Osio 19: Luvut 39 ja 40

25.9.2020

Luku 39
Vili ja Ikkabogin Turvaprikaati

Palaamme nyt Tuulihattulaan, missä tapahtuu tärkeitä asioita.

Muistat varmasti majuri Valoisan hautajaispäivän, kun pikku Vili palasi kotiin, hajotti ikkaboglelunsa hiilihangolla ja vannoi, että kunhan kasvaisi isoksi, etsisi ikkabogin ja kostaisi hirviölle, joka tappoi hänen isänsä.

No, pian Vili täyttäisi viisitoista. Se ei ehkä sinusta tunnu kovin vanhalta, mutta tuohon aikaan se riitti sotilaan iäksi, ja Vili oli kuullut että prikaatiin värvättiin lisää joukkoja. Hän ei kertonut suunnitelmistaan äidille — lähti vain eräänä maanantaiaamuna tavalliseen aikaan pienestä kotimökistä, mutta ei mennytkään kouluun vaan työnsi koulukirjat talteen pensasaitaan ja suuntasi askelensa linnaan, missä oli päättänyt värväytyä prikaatiin. Paitansa alla hän kantoi onnea tuottamassa isänsä hopeamitalia, joka oli myönnetty huomattavasta rohkeudesta ikkabogia vastaan.

Vili ei ollut ehtinyt pitkälle, kun hän näki hälinää edessään tiellä. Pieni väkijoukko oli kerääntynyt postivaunujen ympärille. Koska Vili pohti kiivaasti vastauksia kysymyksiin, joita majuri Särki todennäköisesti esittäisi, hän käveli postivaunujen ohi kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.

Vili ei tiennyt, että juuri noiden postivaunujen saapumisella olisi isoja seuraamuksia, jotka lähettäisivät hänet vaaralliseen seikkailuun. Annetaanpa Vilin nyt kävellä vähän matkaa ilman meitä, niin voin kertoa sinulle postivaunuista.

Kun lady Eslanda oli kertonut kuningas Uunolle, että Runsaudensarvessa oltiin tyytymättömiä ikkabogveroon, Sylkyarvo ja Raukee olivat ryhtyneet toimiin varmistaakseen, ettei kuningas enää milloinkaan kuulisi uutisia pääkaupungin ulkopuolelta. Koska Tuulihattula oli edelleen melko vauras ja vilkas, kuningas, joka ei enää lainkaan poistunut pääkaupungista, oletti että muualla valtakunnassa oli samanlaista. Tosiasiassa muut Runsaudensarven kaupungit pursuivat kerjäläisiä ja umpeen laudoitettuja puoteja, koska kaksi lordia ja Särki olivat varastaneet ihmisiltä niin paljon kultaa. Varmistaakseen, ettei kuningas saa vihiä tällaisesta, lordi Sylkyarvo, joka muutenkin luki kuninkaan kaikki kirjeet, oli viime aikoina palkannut maantierosvosakkeja pysäyttämään kaikki Tuulihattulaan saapuvat kirjeet. Tämän tiesivät vain majuri Särki, koska hän oli palkannut maantierosvot, ja lakeija Harmisto, joka oli lymynnyt kaartinsalin oven takana kun suunnitelmaa haudottiin.                          Sylkyarvon suunnitelma oli toiminut tähän asti hyvin, mutta tänään juuri ennen aamunkoittoa maantierosvot olivat tunaroineet. He olivat hyökänneet tavalliseen tapaan väijyksistä, kiskoneet kuskiparan pukiltaan, mutta eivät olleet ehtineet varastaa postia ennen kuin hevoset olivat säikähtäneet ja pillastuneet. Kun maantierosvot ampuivat hevosten perään, hevoset vain kiihdyttivät laukkaansa, niin että pian postivaunut saapuivat Tuulihattulaan, missä ne viilettivät katuja pitkin ja tulivat lopulta Kaupunki-Kaupunkiin. Siellä muuan seppä sai otteen ohjaksista ja pysäytti hevoset. Pian kuninkaan palvelijat repivät auki pitkään odotettuja kirjeitä perheiltään pohjoisesta. Saamme myöhemmin tietää lisää noista kirjeistä, koska nyt on aika palata Vilin luo, sillä hän on juuri saapunut linnan portille.

”Pyydän päästä sisään”, Vili sanoi vartijalle, ”koska haluan liittyä Ikkabogin Turvaprikaatiin.”

Vartija kysyi Vilin nimen ja pyysi häntä odottamaan, lähti sitten viemään viestiä majuri Särjelle. Mutta kun hän tuli kaartinsalin ovelle, hän pysähtyi, koska kuuli huutoa. Hän koputti, ja kaikki äänet vaikenivat oitis.

”Sisään!” Särki äyskähti.

Vartija totteli, ja näki edessään kolme miestä: majuri Särjen, joka näytti äärimmäisen vihaiselta, lordi Raukeen, jonka kasvot olivat punakat raidallisen silkkiaamutakin yläpuolella, ja lakeija Harmiston, jonka ajoitus oli taas osunut kohdalleen niin että hän oli kävellyt töihin juuri kun postivaunut olivat saapuneet ja kiiruhtanut sitten kertomaan Raukeelle, että kirjeitä oli päässyt heidän maantierosvojensa ohi. Kun Raukee oli kuullut tämän, hän oli rynnännyt makuuhuoneestaan alas kaartinsaliin syyttämään Särkeä maantierosvojen epäonnistumisesta, ja miehet olivat puhjenneet huutamaan kilpaa. Kumpikaan ei halunnut Sylkyarvolta syytteitä niskaansa, kun tämä palaisi tarkastuskäynniltä Mama Ruoskan luota ja kuulisi tapahtuneesta.

”Majuri”, vartiosotilas sanoi ja teki kunniaa kummallekin miehelle, ”portilla on poika nimeltä Vili Valoisa. Pyrkii Ikkabogin Turvaprikaatiin.”

”Käske hänet pois”, Raukee äyskäisi. ”Meillä on kiire!”

”Älä vain käske Valoisan poikaa pois!” Särki kivahti. ”Tuo hänet tänne heti paikalla. Harmisto, poistu!”

”Toivoin”, Harmisto aloitti kierolla tavallaan, ”että te herrasmiehet ehkä tahtoisitte palkita minut —”

”Kuka tahansa idiootti voi nähdä ohi kiitävät postivaunut!” Raukee sanoi. ”Jos olisit halunnut palkkion, olisit hypännyt kyytiin ja ajanut vaunut suorinta tietä pois kaupungista!”

Niin siis pettynyt lakeija luikki tiehensä ja vartija lähti hakemaan Vilin.

”Miksi tämän pojan kanssa pitää nähdä vaivaa?” Raukee tiukkasi Särjeltä, kun he olivat kaksin. ”Meidän on ratkaistava postiongelma!”

”Hän ei ole kuka tahansa poika”, Särki sanoi. ”Hän on kansallissankarin poika. Kyllähän teidän ylhäisyytenne muistaa majuri Valoisan. Jonka hän itse ampui.”

”Hyvä on, hyvä on, sitä ei ole tarve jauhaa”, Raukee sanoi ärtyneesti. ”Olemme kaikki saaneet mukavasti kultaa sen takia, vai mitä? Mitähän miehen poika tahtoo — korvaustako?”

Mutta majuri Särki ei ehtinyt vastata, kun sisään jo astui hermostunut ja innokkaan näköinen Vili.

”Hyvää huomenta, Valoisa”, sanoi majuri Särki, joka oli tuntenut Vilin jo kauan, koska tämä oli Sebastianin ystävä. ”Mitä voin tehdä hyväksesi?”

”Minä pyydän, majuri”, Vili sanoi, ”pyydän, haluan liittyä Ikkabogin Turvaprikaatiin. Kuulin että sinne värvätään lisää miehiä.”

”Aah, sanoi majuri Särki, ”vai niin. Entä mistä syystä haluat sellaista?”

”Haluan tappaa hirviön, joka tappoi isäni”, Vili sanoi.

Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana majuri Särki toivoi, että olisi Sylkyarvon vertainen keksimään valheita ja tekosyitä. Hän vilkaisi lordi Raukeeta saadakseen apua, mutta sitä ei herunut, vaikka Särki kyllä huomasi, että Raukee oli tajunnut vaaran. Ikkabogin Turvaprikaatiin ei todellakaan kaivattu ketään, joka oikeasti tahtoi löytää ikkabogin.

”Vaaditaan kokeita”, Särki sanoi pelaten aikaa. ”Emme ota ketä tahansa. Osaatko ratsastaa?”

”Voi, kyllä osaan”, Vili vastasi rehellisesti. ”Opettelin itse.”

”Osaatko käyttää miekkaa?”

”Uskon että opin nopeasti”, Vili sanoi.

”Osaatko ampua?”

”Kyllä osaan, osun pulloon laitumen toiseen laitaan!”

”Hmm”, Särki sanoi. ”Selvä. Mutta ongelma on, Valoisa, katsos, että ongelma on, että olet ehkä liian —”

”Hölmö”, Raukee sanoi julmasti. Hän tosiaankin halusi pojan poistuvan, jotta hän ja Särki voisivat ratkaista postivaunuasian.

Vilin kasvot lehahtivat punaisiksi. ”Mi-mitä?”

”Opettajasi kertoi”, Raukee valehteli. Hän ei ollut ikinä edes puhunut opettajan kanssa. ”Hän sanoi, että olet vähän tollo. Et niin, että sen pitäisi haitata missään muussa työssä, paitsi sotilaan hommissa, sillä on vaarallista, jos taistelukentällä on mukana tollo.”

”A-arvosanani ovat hyvät”, Vili-parka sanoi yrittäen estää ääntään värisemästä. ”Neiti Munkki ei ikinä sanonut minulle, että olisin —”

”Ei hän tietenkään sinulle mitään sanonut”, Raukee sanoi. ”Vain typerys voisi luulla, että niin mukava nainen kertoisi typerykselle, että tämä on typerys. Opettele leipomaan niin kuin äitisi, poika, ja unohda ikkabog, siinä neuvoni.”

Viliä pelotti hirveästi, kun hän tunsi että hänen silmiinsä oli tulvahtanut kyyneliä. Hän pidätteli naama irvessä itkua ja sanoi:

”Mi-minä tahtoisin tilaisuuden todistaa, etten ole — etten ole typerys, majuri.”

Särki ei olisi esittänyt asiaa yhtä töykeästi kuin Raukee, mutta tärkeintähän oli kuitenkin, ettei poika liittyisi prikaatiin, joten Särki sanoi: ”Pahoittelen, Valoisa, mutta en usko että sinusta on sotilaaksi. Toisaalta, kuten lordi Raukee ehdottaa —”

”Kiitos ajastanne, majuri”, Vili kiiruhti sanomaan. ”Olen pahoillani, että vaivasin teitä.”

Ja hän kumarsi syvään ja poistui kaartinsalista.

Ulkona Vili pinkaisi heti juoksuun. Hän tunsi itsensä hyvin pieneksi ja nöyryytetyksi. Ainakaan hän ei halunnut mennä takaisin kouluun, ei kuultuaan mitä opettaja todellisuudessa ajatteli hänestä. Niinpä, koska hän arveli äitinsä lähteneen töihin linnan keittiöön, hän juoksi koko matkan kotiin ja tuskin huomasikaan ihmisrykelmiä, jotka seisoskelivat katujen kulmissa puhumassa kirjeistä, joita heillä oli käsissään.

Kun Vili tuli kotiin, hän näki äitinsä seisomassa keittiössä ja tuijottamassa omaa kirjettään.

”Vili!” äiti sanoi hätkähdettyään, kun poika ilmaantui yhtäkkiä paikalle. ”Mitä sinä teet kotona?”

”Hammassärky”, Vili keksi siinä samassa.

”Voi sinua parkaa… Vili, olemme saaneet kirjeen Herman-serkulta”, rouva Valoisa sanoi kirje kädessään. ”Hän sanoo pelkäävänsä, että menettää kapakkansa — koko upean majatalon, jonka hän rakensi tyhjästä! Hän on kirjoittanut minulle kysyäkseen, löytäisinkö hänelle töitä kuninkaan palveluksesta… en ymmärrä mitä on voinut tapahtua. Herman sanoo, että hän ja koko perhe näkevät suorastaan nälkää!”

”Ikkabogin tekosia varmaan?” Vili sanoi. ”Jeroboam on lähinnä Joutosuota. Ihmiset eivät varmaan enää käy iltaisin kapakassa, koska pelkäävät kohtaavansa hirviön matkan varrella!”

”Niin”, rouva Valoisa sanoi huolestuneen näköisenä, ”niin, ehkä siksi… Varjelkoon, myöhästyn töistä!” Hän jätti Herman-serkun kirjeen pöydälle ja sanoi: ”Pane neilikkaöljyä hampaaseen, kulta”, antoi pojalle pikaisen suukon ja riensi ovesta ulos.

Kun äiti oli lähtenyt, Vili heittäytyi mahalleen sänkyynsä ja itki raivosta ja pettymyksestä.

Samaan aikaan ahdistus ja kiukku levisivät ympäri pääkaupungin katuja. Tuulihattula oli vihdoin saanut tietää, että heidän sukulaisensa pohjoisessa olivat niin köyhiä, että näkivät nälkää ja olivat kodittomia. Kun lordi Sylkyarvo palasi sinä iltana kaupunkiin, hän huomasi vakavien vaikeuksien hautuvan.

Luku 40
Vili löytää johtolangan

Kun Sylkyarvo kuuli, että postivaunut olivat päässeet Tuulihattulan keskustaan, hän tarttui raskaaseen puutuoliin ja paiskasi sen päin majuri Särkeä. Särki, joka oli paljon Sylkyarvoa vahvempi, löi tuolin helposti sivuun, mutta hänen kätensä lennähti miekan kahvalle, ja hetken verran nuo kaksi miestä tuijottivat toisiaan hampaat irvessä hämärässä kaartinsalissa Raukeen ja vakoojien katsoessa heitä suu ammollaan.

”Sinä lähetät joukon Sysijalkoja Tuulihattulan laitamille tänä iltana”, Sylkyarvo komensi Särkeä. ”Lavastat hyökkäyksen — nämä ihmiset on säikäytettävä. Heidän on ymmärrettävä, että vero on välttämätön ja että millaisia koettelemuksia heidän sukulaisensa ovatkin kohdanneet, syypää on ikkabog, enkä suinkaan minä eikä kuningas. Ala painua siivoamaan aiheuttamasi sotkut!”

Majuri poistui paikalta raivoissaan, pyöritellen mielessään monia tapoja, joilla satuttaisi Sylkyarvoa, jos saisi kymmenen minuuttia aikaa kahden tämän kanssa.

”Ja te”, Sylkyarvo sanoi vakoojilleen, ”raportoitte huomenna minulle, onko majuri Särki tehnyt työnsä kyllin hyvin. Jos kaupungilla kuiskutellaan edelleen nälkää näkevistä ja pennittömistä sukulaisista, no silloin meidän on katsottava, kuinka majuri Särki viihtyy tyrmässä.”

Ryhmä majuri Särjen Sysijalkoja odotti siis, että pääkaupunki nukahti, ja lähti sitten ensimmäistä kertaa uskottelemaan Tuulihattulalle, että ikkabog oli tullut käymään. He valitsivat kaupungin laidalta mökin, jolla ei ollut lähinaapureita. Miehet, jotka olivat taitavimpia murtautumaan taloihin, tunkeutuivat mökkiin, missä, niin tuskallista kuin se onkin kertoa, he tappoivat pienen vanhan naisen, joka asui siellä ja joka — tahdot kenties tietää — oli kirjoittanut useita kauniisti kuvitettuja kirjoja Uittijoessa elävistä kaloista. Kun naisen ruumis oli kannettu haudattavaksi jonnekin syrjemmälle, joukko miehiä painoi neljä herra Lohenpyrstön upeasti veistämien jalkojen jälkeä maahan kala-asiantuntijan talon ympärille, pirstoi hänen huonekalunsa ja akvaarionsa ja jätti kalat kuolemaan henkeään haukkoen lattialle.

Seuraavana aamuna Sylkyarvon vakoojat ilmoittivat suunnitelman näköjään toimineen. Tuulihattulaan, jota kauhea ikkabog oli niin kauan vältellyt, oli nyt hyökätty. Koska Sysijalat osasivat jo täydellisesti tehdä luonnollisen näköisiä jälkiä ja murtaa ovet kuin jättikokoinen hirviö olisi hajottanut ne, samoin kuin jäljitellä terävillä metallityökaluilla hampaanjälkiä puussa, Tuulihattulan asukkaat, jotka parveilivat katsomaan vanhan naisparan taloa, menivät täysin lankaan.

Nuori Vili Valoisa jäi tapahtumapaikalle vielä kun hänen äitinsä lähti jo valmistamaan päivällistä. Hän painoi mieleensä joka ainoan yksityiskohdan pedon jalan- ja hampaanjäljistä, sillä se auttoi häntä kuvittelemaan, millaista olisi sitten kun hän viimein saisi kohdata sen pahan olennon, joka oli tappanut hänen isänsä, sillä hän ei ollut millään muotoa hylännyt tavoitettaan kostaa isän puolesta.

Kun Vili oli varma, että muisti hirviön jättämien jälkien joka ainoan yksityiskohdan, hän käveli kotiin raivosta kihisten, sulkeutui huoneeseensa ja otti esiin isänsä mitalin Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan ja myös sen pikkuisen mitalin, jonka oli itse saanut kuninkaalta tapeltuaan Lilja Lohenpyrstön kanssa. Pienempi mitali teki Vilin olon nykyään surulliseksi. Liljan muutettua Pluritaniaan hänellä ei ollut toista yhtä hyvää ystävää, mutta ainakin Lilja ja tämän isä olivat nyt pahan ikkabogin ulottumattomissa.

Vilin silmiin kihosivat kiukun kyynelet. Hän oli niin kovasti halunnut Ikkabogin Turvaprikaatiin! Hän tiesi, että olisi hyvä sotilas. Hän ei edes välittänyt, vaikka kuolisi taistelussa! Totta kai äiti järkyttyisi valtavasti, jos ikkabog tappaisi aviomiehen lisäksi vielä pojankin, mutta toisaalta Vili olisi sankari niin kuin isänsäkin! Vili vaipui koston ja suuruuden ajatuksiin ja oli laittamassa mitaleja takaisin takanreunukselle, kun pienempi valahti hänen sormiensa lomitse ja kieri sängyn alle. Vili makasi lattialla ja hamuili mitalia, muttei ylettynyt siihen. Hän kiemurteli pitemmälle sängyn alle ja löysi lopulta perimmäisestä, pölyisimmästä nurkasta mitalin ja samalla myös jotain kovaa, joka oli hämähäkinseiteistä päätellen ollut siellä jo kauan.

Vili onki sekä mitalin että sen kovan jonkin nurkasta, nousi istumaan itsekin jo aika pölyisenä ja alkoi tutkia tuntematonta esinettä.

Kynttilänsä valossa hän näki pienen, täydellisesti veistetyn ikkabogin jalan, vielä jäljelle jääneen palan lelua, jonka herra Lohenpyrstö oli kauan sitten veistänyt. Vili oli luullut polttaneensa viimeisenkin lelunpalan, mutta jalka oli kai kierähtänyt sängyn alle silloin kun hän murskasi ikkabogin hiilihangolla.

Hän aikoi jo nakata jalan huoneensa tulisijaan, kun hän yhtäkkiä muuttikin mielensä ja alkoi tutkia sitä tarkemmin.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 19: Luvut 39 ja 40
Lue lisää kuvituskilpailusta

Maantierosvo
Postivaunut
Vili ja lordi Raukee
Pieni puinen ikkabogin jalka

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling