Osio 12: Luvut 24 & 25

16.9.2020

Luku 24
Bandalore

Lilja täyttäisi pian kahdeksan vuotta, joten hän päätti kutsua Vili Valoisan teelle.

Liljan ja Vilin välille tuntui kohonneen paksu jäämuuri Vilin isän kuoltua. Vili oli aina Sebastian Särjen kanssa ja Sebastian oli ylpeä, kun ikkabogin uhrin poika oli hänen ystävänsä, mutta Liljan tuleva syntymäpäivä, joka oli kolme päivää ennen Vilin syntymäpäivää, soi tilaisuuden selvittää, olisiko Liljan ja Vilin ystävyys korjattavissa. Niinpä Lilja pyysi isäänsä kirjoittamaan rouva Valoisalle viestin, jossa Vili kutsutaan teelle. Pian tuli Liljan riemuksi vastausviesti, jossa kutsu otettiin vastaan, ja vaikka Vili ei vieläkään puhunut hänelle koulussa, hän elätteli toivetta, että kaikki asettuisi syntymäpäivänä oikeinpäin.

Vaikka Lohenpyrstö sai hyvää palkkaa kuninkaan puuseppänä, ikkabogvero oli kirpaissut, joten hän ja Lilja ostivat entistä vähemmän leivonnaisia eikä herra Lohenpyrstö ostanut lainkaan viiniä. Liljan syntymäpäivän kunniaksi isä kuitenkin kaivoi esiin viimeisen pullonsa Jeroboamin viiniä ja Lilja uhrasi säästönsä ostaakseen kalliit toivetaivaat itselleen ja Vilille, koska tiesi ne Vilin suosikeiksi.

Syntymäpäivätee ei alkanut hyvin. Ensinnä herra Lohenpyrstö ehdotti majuri Valoisan maljaa, mikä sai rouva Valoisan itkemään. Sitten nelikko istuutui pöytään, mutta kukaan ei osannut sanoa oikein mitään, kunnes Vili muisti, että oli tuonut Liljalle lahjan.

Vili oli nähnyt lelukaupan ikkunassa bandaloren, eli kapineen joka oli sen ajan jojo, ja ostanut sen säästämillään taskurahoilla. Lilja ei ollut ikinä ennen nähnyt sellaista, mutta kun Vili opetti häntä käyttämään sitä, hänestä alkoi nopeasti kehkeytyä siinä jopa Viliä parempi, ja rouva Valoisa ja herra Lohenpyrstö joivat Jeroboamin kuohuavaa viiniä ja keskustelu alkoi soljua paljon rattoisammin.

Tosiasiassa Vili oli kaivannut Liljaa tosi paljon, mutta ei ollut tiennyt, miten tekisi sovinnon tämän kanssa, kun Sebastian Särki vahti aina. Nyt kuitenkin tuntui kuin mitään tappelua linnan pihassa ei olisi ollutkaan, ja Lilja ja Vili nauraa höröttivät opettajansa tavalle kaivaa räkää nenästään silloin kun tämä luuli, ettei kukaan lapsista näe. Kivuliaat aiheet, kuten kuolleet vanhemmat, käsistä karanneet tappelut ja kuningas Uuno Urhea unohtuivat kokonaan.

Lapset olivat aikuisia viisaampia. Herra Lohenpyrstö ei ollut aikoihin maistanut viiniä, ja toisin kuin tyttärensä, hän ei pysähtynyt harkitsemaan, olisiko huono idea avata keskustelu hirviöstä, jonka sanottiin tappaneen majuri Valoisan. Lilja tajusi, mitä isä tekee, vasta kun tämä korotti äänensä lasten naurun yli.

”Sen vain sanon, Valma”, herra Lohenpyrstö melkein huusi. ”että missä todiste? Tahtoisin nähdä todisteen, siinä kaikki!”

”Et siis pidä todisteena sitä, että aviomieheni kuoli?” rouva Valoisa sanoi, ja hänen ystävälliset kasvonsa näyttivät äkkiä vaarallisilta. ”Tai poloinen nuori Jusa Nappi?”

”Nuori Jusa Nappi?” herra Lohenpyrstö toisti. ”Nuori Jusa Nappi? Nyt kun asia tuli puheeksi, niin tahtoisin todisteen nuoresta Jusa Napista! Kuka hän oli? Missä hän asui? Minne on mennyt hänen leskiäitinsä, jolla oli punainen peruukki päässään? Onko kukaan tavannut Napin perhettä Kaupunki-Kaupungissa? Ja jos minua painostetaan”, herra Lohenpyrstö sanoi heristäen viinilasiaan, ”jos minua painostetaan, Valma, kysyn vielä: miksi Jusa Napin arkku oli niin raskas, vaikka hänestä ei jäänyt jäljelle kuin kengät ja sääriluu?”

Lilja yritti vaientaa isänsä ilmehtimällä raivokkaasti, mutta isä ei huomannut. Sen sijaan hän siemaisi ison kulauksen viiniä ja sanoi: ”Asiat eivät täsmää, Valma! Eivät täsmää! Kuka sen tietää — ja huomautan että tämä on pelkkä ajatus — mutta kuka sen siis tietää, ettei Valoisa-parka vaikka pudonnut hevosen selästä niin että niska taittui ja Sylkyarvo näki tilaisuuden väittää, että ikkabog tappoi hänet, ja rohmuta meiltä kaikilta kasakaupalla kultaa?”

Rouva Valoisa nousi hitaasti seisomaan. Hän ei ollut pitkä nainen, mutta kiukkuisena hän näytti hurjasti herra Lohenpyrstöä pitemmältä.

”Minun mieheni”, hän kuiskasi niin kylmällä äänellä, että Lilja meni kananlihalle, ”oli koko Runsaudensarven paras ratsastaja. Minun mieheni ei olisi pudonnut hevosen selästä yhtään sen enempää kuin sinä iskisit kirveellä jalkaasi, Lars Lohenpyrstö. Mikään kauheaa hirviötä vähäisempi ei olisi kyennyt tappamaan minun miestäni, ja sinun on parempi vahtia kieltäsi, koska sattuu olemaan maanpetos väittää, ettei ikkabogia ole olemassa!”

”Maanpetos!” herra Lohenpyrstö ilkkui. ”Älä viitsi, Valma, et kai sinä ihan tosissasi väitä, että uskot tähän maanpetoshöpinään? Vasta muutama kuukausi sitten se, ettei uskonut ikkabogiin, oli järkevän ihmisen merkki, ei petturin!”

”Se oli silloin kun emme vielä tienneet, että ikkabog on olemassa!” rouva Valoisa kirkui. ”Vili — me lähdemme kotiin!”

”Ei — ei — älkää menkö!” Lilja huudahti. Hän poimi tuolinsa alta sinne työntämänsä pienen laatikon ja juoksi ulos Valoisien perään.

”Vili kiltti! Katso — ostin meille toivetaivaat, käytin niihin kaikki taskurahani!”

Lilja ei voinut tietää, että kun Vili näki toivetaivaat, hän muisti samalla päivän, jolloin sai tietää isänsä kuolleen. Viimeksi hän oli syönyt toivetaivaita kuninkaan keittiössä silloin, kun äiti oli vakuuttanut hänelle, että he olisivat kuulleet, jos majuri Valoisalle olisi sattunut jotain.

Vili ei silti tarkoittanut tyrkätä Liljan lahjaa maahan. Hän aikoi vain tuupata sen pois. Valitettavasti Liljan ote laatikosta kirposi ja kalliit leivokset putosivat kukkapenkkiin ja menivät multaisiksi.

Lilja purskahti itkuun.

”No, jos et muusta välitä kuin leivoksista!” Vili huusi, avasi pihaportin ja vei äitinsä pois.

Luku 25
Lordi Sylkyarvon ongelma

Lordi Sylkyarvon kannalta oli valitettavaa, että moni muukin kuin herra Lohenpyrstö oli ruvennut ääneen epäilemään ikkabogia.

Runsaudensarvi köyhtyi vähitellen. Rikkaiden kauppiaiden ei ollut vaikea maksaa ikkabogveroja. He antoivat veronkantajille kaksi dukaattia kuukaudessa ja nostivat sitten leivonnaistensa, juustojensa, kinkkujensa ja viiniensä hintaa saadakseen ne takaisin. Köyhemmän väen oli kuitenkin yhä hankalampi löytää kaksi kultadukaattia kuukaudessa varsinkin, kun ruoka oli nyt entistä kalliimpaa. Samaan aikaan Joutosuon lasten posket alkoivat painua lommoon.

Sylkyarvo, jolla oli vakoojia kaikissa kaupungeissa ja kylissä, alkoi kuulla, että ihmiset halusivat tietää, mihin heidän kultansa käytettiin, ja jopa vaativat todisteita siitä, että hirviö oli yhä vaaraksi.

Siihen aikaan oli tapana sanoa, että Runsaudensarven eri kaupunkien asukkaat olivat luonteeltaan erilaisia: jeroboamilaiset olivat kuulemma rähinöitsijöitä ja haaveksijoita, heranlinnalaiset rauhallisia ja kohteliaita, kun taas Tuulihattulan asukkaita sanottiin usein ylpeiksi, jopa koppaviksi. Mutta Paroninkaupungin väen sanottiin olevan suoraanpuhujia ja rehellisiä kauppiaita, ja juuri siellä puhkesi ensimmäinen vakava epäusko ikkabogin olemassaoloa kohtaan.

Lihakauppias nimeltään Tuhti Takuumuree kutsui koolle kokouksen raatihuoneelle. Tuhti varoi visusti sanomasta, ettei uskonut ikkabogiin, ja kutsuikin väen kokoukseen allekirjoittamaan kuninkaalle toimitettavan vetoomuksen, jossa pyydettiin todisteita siitä, että ikkabogvero oli yhä tarpeen. Heti kokouksen päätyttyä Sylkyarvon vakooja, joka oli tietenkin osallistunut kokoukseen, hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti etelään ja saapui linnaan keskiyöllä.

Lakeija herätti Sylkyarvon ja Sylkyarvo käski oitis noutaa lordi Raukeen ja majuri Särjen vuoteistaan, ja nuo kaksi miestä saapuivatkin Sylkyarvon makuuhuoneeseen kuulemaan, mitä kerrottavaa vakoojalla oli. Vakooja kertoi petoksellisesta kokouksesta ja levitti auki kartan, johon hän oli avuliaasti ympyröinyt pääpukareitten talot, mukaan lukien Tuhti Takuumureen talon.

”Erinomaista työtä”, Särki murisi. ”Pidätämme heidät kaikki maanpetoksesta ja heitämme vankilaan. Yksinkertaista!”

”Ei se ole ollenkaan yksinkertaista”, Sylkyarvo sanoi kärsimättömästi. ”Kokoukseen osallistui kaksisataa henkeä, emmekä me voi lukita kahtasataa! Tila ei ensinnäkään riitä ja toisekseen sitten päästään sanomaan, ettemme pysty todistamaan, että ikkabog on olemassa!”

”Sitten ammutaan ne”, Raukee sanoi, ”ja kääritään ne niin kuin Valoisa ja jätetään suolle löydettäviksi, ja ihmiset luulevat, että ikkabog tappoi ne.”

”Onko ikkabogilla nykyään muka ase?” Sylkyarvo näpäytti, ”ja kaksisataa viittaa, joihin kääriä uhrinsa?”

”No, jos hyvä lordi noin vain ilkkuu meidän suunnitelmiamme”, Särki sanoi, ”niin jospa hän keksii itse jotain nokkelaa?”

Mutta juuri siihen Sylkyarvo ei pystynyt. Vaikka hän miten mietti salakähmäistä päätään puhki, hän ei keksinyt mitään, millä pelottaisi runsaudensarvelaiset maksamaan veronsa taas nurinoitta. Hän tarvitsi todisteen ikkabogin olemassaolosta, mutta mistä hän sen saisi?

Sylkyarvo asteli edestakaisin takkansa edessä muiden palattua vuoteisiinsa, kun hän kuuli taas koputuksen ovellaan.

”Mitä nyt?” hän tiuskaisi.

Huoneeseen lipui lakeija Harmisto.

”Mitä sinä tahdot? Painu tiehesi, minulla on kiireitä!” Sylkyarvo sanoi.

”Teidän ylhäisyytenne luvalla”, Harmisto sanoi, ”satuin kulkemaan aikaisemmin tämän huoneen ohi ja väkisinkin kuulin siitä petoksellisesta kokouksesta Paroninkaupungissa, mistä teidän ylhäisyytenne puhui lordi Raukeen ja majuri Särjen kanssa.”

”Vai että väkisinkin?” Sylkyarvo sanoi uhkaavalla äänellä.

”Tuli mieleen, että pitää kertoa teidän ylhäisyydellenne: on todistetta, että täällä Kaupunki-Kaupungissa yksi tyyppi ajattelee samalla lailla kuin ne Paroninkaupungin petturit”, Harmisto sanoi. ”Se tahtoo todisteita niin kuin se lihaväki siellä. Kuulosti ihan maanpetokselta kun kuulin.”

”No, totta kai se on maanpetos!” Sylkyarvo sanoi. ”Kuka uskaltaa puhua sellaista aivan linnan varjoissa? Kuka kuninkaan palvelijoista uskaltaa kyseenalaistaa kuninkaan sanan?”

”No… mitä siihen tulee…” Harmisto sanoi vaihdellen painoa jalalta toiselle. ”Jotkut voisi sanoa, että se on arvokasta tietoa, jotkut voisi —”

”Kerrot ensin kuka se on”, Sylkyarvo ärähti ja tarttui lakeijaa takin etumuksesta, ”sitten minä arvioin, onko palkkio paikallaan! Nimi — anna nimi!

”Se on L-L-Lars Lohenpyrstö!” lakeija sanoi.

”Lohenpyrstö… Lohenpyrstö… tuttu nimi”, Sylkyarvo sanoi ja päästi irti lakeijasta, joka hoipperoi sivulle ja kaatui päin pikkupöytää. ”Eikö ollut ompelija…?”

”On vaimo, herra. Se kuoli”, Harmisto sanoi ja kohensi ryhtinsä.

”Niin”, Sylkyarvo sanoi hitaasti. ”Mies asuu hautausmaan vieressä siinä talossa, jossa ei milloinkaan liehu lippu eikä ole ainuttakaan kuninkaan muotokuvaa ikkunoissa. Mistä tiedät, että hän esitti petoksellisia käsityksiä?”

”Sattumalta kuulin kun rouva Valoisa kertoi apukeittiöpiialle mitä se oli sanonut”, Harmisto sanoi.

”Harmisto taitaa kuulla paljon asioita sattumalta?” Sylkyarvo kommentoi ja kaiveli liiveistään kultaa. ”Hyvä on. Tässä on kymmenen dukaattia.”

”Kiitos oikein paljon, hyvä lordi”, lakeija sanoi ja kumarsi syvään.

”Hetkinen”, Sylkyarvo sanoi, kun Harmisto kääntyi lähteäkseen. ”Mitä hän tekee, tämä Lohenpyrstö?”

Todellisuudessa Sylkyarvo halusi tietää, kaipaisiko kuningas Lohenpyrstöä, jos tämä katoaisi.

”Lohenpyrstökö? Se on puuseppä”, Harmisto sanoi ja poistui paikalta kumarrellen.

”Puuseppä”, Sylkyarvo toisti ääneen. ”Puuseppä…”

Ja kun ovi sulkeutui Harmiston takana, Sylkyarvoon iski taas idea kuin salama, ja niin kovasti hän hämmästyi omaa nerokkuuttaan, että joutui ottamaan sohvan selkänojasta tukea, ettei vain kaatuisi.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 12: Luvut 24 & 25
Lue lisää kuvituskilpailusta

Bandalore
Maahan tippuneita leivonnaisia
Tuhti Takuumuree
Lakeija Harmisto

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari