkeeseen, jolla saatiin viihdykettä Uunolle, joka ei vieläkään uskaltanut metsästää, koska pelkäsi ikkabogin livahtaneen etelään ja hyökkäävän hänen kimppuunsa. Uunon viihdyttämiseen kyllästyneet Sylkyarvo ja Raukee olivat laatineet suunnitelman.

”Meidän on saatava muotokuva teidän majesteetistanne taistelemassa ikkabogia vastaan! Kansa vaatii sitä!”

”Todellako?” kuningas sanoi hypistellen nappejaan, jotka olivat sinä päivänä smaragdeista tehdyt. Uuno muisti, miten hän oli sinä aamuna, kun pukeutui ensimmäisen kerran taistelupukuun, toivonut että hänestä maalattaisiin muotokuva surmaamassa ikkabogia. Hän piti Sylkyarvon ideasta kovasti, ja seuraavat kaksi viikkoa hän suunnitteli ja sovitti uutta univormua, koska vanha oli tahriintunut pahasti suolla, samoin kuin teetätti uutta jalokivikoristeista miekkaa. Sitten Sylkyarvo palkkasi Runsaudensarven parhaan maalarin, Malik Monenkirjavan, ja Uuno aloitti viikkokausien poseerauksen maalaukseen, josta tulisi niin iso että se peittäisi yhden kokonaisen seinän valtaistuinsalissa. Monenkirjavan takana istui viisikymmentä vähäisempää taiteilijaa, jotka kaikki kopioivat mestaria ja valmistivat maalauksesta pienempiä versioita jaettaviksi Runsaudensarven joka ikiseen isoon ja pieneen kaupunkiin ja kylään.

Kun kuningasta maalattiin, hän viihdytti Monenkirjavaa ja muita taitelijoita kertomalla tarinaa kuuluisasta taistelustaan hirviön kanssa, ja mitä enemmän hän tarinaa kertoi, sitä enemmän hän itsekin uskoi sen todeksi. Uunolla siis riitti iloista touhua, eli Sylkyarvo ja Raukee saivat vapaasti johtaa maata ja jakaa keskenään joka kuukaudelta yli jääneet kulta-arkut, jotka toimitettiin yösydännä lordien maaseutukartanoihin.

Mutta entä, saatat kysyä, ne yksitoista muuta neuvonantajaa, jotka työskentelivät Sillinruodon alaisuudessa? Eikö heidän mielestään ollut outoa, että pääneuvonantaja vetäytyi tehtävistään keskellä yötä eikä häntä sen jälkeen enää nähty? Eivätkö he kyselleet mitään, kun huomasivat Sylkyarvon Sillinruodon paikalla? Ja mikä tärkeintä: uskoivatko he ikkabogiin?

Kysymykset ovat erinomaisia ja vastaankin niihin heti.

Toki he jupisivat keskenään, ettei Sylkyarvolle olisi pitänyt antaa valtaa noin vain ilman kunnon äänestystä. Pari heistä jopa harkitsi valitusta kuninkaalle. He kuitenkin päättivät antaa asian olla ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä pelotti.

Kuninkaalliset kuulutukset oli nimittäin jo kiinnitetty Runsaudensarven jokaisen kaupungin ja kylän torille, ja kaikki oli kirjoittanut Sylkyarvo ja allekirjoittanut kuningas. Oli maanpetos kyseenalaistaa kuninkaan päätöksiä, maanpetos väittää ettei ikkabogia olisi olemassa, maanpetos kyseenalaistaa ikkabogveron tarve ja maanpetos olla maksamatta kahta kuukausittaista dukaattia.

Neuvonantajat pelkäsivät, että heitä syytettäisiin petoksesta. He eivät halunneet että heidät lukitaan tyrmään. Oli todellakin paljon mukavampaa elellä ihanissa kartanoissa, jotka kuuluivat neuvonantajien luontaisetuihin, ja kulkea erityisissä neuvonantajan kaavuissa, jotka takasivat pääsyn jokaisen leipomon jonossa suoraan kärkeen.

He siis hyväksyivät Ikkabogprikaatin kulut ja vihreät univormut, joissa miehet Sylkyarvon mukaan maastoutuivat paremmin suon saroihin. Prikaatista tuli pian tavallinen näky Runsaudensarven tärkeimpien kaupunkien kaduilla.

Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi prikaati ratsasti kaduilla huiskuttamassa eikä ollut pohjoisessa, missä hirviö kuulemma eli, mutta he pitivät ihmetykset omana tietonaan. Samaan aikaan suurin osa kansalaisista kilpaili siitä, kuka uskoi ikkabogiin intohimoisimmin. He pönkittivät ikkunoihinsa halpoja kopioita kuningas Uunosta taistelemassa ikkabogia vastaan ja ripustivat ovilleen puisia kylttejä, joissa oli sellaisia tekstejä kuin YLPEÄ IKKABOGVERON MAKSAJA ja ALAS IKKABOG, ELÄKÖÖN KUNINGAS! Jotkut vanhemmat jopa opettivat lapsensa kumartamaan ja niiaamaan veronkantajille.

Valoisan talo oli koristeltu niin monin ikkabogin vastaisin julistein, että niiden takaa oli vaikea edes nähdä mökkiä. Vili oli viimein palannut kouluun, mutta vietti Liljan suureksi pettymykseksi välituntinsa Sebastian Särjen kanssa jutellen ajasta, jolloin he voisivat kumpikin liittyä Ikkabogin Turvaprikaatiin ja tappaa hirviön. Lilja tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan ja pohti, mahtoiko Vili ikävöidä häntä lainkaan.

Liljan oma kotitalo oli ainoa Kaupunki-Kaupungin taloista, jossa ei ollut ainuttakaan lippua tai kylttiä ylistämässä ikkabogveroa. Liljan isä myös piti tytön sisällä aina, kun Ikkabogin Turvaprikaati ratsasti ohi, eikä suinkaan usuttanut tätä juoksemaan puutarhaan hurraamaan naapureitten lasten lailla.

Lordi Sylkyarvo pani merkille, että pikkuisesta mökistä hautausmaan vieressä puuttuivat liput ja kyltit, ja tallensi tiedon viekkaan mielensä perukoille sinne, missä säilytti sellaista tietoa, josta voi jonain päivänä olla hyötyä.

Luku 23
Oikeudenkäynti

Et varmaankaan ole unohtanut niitä kolmea rohkeaa tyrmään suljettua sotilasta, jotka kieltäytyivät uskomasta sen paremmin ikkabogiin kuin Jusa Nappiinkaan.

No, ei ollut Sylkyarvokaan unohtanut. Siitä yöstä saakka, jolloin hän vangitsi heidät, hän oli yrittänyt keksiä keinoa päästä heistä eroon ilman että siitä syytetään häntä. Hänen viimeisin ideansa oli syöttää heille myrkkyä keitossa ja väittää heidän kuolleen luonnollisista syistä. Hän ei ollut vielä päättänyt parasta myrkkyä, kun joitain sotilaiden sukulaisia ilmaantui linnan portille ja vaati päästä puhumaan kuninkaan kanssa. Pahinta oli, että heidän joukossaan oli lady Eslanda, ja Sylkyarvolla oli epämääräinen epäilys, että tämä oli järjestänyt koko jutun.

Sylkyarvo ei vienyt heitä kuninkaan luo vaan ohjasi heidät omaan uuteen upeaan pääneuvonantajan kansliaansa, missä hän kehotti heitä kohteliaasti istuutumaan.

”Haluamme tietää milloin poikiemme oikeudenkäynti on”, sanoi sotamies Tammisen veli, joka oli sikatilallinen aivan läheltä Paroninkaupunkia.

”Heitä on pidetty lukkojen takana jo kuukausia”, sanoi sotamies Puikon äiti, joka oli jeroboamilaisen kapakan tarjoilija.

”Lisäksi tahdomme tietää, mistä heitä syytetään”, lady Eslanda sanoi.

”Heitä syytetään maanpetoksesta”, Sylkyarvo sanoi heilutellen hajustettua taskuliinaansa nenän alla katse sikatilallisessa. Mies oli putipuhdas, mutta Sylkyarvon tarkoitus oli saada hänet tuntemaan itsensä pieneksi, ja valitettavasti hän myös onnistui siinä.

”Maanpetoksesta?” rouva Puikko toisti ällistyneenä. ”Hyvänen aika, mistään päin tätä maata ei löydy uskollisempia kuninkaan alamaisia kuin ne kolme!”

Sylkyarvon ovela katse siirtyi vuorotellen jokaiseen huolestuneeseen perheenjäseneen, jotka selvästikin rakastivat syvästi veljiään ja poikiaan, sekä lady Eslandaan, jonka ilme oli ahdistunut, ja nerokas idea välkähti hänen päähänsä kuin salaman isku. Hän ei käsittänyt, miksei ollut keksinyt sitä aiemmin! Sotilaita ei tarvinnut myrkyttää! Riitti että hän tuhosi heidän maineensa.

”Teidän omaistenne oikeudenkäynti alkaa huomenna”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Oikeudenkäynti pidetään Tuulihattulan suurimmalla torilla, koska haluan mahdollisimman monen kuulevan, mitä he sanovat. Hyvää päivänjatkoa teille, hyvät naiset ja herrat.”

Ja niin Sylkyarvo kumarsi omahyväisesti hymyillen ja poistui hämmästyneiden perheenjäsenten luota tyrmään.

Sotilaat olivat laihtuneet paljon sitten viime näkemän, ja koska he eivät olleet voineet ajaa partaansa eivätkä peseytyä kunnolla, he olivat kaikin puolin surkea näky.

”Hyvää huomenta, hyvät herrat”, Sylkyarvo sanoi reippaasti humalaisen vartijan torkkuessa nurkassa. ”Hyviä uutisia! Oikeudenkäyntinne on huomenna.”

”Entä mistä meitä oikeastaan syytetään?” kapteeni Hyvämies kysyi epäluuloisesti.

”Tämä on jo käyty läpi, Hyvämies”, Sylkyarvo sanoi. ”Te näitte hirviön suolla ja pötkitte pakoon sen sijaan, että olisitte jääneet suojelemaan kuningastanne. Sen jälkeen peittelitte raukkamaisuuttanne väittämällä, ettei hirviötä ole olemassa. Se on maanpetos.”

”Se on saastainen valhe”, Hyvämies sanoi matalalla äänellä. ”Tehkää minulle mitä mielitte, Sylkyarvo, minä kerron silti totuuden.”

Kaksi muuta sotilasta, Tamminen ja Puikko, nyökyttelivät olevansa yhtä mieltä kapteenin kanssa.

”Ette ehkä piittaa siitä, mitä teen teille”, Sylkyarvo sanoi hymyillen, ”mutta entä perheenne? Eikös olisi kamalaa, Puikko, jos tarjoilijaäiti kompastuisi matkallaan kellariin ja kallo menisi halki? Tai jos Tammisen veli viiltäisi sikatilalla vahingossa itseään viikatteella ja omat possut söisivät? Tai”, Sylkyarvo kuiskasi siirtyen lähemmäs kaltereita ja tuijottaen Hyvämiestä silmiin, ”jos lady Eslanda joutuisi ratsastusonnettomuuteen ja hänen siro kaulansa katkeaisi.”

Sylkyarvo näet uskoi, että lady Eslanda oli kapteeni Hyvämiehen rakastaja. Hänen päähänsä ei olisi ikinä voinut pälkähtää, että nainen yrittäisi suojella miestä, jonka kanssa ei ole koskaan edes puhunut.

Kapteeni Hyvämies ihmetteli, minkä kumman takia lordi Sylkyarvo uhkaili häntä lady Eslandan kuolemalla. Oli totta, että hänen mielestään lady Eslanda oli valtakunnan ihanin nainen, mutta hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, koska juustontekijöiden pojat eivät nai hovin naisia.

”Miten lady Eslanda liittyy minuun?” hän kysyi.

”Turha teeskennellä, Hyvämies”, pääneuvonantaja äyskäisi. ”Olen nähnyt miten lady punastuu kun Hyvämiehen nimi mainitaan. Olenko muka hölmö? Lady on tehnyt kaikkensa suojellakseen teitä, ja pakko myöntää, että juuri hänen ansiostaan olette yhä hengissä. Oli miten oli, lasku lankeaa lady Eslandan maksettavaksi, jos te kerrotte huomenna minkä tahansa muun totuuden kuin omani. Hän pelasti henkenne, Hyvämies: uhraatteko te hänen henkensä?”

Hyvämies meni järkytyksestä sanattomaksi. Ajatus, että lady Eslanda olisi rakastunut häneen, oli niin ihmeellinen, että jätti melkein varjoonsa Sylkyarvon uhkaukset. Sitten kapteeni tajusi, että säästääkseen Eslandan hengen hänen olisi seuraavana päivänä tunnustettava julkisesti maanpetos, mikä takuulla tappaisi neidon rakkauden.

Kolmen miehen kasvoista oli valahtanut väri siihen malliin, että Sylkyarvo tiesi uhkausten tepsineen.

”Rohkeutta, hyvät herrat”, hän sanoi. ”Olen varma, etteivät rakkaanne joudu kamaliin onnettomuuksiin, kunhan te vain kerrotte huomenna totuuden…”

Niinpä ympäri pääkaupunkia kiinnitettiin ilmoituksia, joissa julistettiin oikeudenkäynti, ja seuraavana päivänä Tuulihattulan isoimmalle torille pakkaantui valtava väenpaljous. Kaikki kolme rohkeaa sotilasta seisoivat vuorollaan puisella korokkeella ystäviensä ja sukulaistensa katseiden edessä, ja yksi toisensa jälkeen he tunnustivat, että olivat kohdanneet ikkabogin suolla ja pötkineet raukkamaisesti pakoon sen sijaan että olisivat puolustaneet kuningasta.

Väkijoukko buuasi sotilaille niin äänekkäästi, että oli vaikea kuulla, mitä tuomari (lordi Sylkyarvo) sanoi. Mutta koko sen ajan jonka Sylkyarvo luki ääneen tuomiota — elinkautinen vankeus linnan tyrmässä — kapteeni Hyvämies tuijotti suoraan silmiin lady Eslandaa, joka istui korkealla katsomossa hovin muiden naisten kanssa. Joskus kaksi ihmistä pystyy kertomaan toisilleen katseella enemmän kuin jotkut muut koko elinikänään sanoilla. En paljasta kaikkea, mitä lady Eslanda ja kapteeni Hyvämies sanoivat toisilleen silmillä, mutta nyt Eslanda tiesi, että kapteeni vastasi hänen tunteisiinsa, ja Hyvämies sai tietää, että vaikka hän joutuisikin loppuelämäkseen vankilaan, lady Eslanda tiesi hänen olevan syytön.

Kolme vankia vietiin korokkeelta kahleissa ja väkijoukko heitteli heitä kaalinpäillä, kunnes hajaantui kovaäänisesti pulisten. Moni oli sitä mieltä, että lordi Sylkyarvon olisi pitänyt tuomita petturit kuolemaan, ja Sylkyarvo hykerteli itsekseen palatessaan linnaan, koska aina oli parasta vaikuttaa tolkun mieheltä, jos se oli mahdollista.

Herra Lohenpyrstö oli katsellut oikeudenkäyntiä väkijoukon perältä. Hän ei ollut buuannut sotilaille eikä hän ollut tuonut Liljaa mukaansa vaan oli jättänyt tämän veistämään verstaaseen. Kun herra Lohenpyrstö käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin, hän näki että nuorisojengi seurasi Puikon itkevää äitiä, buuasi hänelle ja heitteli häntä kasviksilla.

”Seuratkaa tuota naista vielä vähänkin matkaa, niin saatte selvittää asiat minun kanssani!” herra Lohenpyrstö huusi jengille, joka näki isokokoisen puusepän ja luikki tiehensä.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 11: Luvut 22 & 23
Lue lisää kuvituskilpailusta

Jusa Napin patsas
Runsaudensarven lippu
Lippujen ja kylttien peitossa oleva talo
Veronkantajien univormujen selkään maalatut silmät
Kapteeni Hyvämies kahleissa
Lady Eslanda katsomassa oikeudenkäyntiä
Lentävä kaalinpää

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari