Osio 14: Luvut 28 & 29

18.9.2020

Luku 28
Mama Ruoska

Kun Mama Ruoska oli varmistanut, että ulko-ovi oli lukossa, hän  veti säkin uuden holhokkinsa päästä.

Lilja räpytteli silmiään äkillisessä valossa ja näki olevansa kapeassa, melko likaisessa käytävässä edessään erittäin ruma vanha nainen, joka oli pukeutunut kokomustaan ja jonka nenänpäästä kasvoi iso ruskea syylä, josta puolestaan kasvoi karvaa.

”Matti”, vanha nainen rääkäisi irrottamatta katsettaan Liljasta, ja paljon Liljaa isompi ja vanhempi poika, jolla oli tyly, mulkoileva ilme, laahusti käytävään rystysiään raksautellen. ”Mene kertomaan yläkerran Maijoille, että panevat patjan lisää huoneeseensa.”

”Paa joku pikkupentu tekemään se”, Matti murahti. ”En oo syöny aamupalaa.”

Mama Ruoska heilautti äkkiä raskasta, hopeakahvaista keppiään pojan pään suuntaan. Lilja odotti kuulevansa kammottavan äänen kun hopea rusahtaa luuhun, mutta poika väistikin ketterästi ikään kuin olisi harjoitellut aika tavalla, raksautti taas rystysiään ja sanoi yrmeästi: ”Seelvä, seelvä.” Hän katosi huteria portaita ylös.

”Mikä sinun nimesi on?” Mama Ruoska kysyi käännyttyään taas Liljaan päin.

”Lilja”, Lilja sanoi.

”Ei, ei ole”, Mama Ruoska sanoi. ”Sinun nimesi on Maija.”

Lilja sai pian tietää, että Mama Ruoska teki saman tempun joka ainoalle taloonsa saapuvalle lapselle. Joka tyttö ristittiin uudelleen Maijaksi ja joka pojan uudeksi nimeksi tuli Matti. Lapsen suhtautuminen uuteen nimeen kertoi Mama Ruoskalle kaiken olennaisen siitä, miten hankala lapsi olisi nujertaa.

Aivan pienet Mama Ruoskalle saapuvat lapset tietenkin myöntyivät noin vain olemaan Matteja ja Maijoja ja unohtivat pian, että heitä oli miksikään muuksi kutsuttukaan. Kodittomat lapset, jotka hoksasivat, että saivat katon päänsä päälle vastineeksi siitä, että heitä kutsuttiin Matiksi tai Maijaksi, myöntyivät hekin nopeasti muutokseen.

Mutta aina silloin tällöin Mama Ruoskalle tuli lapsi, joka ei hyväksynyt nimeään tappelematta, ja hän tiesi jo ennen kuin Lilja edes avasi suunsa, että tämä olisi sitä lajia. Tulokkaassa oli jotain iljettävää, ylpeää, ja vaikka laiha olikin, tyttö näytti vahvalta seistessään siinä haalareissaan, kädet nyrkissä.

”Minun nimeni”, Lilja sanoi, ”on Lilja Lohenpyrstö. Minut nimettiin äidin lempikukan mukaan.”

”Sinun äitisi on kuollut”, Mama Ruoska sanoi, koska hän sanoi kaikille huollettavilleen, että heidän vanhempansa olivat kuolleet. Oli parempi, etteivät pikku riiviöt luulleet voivansa karata jonkun luo.

”Niin on”, Lilja sanoi ja hänen sydämensä hakkasi lujaa. ”Minun äitini on kuollut.”

”Ja niin on isäsikin”, Mama Ruoska sanoi.

Kammottava vanha nainen näytti huojuvan Liljan silmien edessä. Lilja ei ollut syönyt mitään sitten edellisen päivän ruokatunnin ja oli viettänyt kauhujen yön Jousen vankkureissa. Silti hän sanoi kylmällä, kirkkaalla äänellä: ”Minun isäni elää. Minä olen Lilja Lohenpyrstö, ja minun isäni asuu Tuulihattulassa.”

Hänen oli pakko uskoa, että isä eli vielä siellä. Hän ei voinut antaa epäilykselle sijaa, koska jos isä olisi kuollut, maailmasta katoaisi kaikki valo ikuisiksi ajoiksi.

”Ei, ei ole”, Mama Ruoska sanoi ja kohotti keppiään. ”Sinun isäsi on kuollut kuin kivi ja sinun nimesi on Maija.”

”Minun nimeni —”, Lilja aloitti, mutta Mama Ruoskan keppi suhahti yhtäkkiä hänen päätään kohti. Lilja kumartui niin kuin oli nähnyt ison pojan kumartuvan, mutta keppi iski uudestaan, osui tällä kertaa kivuliaasti Liljan korvaan ja tyrmäsi hänet kyljelleen.

”Yritetäänpä uudestaan”, Mama Ruoska sanoi. ”Toista perässäni: Minun isäni on kuollut ja minun nimeni on Maija.”

”En toista”, Lilja huusi, ja ennen kuin keppi ehti taas heilahtaa häntä kohti, hän syöksähti Mama Ruoskan käsivarren alitse ja pinkaisi talon sisäosiin siinä toivossa, että takaovessa ei olisi salpoja. Keittiössä hän näki kalpeita, säikähtäneen näköisiä lapsia, tyttöjä ja poikia, kauhomassa likaisenvihreää nestettä kulhoihin, ja oven, jossa oli aivan yhtä monta ketjua ja riippulukkoa kuin toisessakin. Lilja kääntyi ja juoksi takaisin käytävään, väisti Mama Ruoskan ja tämän kepin, kiisi yläkertaan, missä oli lisää laihoja, kalpeita lapsia. Nämä lapset siivosivat ja petasivat sänkyjä nukkavieruilla lakanoilla. Mama Ruoska kiipesi jo portaita hänen takanaan.

”Sano se”, Mama Ruoska kärisi. ”Sano: ’Minun isäni on kuollut ja nimeni on Maija.’”

”Minun isäni on elossa ja nimeni on Lilja!” Lilja huusi ja äkkäsi samalla katossa luukun, jonka hän uskoi avautuvan vinttiin. Hän tempaisi säikähtäneen tytön kädestä pölyhuiskan ja työnsi sillä luukun auki. Köysitikkaat putosivat alas, ja Lilja kiipesi niitä ylös, veti ne perässään vintille ja läimäytti luukun kiinni, niin ettei Mama Ruoska keppinsä kanssa ylettäisi häneen. Hän kuuli vanhan naisen käkättävän alhaalla ja käskevän jonkun pojan seistä vahdissa luukun edessä varmistamassa, ettei Lilja pääse ulos.

Myöhemmin Lilja sai tietää, että lapset olivat antaneet toisilleen lisänimiä, jotta tietäisivät, mistä Matista tai Maijasta oli milloinkin puhe. Iso poika, joka nyt seisoi vahtimassa vintin luukkua, oli se sama, jonka Lilja oli nähnyt alakerrassa. Hänen lempinimensä muiden lasten kesken oli Pieksijä-Matti, koska hän kiusasi pienempiään. Pieksijä-Matti pyrki apujohtajaksi Mama Ruoskalle ja huuteli nyt ylös Liljalle, että lapsia oli kuollut nälkään vintille ja että tämä löytäisi niiden luurangot, jos oikein kovasti etsisi.

Mama Ruoskan vintti oli niin matala, että Liljan täytyi kumartua. Siellä oli tosi likaista, mutta katossa oli pieni reikä, josta lankesi auringonsäde. Lilja kiemurteli reiän luo ja katsoi siitä ulos. Hän näki Jeroboamin siluetin. Toisin kuin Tuulihattula, missä talot olivat enimmäkseen sokerinvalkoisia, tämä oli tummanharmaiden talojen kaupunki. Kaksi miestä hoiperteli kadulla talon lähellä ja mölisi suosittua juomalaulua.

Join yhden pullon, oli ikkabog valhe vain.
Join toisen pullon, se lymysi huohottain.
Ja taas join pullon, nään tänne hiipivän sen,
Siis kippistä sulle, elo päättyvi ryypäten.

 Lilja istui tunnin katse tiukasti tirkistysaukossa, ja sitten Mama Ruoska tuli paukuttamaan luukkua kepillään.

”Mikä nimesi on?”

”Lilja Lohenpyrstö!” Lilja huusi lujaa.

Ja joka tunti sen jälkeen kuului sama kysymys, ja vastauskin oli aina sama.

Mutta kun tunnit kuluivat, Liljaa alkoi pyörryttää nälästä. Joka kerta kun hän huusi ”Lilja Lohenpyrstö” vastaukseksi Mama Ruoskalle, hän huusi heikommalla äänellä. Lopulta hän näki tirkistysaukostaan, että ulkona alkoi olla pimeä. Häntä janotti jo kovasti ja hänen oli pakko uskoa, että jos hän aina vain väittäisi, ettei ole Maija, vintille voisi ihan oikeasti jäädä luuranko, jolla Pieksijä-Matti voisi pelotella muita lapsia.

Niinpä kun Mama Ruoska seuraavan kerran paukutti luukkua kepillään ja kysyi Liljan nimeä, Lilja vastasi: ”Maija.”

”No onko isäsi elossa?” Mama Ruoska kysyi.

Lilja pani sormet ristiin ja sanoi:

”Ei.”

”Oikein hyvä”, Mama Ruoska sanoi ja veti luukun auki niin että köysitikkaat putosivat alas. ”Tule alas, Maija.”

Kun Lilja seisoi taas vanhan naisen edessä, tämä läimi häntä pitkin korvia. ”Siksi että olet iljettävä, valehteleva, saastainen penska. Nyt mene juomaan soppasi, sitten pese kulho ja painu nukkumaan.”

Lilja kulautti pienen kulhollisen kaalisoppaa, jota iljettävämpää hän ei ollut ikinä maistanut, pesi kulhon rasvaisessa tynnyrissä, jossa Mama Ruoskan talossa oli tapana tiskata, ja meni sitten takaisin yläkertaan. Tyttöjen makuuhuoneen lattialla oli vapaa patja, joten hän hiipi sinne kaikkien katsellessa häntä ja kömpi nukkavierun peiton alle täysissä pukeissa, koska huoneessa oli hyvin kylmä.

Lilja huomasi katsovansa oman ikäisensä riutuneen näköisen tytön ystävällisiin sinisiin silmiin.

”Sinä kestit paljon kauemmin kuin useimmat”, tyttö kuiskasi. Hänen puheessaan oli nuotti, jota Lilja ei ollut kuullut aiemmin. Myöhemmin Lilja saisi tietää, että tyttö oli joutosuolainen.

”Mikä sinun nimesi on?” Lilja kuiskasi. ”Oikea nimesi?”

Tyttö tutkaili Liljaa suurilla lemmikinsinisillä silmillään.

”Emme saa sanoa.”

”Lupaan etten kieli”, Lilja kuiskasi.

Tyttö vain tuijotti häntä. Juuri kun Lilja luuli, että tyttö ei vastaisi, tämä kuiskasi:

”Martta.”

”Mukava tavata, Martta”, Lilja kuiskasi. ”Minä olen Lilja Lohenpyrstö ja minun isäni on elossa.”

Luku 29
Rouva Valoisan huolet

Tuulihattulassa Sylkyarvo levitti ahkerasti tarinaa, jonka mukaan Lohenpyrstön perhe oli pakannut tavaransa keskellä yötä ja muuttanut naapurimaahan Pluritaniaan. Liljan entinen opettaja kertoi asiasta Liljan vanhoille luokkakavereille ja lakeija Harmisto ilmoitti siitä linnan palvelusväelle.

Tultuaan sinä päivänä koulusta kotiin Vili kävi makaamaan sängylleen ja tuijotti kattoon. Hän ajatteli aikoja, jolloin oli vielä pieni, pyöreä poika, jota muut lapset nimittivät ”pulleroksi” ja Lilja aina puolusti häntä. Hän muisti, miten he olivat kauan sitten tapelleet linnan pihassa, ja millainen ilme Liljalle oli tullut, kun hän oli tyrkännyt Liljan toivetaivaat vahingossa maahan tämän syntymäpäivänä.

Sitten Vili mietti, millaisia välitunnit olivat nykyään. Aluksi oli ollut jotenkin kivaa olla Sebastian Särjen ystävä, koska ennen Sebastian oli kiusannut häntä ja oli kivaa kun se loppui, mutta jos Vili ihan rehellisesti mietti, hän ei oikeastaan tykännyt ollenkaan samoista asioista kuin Sebastian: esimerkiksi siitä, että yritetään osua ritsalla kulkukoiriin tai etsitään eläviä sammakoita ja piilotetaan niitä tyttöjen koululaukkuihin. Mitä enemmän hän itse asiassa muisteli sitä, miten hauskaa Liljan kanssa oli ollut, sitä enemmän hän ajatteli sitä, miten hänen naamaansa kivisti tekohymyilystä Sebastianin kanssa vietetyn päivän päätteeksi, ja sitä enemmän hän katui sitä, ettei ollut koskaan yrittänyt korjata hänen ja Liljan välistä ystävyyttä. Nyt oli myöhäistä. Lilja oli ikuisesti poissa: muuttanut Pluritaniaan.

Kun Vili makasi sängyllään, rouva Valoisa istui yksin keittiössä. Hänestä tuntui melkein yhtä pahalta kuin hänen pojastaan.

Rouva Valoisaa oli kaduttanut siitä saakka kun hän oli kertonut apukeittiöpiialle, mitä herra Lohenpyrstö oli sanonut siitä, ettei ikkabogia ole olemassakaan. Hän oli suuttunut niin pahasti vihjauksesta, että hänen miehensä olisi voinut pudota hevosen selästä, ettei hän ollut tajunnut raportoivansa maanpetoksesta ennen kuin sanat olivat jo karanneet suusta ja oli liian myöhäistä peruuttaa niitä. Hän ei ollut todellakaan halunnut hankaluuksia niin vanhalle ystävälle, joten hän oli anellut apukeittiöpiikaa unohtamaan mitä hän oli sanonut, ja Maire oli luvannut unohtaa.

Rouva Valoisa oli kääntynyt huojentuneena ottamaan ison erän neidonhaaveita uunista ja huomannut silloin lakeija Harmiston lymyilevän nurkassa. Linnan kaikki työntekijät tiesivät Harmiston juoruilijaksi ja kielikelloksi. Harmistolla oli kyky saapua äänettömästi huoneisiin ja kurkkia huomaamatta avaimenrei’istä. Rouva Valoisa ei uskaltanut kysyä Harmistolta, kauanko tämä oli seissyt siinä, mutta nyt kun hän istui yksin oman keittiönsä pöydän ääressä, hänen sydäntään puristi hirveä pelko. Oliko Harmisto kuljettanut tiedon herra Lohenpyrstön petoksellisuudesta lordi Sylkyarvolle? Oliko mahdollista, että Lohenpyrstö ei ollutkaan mennyt Pluritaniaan vaan vankilaan?

Mitä kauemmin rouva Valoisa pohti asiaa, sitä enemmän häntä pelotti, ja lopulta hän huikkasi Vilille, että käy iltakävelyllä, ja kiiruhti ovesta ulos.

Kaduilla leikki yhä lapsia, ja rouva Valoisa pujotteli heidän lomitseen, kunnes tuli pienelle mökille Kaupunki-Kaupungin porttien ja hautausmaan väliin. Ikkunat olivat pimeät ja verstas lukittu, mutta ulko-ovi avautui, kun rouva Valoisa tuuppasi sitä.

Huonekalut olivat kaikki poissa, samoin seinillä riippuneet kuvat. Rouva Valoisa huokaisi pitkään ja hitaasti helpotuksesta. Jos he olisivat paiskanneet herra Lohenpyrstön vankilaan, tuskinpa he olisivat vieneet sinne huonekaluja. Näytti tosiaan siltä, että mies oli pakannut tavarat ja lähtenyt Liljan kanssa Pluritaniaan. Rouva Valoisan mieli oli hivenen kevyempi, kun hän käveli takaisin Kaupunki-Kaupungin läpi.

Muutama pikku tyttö hyppi narua kadulla hänen edessään ja rallatti riimiä, jota nykyään toisteltiin leikkikentillä kautta valtakunnan.

”Ikkabog, ikkabog, pysähdy, se nappaa,
ikkabog, ikkabog, hyppää, se voi tappaa.
Pakoon jos juokset, juoksepa ajoissa,
ethän jää kiinni, majuri — ”

 Toinen pieni narua pyörittävä tyttö äkkäsi rouva Valoisan, kiljaisi ja pudotti narunpään. Toinenkin tyttö kääntyi, ja kun he näkivät kondiittorin, he punastuivat kaikki. Yksi alkoi kikattaa hermostuneesti ja toinen puhkesi itkuun.

”Ei se mitään, tytöt”, rouva Valoisa sanoi ja yritti hymyillä. ”Ei se haittaa.”

Tytöt olivat aivan hiljaa, kun hän kulki heidän ohitseen, mutta yhtäkkiä rouva Valoisa kääntyi katsomaan uudestaan tyttöä, joka oli pudottanut hyppynarun pään.

”Mistä sait tuon mekon?” rouva Valoisa kysyi.

Punastunut tyttö katsoi mekkoaan ja sitten rouva Valoisaa.

”Isi antoi sen, rouva”, tyttö sanoi. ”Kun hän tuli eilen kotiin töistä. Ja veljeni sai bandaloren.”

Tuijotettuaan mekkoa vielä tovin rouva Valoisa kääntyi hitaasti poispäin ja käveli kotiin. Hän yritti ajatella erehtyneensä, mutta muisti varmasti, että Lilja Lohenpyrstöllä oli ollut prikulleen samanlainen kaunis mekko — auringonkeltainen, johon oli kirjailtu liljoja hihansuihin ja kaula-aukon ympärille — silloin kun tytön äiti vielä eli ja ompeli Liljan vaatteet.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 21.9.)

Kuvitusteemat osio 14: Luvut 28 & 29
Lue lisää kuvituskilpailusta

Mama Ruoska
Pieksijä-Matti
Martta
Tyttö hyppimässä narua Liljan vanhassa mekossa

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari