Osio 13: Luvut 26 & 27

17.9.2020

Luku 26
Töitä herra Lohenpyrstölle

Seuraavana aamuna Lilja oli mennyt kouluun ja herra Lohenpyrstö ahersi verstaassaan, kun majuri Särki koputti puusepän oveen. Herra Lohenpyrstö tiesi Särjen mieheksi, joka asui heidän entisessä talossaan ja oli tullut majuri Valoisan tilalle kuninkaan kaartin johtoon. Puuseppä pyysi Särkeä peremmälle, mutta majuri kieltäytyi.

”Meillä on kiireinen työ linnassa, Lohenpyrstö”, hän sanoi. ”Kuninkaan vaunujen aisa on katkennut ja hän tarvitsee vaunuja huomenna.”

”Nytkö jo?” herra Lohenpyrstö sanoi. ”Korjasin sen vasta viime kuussa.”

”Sitä potkaistiin”, majuri Särki sanoi, ”vaunuhevonen potkaisi. Tuletteko te?”

”Tottahan toki”, sanoi herra Lohenpyrstö, jonka tuskin saattoi odottaa kieltäytyvän kuninkaan tarjoamasta työstä. Niinpä hän lukitsi verstaansa ja käveli Särjen kanssa Kaupunki-Kaupungin aurinkoisia katuja niitä näitä jutellen, kunnes he tulivat siihen kuninkaan tallien osaan, missä säilytettiin vaunuja. Puolisen tusinaa sotilasta vetelehti oven edessä ja he kaikki kohottivat katseensa, kun näkivät herra Lohenpyrstön ja majuri Särjen lähestyvän. Yhdellä sotilaalla oli tyhjä jauhosäkki käsissään ja toisella pitkä köysi.

”Hyvää huomenta”, herra Lohenpyrstö sanoi.

Hän aikoi kävellä sotilaiden ohi, mutta ennen kuin hän ehti tajuta, mitä tapahtui, yksi sotilas oli heittänyt jauhosäkin hänen päähänsä ja kaksi muuta olivat vääntäneet hänen kätensä selän taa ja sitoneet ranteista köydellä yhteen. Herra Lohenpyrstö oli vahva mies — hän rimpuili ja taisteli, mutta Särki kuiskasi hänen korvaansa:

”Päästä yksikin ääni, niin hinnan maksaa tyttäresi.”

Herra Lohenpyrstö sulki suunsa. Hän kulki sotilaiden taluttamana sisälle linnaan, joskaan ei itse nähnyt, minne häntä talutettiin. Pian hän kuitenkin arvasi, koska häntä vietiin kaksia jyrkkiä portaita alas ja jatkettiin vielä kolmansiin, jotka olivat liukasta kiveä. Kun hän tunsi koleuden ihollaan, hän uumoili olevansa tyrmässä, ja tiesi sen varmaksi, kun kuuli rautaisen avaimen kääntyvän ja kaltereiden kalisevan.

Sotilaat paiskasivat herra Lohenpyrstön kylmälle kivilattialle. Joku veti häneltä hupun päästä.

Ympärillä oli melkein pilkkopimeää, eikä herra Lohenpyrstö aluksi erottanut ympäriltään mitään. Sitten yksi sotilaista sytytti soihdun, ja Lohenpyrstö tajusi tuijottavansa kiillotettuja saappaita. Hän kohotti katseensa. Hänen yläpuolellaan seisoi hymyssä suin lordi Sylkyarvo.

”Hyvää huomenta, Lohenpyrstö”, Sylkyarvo sanoi. ”Minulla on teille pikkuinen työ. Jos teette sen hyvin, pääsette kotiin tyttärenne luo ennen kuin huomaattekaan. Jos kieltäydytte — tai teette työnne huonosti — ettekä näe tyttöä enää milloinkaan. Ymmärrämmekö me toisiamme?”

Kuusi sotilasta ja majuri Särki seisoivat rivissä sellin seinää vasten, kaikilla kädessään miekka.

”Kyllä ymmärrämme”, Lohenpyrstö sanoi matalalla äänellä. ”Minä ymmärrän.”

”Erinomaista”, Sylkyarvo sanoi. Hän astui sivuun ja paljasti valtaisan puunkappaleen, ponin kokoisen osan kaatunutta puuta. Puun vieressä oli pieni pöytä ja sillä sarja puusepän työkaluja.

”Teidän pitää veistää minulle jättikokoinen jalka, Lohenpyrstö, hirviömäinen jalka, jossa on partaveitsenterävät kynnet. Jalan päällä pitää olla pitkä kahva, jotta mies voi ratsailta painaa jalan pehmeään maahan ja jättää jäljen. Ymmärrättekö tehtävänne, puuseppä?”

Herra Lohenpyrstö ja lordi Sylkyarvo katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Totta kai herra Lohenpyrstö ymmärsi tarkalleen, mitä piti tehdä. Hänen käskettiin väärentää todiste ikkabogin olemassaolosta. Herra Lohenpyrstöä kauhistutti se, ettei hän osannut kuvitellakaan, miksi Sylkyarvo päästäisi hänet menemään sen jälkeen kun hän olisi väärentänyt hirviön jalan, koska saattaisihan hän kertoa, mitä oli tehnyt.

”Vannotteko te, teidän ylhäisyytenne”, herra Lohenpyrstö sanoi hiljaa, ”vannotteko te, että minun tytärtäni ei vahingoiteta, jos teen tämän? Ja että minun sallitaan palata kotiin hänen luokseen?”

”Totta kai, Lohenpyrstö”, Sylkyarvo sanoi kepeästi samalla kun liikkui jo kohti sellin ovea. ”Mitä nopeammin työ on valmis, sitä nopeammin näette taas tyttärenne.

Työkalut haetaan aina yöksi pois ja aamulla ne tuodaan takaisin, koska emmehän voi jättää vankien ulottuville esineitä, joiden avulla voi kaivautua ulos? Lykkyä tykö, Lohenpyrstö, ja työn iloa. Oikein odotan jalkaani!”

Ja kun se oli sanottu, Särki katkaisi herra Lohenpyrstön ranteista köydet ja survaisi soihdun käsistään seinätelineeseen. Sitten Sylkyarvo, Särki ja muut sotilaat poistuivat sellistä. Rautainen ovi sulkeutui kalahtaen, avain kääntyi lukossa ja herra Lohenpyrstö jäi yksin jättikokoisen puunkappaleen, talttojen ja puukkojen kanssa.

Luku 27
Kaapattu

Kun Lilja tuli sinä päivänä koulusta kotiin leikkien kävellessään bandalorella, hän suunnisti tavalliseen tapaan suoraan isänsä verstaaseen kertoakseen päivästään. Hän kuitenkin huomasi yllätyksekseen, että verstas oli lukossa. Hän oletti, että isä oli lopettanut työt sinä päivänä aikaisin ja olisi mökissä, ja hän meni etuovesta sisään koulukirjat kainalossaan.

Lilja pysähtyi äkisti ovensuuhun ja jäi tuijottamaan ympärilleen. Kaikki huonekalut olivat poissa, samoin kuvat seiniltä, matto lattialta, lamput, jopa liesi.

Hän avasi suunsa kutsuakseen isäänsä, mutta juuri sillä hetkellä hänen päähänsä heitettiin säkki ja suun eteen painettiin käsi. Koulukirjat ja bandalore lensivät muksahdellen lattialle. Hurjasti rimpuileva Lilja nostettiin ylös, kannettiin ulos ja heivattiin vankkurien perälle.

”Jos älähdätkään”, sanoi karkea ääni hänen korvaansa, ”tapamme isäsi.”

Lilja, joka oli vetänyt ilmaa keuhkoihinsa kirkuakseen, tyytyi puhaltamaan ilmat ääneti ulos. Hän tunsi vankkurien kallistuvan ja kuuli valjaiden helinää ja kavioiden kapseen, kun he lähtivät liikkeelle. Vankkurin tekemistä käännöksistä Lilja tiesi, että he olivat menossa pois Kaupunki-Kaupungista, ja torimyyjien ja toisten hevosten äänistä hän tajusi, että he jatkoivat kauemmas Tuulihattulaan. Liljaa pelotti enemmän kuin koskaan ennen, mutta hän pakottautui keskittymään joka käännökseen, joka ääneen ja joka hajuun, jotta käsittäisi minne häntä vietiin.

Jonkin ajan päästä hevosten kaviot eivät iskeneet enää mukulakiviin vaan maapohjaiselle polulle, ja Tuulihattulan sokerinmakean tuoksun tilalle oli tullut maaseudun vihreä, savinen haju.

Liljan kaapannut mies oli isokokoinen ja kovakourainen Ikkabogin Turvaprikaatin jäsen nimeltään sotamies Jousi. Sylkyarvo oli käskenyt Jousen ”hankkiutua eroon Lohenpyrstön pikkutytöstä”, ja Jousi oli ymmärtänyt sen tarkoittavan, että hänen oli määrä tappaa tyttö. (Jousi oli ymmärtänyt aivan oikein. Sylkyarvo oli valinnut Jousen murhaamaan Liljan, koska Jousi tykkäsi käyttää nyrkkejään eikä näyttänyt piittaavan, ketä satutti.)

Mutta kun sotamies Jousi nyt ajoi maaseudulla, ohitti isoja ja pieniä metsiä, joissa voisi helposti kuristaa Liljan ja haudata ruumiin, hänelle alkoi vähitellen valjeta, ettei hän pystyisi tekemään sitä. Hänellä sattui olemaan suunnilleen Liljan ikäinen veljentyttö, johon hän oli kovin kiintynyt. Joka kerta kun hän kuvitteli kuristavansa Liljaa, hän näki sielunsa silmin veljentyttönsä Ruusun anelemassa henkensä edestä. Niinpä Jousi ei ajanutkaan polulta metsään vaan jatkoi yhä eteenpäin ja yritti keksiä, miten toimia Liljan suhteen.

Lilja haistoi jauhosäkin sisällä Paroninkaupungin makkaroiden ja Heranlinnan juustojen yhteen sekoittuneen aromin ja mietti, kumpaankohan niistä häntä vietiin. Isä oli joskus ottanut hänet mukaansa ostamaan juustoa ja lihaa näistä kuuluisista kaupungeista. Hän uskoi, että jos hän voisi jotenkin livahtaa karkuun, kun häntä nostettaisiin vankkureista, hän olisi muutamassa päivässä takaisin Tuulihattulassa. Hänen hätääntynyt mielensä palasi yhä uudestaan isään ja tämän olinpaikkaan ja siihen, että talosta oli viety huonekalut, mutta hän pakotti itseään keskittymään niiden sijaan vankkurin taittamaan matkaan, jotta löytäisi varmasti takaisin kotiin.

Mutta vaikka hän kuinka kovasti pinnisti kuullakseen hevosten kavioiden äänen Uitin yli kulkevalla kivisillalla, joka yhdisti Paroninkaupungin ja Heranlinnan, sitä ei kuulunut, sillä sotamies Jousi ei mennyt kumpaankaan kaupunkiin vaan niiden ohi. Hän oli juuri saanut neronleimauksen ja keksinyt miten toimia Liljan suhteen. Hän siis kiersi makkarantekijöiden kaupungin ja ajoi kohti pohjoista. Pikku hiljaa lihan ja juuston tuoksut katosivat ilmasta ja yö alkoi langeta.

Sotamies Jousi oli muistanut erään vanhan naisen, joka asui Jeroboamin, eli sattumoisin hänen kotikaupunkinsa, laitamilla. Tuo nainen tunnettiin nimellä Mama Ruoska. Hän otti hoiviinsa orpoja, ja hänelle maksettiin yksi dukaatti kuukaudessa jokaisesta hänen luonaan asuvasta lapsesta. Kukaan ei ollut koskaan pystynyt pakenemaan Mama Ruoskan talosta, ja sen takia Jousi päätti viedä Liljan sinne. Hän ei todellakaan halunnut, että Lilja palaisi Tuulihattulaan, koska silloin Sylkyarvo todennäköisesti raivostuisi, kun Jousi ei ollut noudattanut käskyä.

Vaikka Liljaa pelotti ja vilutti ja olo oli kaikin puolin epämukava vankkurien perällä, keinunta oli tuudittanut hänet uneen, josta hän hätkähti yhtäkkiä hereille. Hän haistoi ilmassa nyt jotain erilaista, jotain mistä ei oikein pitänyt, ja vähän ajan päästä hän tajusi hajun viininhuuruksi, jonka hän tunnisti niistä harvoista kerroista kun herra Lohenpyrstö oli ottanut lasillisen. He lähestyivät varmaankin Jeroboamia, kaupunkia, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Säkin pienten reikien läpi hän näki aamun koittavan. Vankkurit keikkuivat pian taas mukulakivillä, ja jonkin ajan kuluttua ne pysähtyivät.

Lilja yritti heti kiemurrella vankkurin perästä maahan, mutta ei ehtinyt alas ennen kuin sotamies Jousi otti hänet kiinni. Sitten Jousi kantoi rimpuilevan Liljan Mama Ruoskan ovelle, ja takoi sitä raskaalla nyrkillä.

”Hyvä on, hyvä on, minä tulen”, vastasi kimeä, särkynyt ääni sisältä.

Kuului monen salvan ja ketjun avaamisen ääniä, ja Mama Ruoska ilmaantui ovensuuhun nojaten raskaasti hopeapäiseen keppiinsä — joskaan Lilja ei tietenkään nähnyt häntä, koska oli yhä säkissä.

”Uusi lapsi tänne, Mama”, Jousi sanoi ja kantoi kiemurtelevan säkin Mama Ruoskan eteiseen, missä haisi keitetty kaali ja halpa viini.

Voisi ehkä luulla, että Mama Ruoska huolestuisi nähdessään, kun taloon kannetaan lapsi säkissä, mutta niin sanottujen petturien kaapattuja lapsia oli itse asiassa aiemminkin päätynyt sinne. Mama Ruoskaa ei kiinnostanut lapsen tausta; häntä kiinnosti vain se yksi dukaatti, jonka viranomaiset maksoivat hänelle lapsen pitämisestä. Mitä enemmän lapsia hän ahtoi ränsistyneeseen röttelöönsä, sitä enemmän hänellä oli varaa ostaa viiniä, eikä hän oikeastaan mistään muusta piitannutkaan. Hän siis ojensi kättään ja kärähti: ”Viiden dukaatin sijoitusmaksu”, — niin kuin hän aina pyysi, jos näki, että joku todella halusi eroon lapsesta.

Jousi murahti, antoi viisi dukaattia ja poistui sanomatta enää sanaakaan. Mama Ruoska läimäytti oven kiinni hänen perässään.

Kiivetessään vankkureihin Jousi kuuli Mama Ruoskan ketjujen ratinaa ja lukkojen kirskuntaa. Vaikka Jousi olikin joutunut maksamaan puolen kuukauden palkkansa, hän oli iloinen päästyään eroon ongelmallisesta Lilja Lohenpyrstöstä ja ajoi niin lujaa kuin suinkin pystyi takaisin pääkaupunkiin.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 13: Luvut 26 & 27
Lue lisää kuvituskilpailusta

Valtaisa puunkappale
Tyrmä
Lilja jauhosäkki päässään
Sotamies Ritsa
Viisi kultadukaattia

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari