Osio 2: Luvut 3, 4 ja 5

2.9.2020

Luku 3:
Ompelijan kuolema

Valoisan ja Lohenpyrstön perheet asuivat paikassa, jonka nimi oli Kaupunki-Kaupunki. Se oli se Tuulihattulan alue, missä asuivat kaikki ne, jotka tekivät töitä kuningas Uunolle. Puutarhurit, keittäjät, paasipojat, ompelijat, muurarit, tallirengit, puusepät, lakeijat ja sisäköt: he kaikki asuivat sievissä pikku mökeissä aivan linnan tilusten vieressä.

Kaupunki-Kaupunki oli erotettu muusta Tuulihattulasta korkealla valkoisella muurilla, ja muurin portti oli päivisin auki, jotta asukkaat voivat tavata ystäviään ja sukulaisiaan muualla Tuulihattulassa ja käydä toreilla. Yöksi jykevä portti suljettiin, ja koko Kaupunki-Kaupunki nukkui aivan niin kuin kuningaskin kuninkaan kaartin suojeluksessa.

Majuri Valoisa, eli Vilin isä, oli kuninkaan kaartin päällikkö. Hän oli komea, hyväntuulinen mies, joka ratsasti teräksenharmaalla hevosella ja osallistui kuningas Uunon, lordi Sylkyarvon ja lordi Raukeen metsästysretkille, joille lähdettiin yleensä viisi kertaa viikossa. Kuningas piti majuri Valoisasta ja hän piti myös Vilin äidistä, koska Valma Valoisa oli kuninkaan oma yksityinen kondiittori, mikä oli suuri kunnia siinä maailmanluokan leipurien kaupungissa. Koska Valman oli tapana tuoda kotiin koreita leivoksia, jotka eivät olleet onnistuneet aivan täydellisesti, Vili oli pyöreä pikkupoika, ja ikävä kertoa, mutta joskus muut lapset sanoivat häntä ”pulleroksi”, ja se itketti häntä.

Vilin paras ystävä oli Lilja Lohenpyrstö. Nuo kaksi lasta olivat syntyneet parin päivän välein ja he olivat toisilleen pikemminkin veli ja sisar kuin tavalliset leikkikaverukset. Lilja puolusti Viliä kiusaajilta. Hän oli laiha mutta nopea ja aina enemmän kuin valmis tappelemaan kenen tahansa sellaisen kanssa, joka nimitti Viliä pulleroksi.

Liljan isä Lars Lohenpyrstö oli kuninkaan puuseppä ja korjasi ja uusi kuninkaan vaunujen pyörät ja aisat. Koska herra Lohenpyrstö oli niin taitava puuseppä, hän valmisti myös huonekaluja linnaan.

Liljan äiti Lea Lohenpyrstö oli linnan pääompelija — kunnioitettu työ sekin, sillä kuningas Uuno piti vaatteista ja teetätti kokonaisella räätälijoukolla uusia asuja joka kuukausi.

Juuri se, että kuningas oli niin kiintynyt hepeneisiin, johti ikävään tapahtumaan, josta Runsaudensarvessa sittemmin sanottiin kaikkien pientä valtakuntaa koetelleiden vaikeuksien alkaneen. Tapahtuman aikaan siitä tiesi vain muutama Kaupunki-Kaupungin asukas, joskin joillekuille heistä se oli kauhea murhenäytelmä.

Tapahtui seuraavaa.

Pluritanian kuningas oli tulossa viralliselle vierailulle Uunon luo (toivoen ehkä edelleen, että voisi vaihtaa yhden tyttäristään elinikäiseen varastoon toivetaivaita) ja Uuno päätti, että tilaisuus vaati upouuden asun: haaleaa violettia, päällystetty hopeapitsillä, ametistinapit ja harmaata turkista hihansuissa.

No, kuningas Uuno oli kyllä kuullut jotain sen tapaista, ettei pääompelija voinut ihan hyvin, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen kummoistakaan huomiota. Hän ei luottanut kenenkään muun kuin Liljan äidin ompelevan hopeapitsiä kunnolla, joten hän määräsi, ettei työtä saanut antaa kenellekään muulle. Niinpä Liljan äiti istui valveilla kolme yötä peräkanaa, ahersi violettia pukua valmiiksi Pluritanian kuninkaan vierailua varten, ja neljännen päivän aamun koittaessa hänen apulaisensa löysi hänet lattialta kuolleena vihonviimeinen ametistinappi kädessään.

Pääneuvonantaja tuli kertomaan asiasta kuninkaalle, kun Uuno söi vielä aamiaistaan. Pääneuvonantaja oli viisas vanha mies nimeltään Sillinruoto, ja hänen hopeainen partansa ylsi melkein polviin. Kerrottuaan, että pääompelija oli kuollut, hän sanoi:

”Mutta varmasti joku muista ompelijoista voi kiinnittää teidän majesteettinne viimeisen napin.”

Sillinruodon silmissä oli katse, josta kuningas Uuno ei pitänyt. Se sai hänen vatsanpohjansa vääntelehtimään.

Kun pukijat myöhemmin sinä aamuna auttoivat uutta violettia pukua Uunon päälle, Uuno yritti lieventää syyllisyydentunnettaan puhumalla asiasta lordien Sylkyarvo ja Raukee kanssa.

”Tarkoitan siis, että jos olisin tiennyt hänen olevan vakavasti sairas”, Uuno huohotti palvelijoiden kiskoessa häntä ihonmyötäisiin satiinihousuihin, ”olisin tietenkin antanut jonkun muun ommella puvun.”

”Teidän majesteettinne on kovin hyvä”, Sylkyarvo sanoi tarkastellessaan kelmeää ihoaan peilistä takan yllä. ”Helläsydämisempää monarkkia ei ole koskaan syntynytkään.”

”Naisen olisi pitänyt avata suunsa, jos hän tunsi olonsa huonoksi”, Raukee murahti pehmustetulta istuimeltaan ikkunan äärestä. ”Jos hän ei ollut työkunnossa, hänen olisi pitänyt sanoa se. Jos asiaa oikein kunnolla pohtii, hän ei ollut uskollinen kuninkaalle. Tai ainakaan hänen puvulleen.”

”Raukee on oikeassa”, Sylkyarvo sanoi ja kääntyi poispäin peilistä. ”Kukaan ei voisi kohdella palvelijoitaan paremmin kuin teidän majesteettinne.”

”Minähän kyllä kohtelen heitä hyvin, enkö vain?” kuningas Uuno sanoi huolestuneesti ja veti mahaansa sisään, kun pukijat panivat ametistinappeja kiinni. ”Onhan sitä paitsi niin, että minun on oltava tänään pahus vieköön parhaimmillani, vai mitä? Tiedättehän te, miten hienoksi Pluritanian kuningas aina laittautuu!”

”Olisi kansallinen häpeä, jos Pluritanian kuningas olisi hienommissa vaatteissa kuin Runsaudensarven kuningas”, Sylkyarvo sanoi.

”Teidän majesteettinne karistaa vain koko murheellisen sattumuksen mielestään”, Raukee sanoi. ”Epäluotettavan ompelijan takia ei pidä pilata aurinkoista päivää.”

Mutta vaikka kaksi lordia jakoivat neuvojaan, kuningas Uunon mieli ei siltikään rauhoittunut. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta hänestä tuntui, että lady Eslanda näytti sinä päivänä erityisen vakavalta. Palvelijoiden hymyt näyttivät kylmemmiltä eivätkä sisäköt niianneet aivan yhtä syvään. Kun hovi sinä iltana juhli Pluritanian kuninkaan kanssa, Uunon ajatukset karkailivat ompelijaan, joka makasi kuolleena lattialla ja puristi kädessään viimeistä ametistia.

Illalla Uunon valmistautuessa nukkumaan Sillinruoto koputti hänen makuuhuoneensa oveen. Pääneuvonantaja kumarsi syvään ja kysyi sitten, aikoiko kuningas lähettää kukkia rouva Lohenpyrstön hautajaisiin.

”Ai — ai, kyllä!” Uuno sanoi hätkähtäen. ”Kyllä, lähetetään iso seppele, te tiedätte, pahoitellaan puolestani ja niin edelleen. Kai te voitte järjestää sen, Sillinruoto?”

”Ilman muuta, majesteetti”, pääneuvonantaja sanoi. ”Ja — jos saan kysyä — aikooko teidän majesteettinne lainkaan vierailla ompelijan perheen luona? Hehän asuvat lyhyen kävelymatkan päässä linnan portista.”

”Vierailla heidän luonaan?” kuningas sanoi mietteliäästi. ”Voi ei, Sillinruoto, en taida haluta — tarkoitan siis, että tuskinpa he odottavat sellaista.”

Sillinruoto ja kuningas katsoivat toisiaan pitkän tovin, sitten pääneuvonantaja kumarsi ja poistui paikalta.

No niin, koska kuningas Uuno oli tottunut siihen, että häntä aina vain kehuttiin, hän ei tosiaankaan pitänyt paheksuvasta ilmeestä pääneuvonantajan kasvoilla, kun tämä poistui. Nyt häntä alkoi suututtaa enemmän kuin hävettää.

”On helkutin sääli”, hän sanoi peilikuvalleen käännyttyään takaisin kohti peiliä, jonka edessä hän oli kammannut viiksiään ennen nukkumaanmenoa, ”mutta olenhan minä kuitenkin kuningas ja hän oli ompelija. Jos minä kuolisin, en odottaisi hänen —”

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos hän kuolisi, hän odottaisi koko Runsaudensarven seisauttavan kaiken mitä itse kukin oli tekemässä, pukeutuvan mustaan ja surevan viikon ihan niin kuin silloin kun hänen isänsä, Olavi Oikeamielinen, kuoli.

”No, oli miten oli”, hän sanoi kärsimättömänä peilikuvalleen, ”elämä jatkuu.”

Hän pani silkkisen yömyssyn päähänsä, kiipesi pylvässänkyynsä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja nukahti.

Luku 4:
Hiljainen talo

Rouva Lohenpyrstö haudattiin Kaupunki-Kaupungin hautausmaalle, missä lepää sukupolvittain kuninkaan palvelusväkeä. Lilja ja hänen isänsä seisoivat käsi kädessä ja katsoivat kauan alas hautaan. Vili vilkuili Liljaa, kun hänen kyynelehtivä äitinsä ja synkkäilmeinen isänsä taluttivat häntä verkalleen poispäin. Vili olisi halunnut sanoa jotain parhaalle ystävälleen, mutta ei osannut puhua niin isosta ja kauheasta asiasta. Vili ei pystynyt oikein kuvittelemaankaan, miltä tuntuisi, jos äiti olisi haudattu ikuisiksi ajoiksi kylmään, kovaan maahan.

Kun kaikki ystävät olivat lähteneet, herra Lohenpyrstö siirsi kuninkaan lähettämän violetin seppeleen pois rouva Lohenpyrstön hautakiven luota ja pani sen paikalle pienen kimpun lumikelloja, jotka Lilja oli sinä aamuna poiminut. Sitten nuo kaksi Lohenpyrstöä kävelivät hitaasti kotiin taloon, jonka he tiesivät muuttuneen ikuisiksi ajoiksi.

Viikko hautajaisten jälkeen kuningas ratsasti kuninkaan kaartin kera linnasta metsästysretkelle. Kuten tavallista, ihmiset hänen reittinsä varrella riensivät pihoilleen kumartamaan, niiaamaan ja hurraamaan. Kun kuningas nyökkäili ja huiskutti heille, hän pani merkille että yhden talon etupiha oli tyhjä. Talon ikkunoissa ja etuovessa oli mustat verhot.

”Kuka tuossa asuu?” hän kysyi majuri Valoisalta.

”Se on — se on Lohenpyrstöjen talo, teidän majesteettinne”, Valoisa sanoi.

”Lohenpyrstö, Lohenpyrstö”, kuningas sanoi otsa kurtussa. ”Olen kuullut sen nimen, enkö vain?”

”Öö… kyllä, teidän majesteettinne”, majuri Valoisa sanoi. ”Herra Lohenpyrstö on teidän majesteettinne puuseppä ja rouva Lohenpyrstö on — oli — teidän majesteettinne pääompelija.”

”Aa, aivan”, kuningas Uuno kiiruhti vastaamaan. ”Minä — minä muistan.”

Ja kannustettuaan maidonvalkean ratsunsa laukkaan hän ohitti ripeästi Lohenpyrstöjen mökin mustaverhoiset ikkunat ja yritti ajatella vain edessä odottavaa metsästysretkeä.

Mutta aina kun kuningas sen jälkeen lähti linnasta, hänen katseensa iskostui Lohenpyrstöjen kodin tyhjään pihaan ja mustaverhoiseen oveen, ja aina kun hän näki tuon mökin, hän muisti taas kuolleen ompelijan, joka puristi ametistinappia. Lopulta hän ei enää kestänyt vaan kutsui pääneuvonantajan luokseen.

”Sillinruoto”, hän sanoi katsomatta vanhaa miestä silmiin, ”on yksi talo siinä kulmassa, matkalla puistoon. Mukavan näköinen mökki. Suurehko puutarha.”

”Lohenpyrstöjen taloko, teidän majesteettinne?”

”Voi, hekö siellä asuvatkin?” kuningas Uuno sanoi kepeästi. ”No, mieleeni tuli, että se on melko suuri talo pienelle perheelle. Olen tainnut kuulla, että heitä on vain kaksi, pitääkö paikkansa?”

”Pitää täysin paikkansa, teidän majesteettinne. Vain kaksi sen jälkeen kun äiti —”

”Ei vaikuta reilulta, Sillinruoto”, kuningas Uuno sanoi kovalla äänellä, ”että niin mukava ja tilava mökki annetaan vain kahdelle hengelle, kun on käsittääkseni olemassa viisi- tai kuusihenkisiä perheitä, jotka kernaasti huolisivat lisää tilaa.”

”Teidän majesteettinneko tahtoo, että siirrän Lohenpyrstöt muualle?”

”Kyllä, niin varmaan”, kuningas Uuno sanoi ja oli olevinaan hurjan kiinnostunut satiinikenkänsä kärjestä.

”Hyvä on, hyvä majesteetti”, pääneuvonantaja sanoi ja kumarsi syvään. ”Pyydän heitä antamaan talon Särjen perheelle, sillä uskon Särkien ilahtuvan lisätilasta, ja siirrän Lohenpyrstöt Särjen taloon.”

”Entä missä tuo Särjen talo tarkkaan ottaen sijaitsee?” kuningas kysyi hermostuneena, sillä pahinta olisi, jos ne mustat verhot siirtyisivät vielä lähemmäs linnan portteja.

”Aivan Kaupunki-Kaupungin laitamalla”, pääneuvonantaja sanoi. ”Erittäin liki hautausmaata its —”

”Se kuulosta sopivalta”, kuningas Uuno keskeytti ja pomppasi pystyyn. ”En tarvitse yksityiskohtia. Kunhan asia hoituu, Sillinruoto, oikein hyvä homma.”

Ja niin Liljaa ja hänen isäänsä kehotettiin vaihtamaan taloa kapteeni Särjen kanssa, kapteenin, joka Vilin isän tavoin kuului kuninkaan kaartiin. Kun kuningas Uuno seuraavan kerran lähti linnasta, mustat verhot olivat kadonneet ovesta ja Särjen lapset — neljä rotevaa poikaa, ne jotka olivat ensimmäisinä ristineet Vili Valoisan pulleroksi — juoksivat etupihaan ja hyppivät ja hurrasivat ja heiluttivat Runsaudensarven lippuja. Kuningas Uuno säteili ja huiskutti pojille. Viikot vierivät ja kuningas Uuno unohti kokonaan Lohenpyrstöt ja oli taas onnellinen.

Luku 5:
Lilja Lohenpyrstö

Rouva Lohenpyrstön järkyttävän kuoleman jälkeen kuninkaan palvelijat olivat monta kuukautta kahdessa eri leirissä. Ensimmäisessä kuiskailtiin, että kuolema oli kuningas Uunon syytä. Toisessa haluttiin uskoa, että oli sattunut jonkinlainen erhe ja ettei kuningas voinut millään tietää, miten sairas rouva Lohenpyrstö oli, kun määräsi tämän viimeistelemään pukunsa.

Rouva Valoisa, kondiittori, kuului toiseen joukkoon. Kuningas oli aina ollut hyvä rouva Valoisalle, joskus jopa kutsunut hänet ruokasaliinsa kiittääkseen erityisen hienosta erästä herttuainherkkuja tai hienohahtuvia, joten hän uskoi, että kuningas oli kiltti, jalomielinen ja huomaavainen mies.

”Sano minun sanoneen, että joku unohti välittää viestin kuninkaalle”, hän sanoi miehelleen majuri Valoisalle. ”Kuningas ei milloinkaan käskisi sairasta palvelijaa töihin. Aivan varmasti hänellä on kerta kaikkiaan kamala olo tapahtuneesta.”

”Niin”, majuri Valoisa sanoi, ”varmasti on.”

Samoin kuin vaimonsa, majuri Valoisakin tahtoi ajatella kuninkaasta pelkkää hyvää, koska hän, hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat kaikki palvelleet uskollisesti kuninkaan kaartissa. Vaikka majuri Valoisa siis näki, että kuningas Uuno vaikutti sangen hyväntuuliselta rouva Lohenpyrstön kuoltua ja metsästi säännöllisesti entiseen tapaan, ja vaikka majuri Valoisa tiesi, että Lohenpyrstöt oli siirretty pois vanhasta talostaan asumaan hautausmaan viereen, hän yritti silti uskoa, että kuningas oli pahoillaan ompelijansa kohtalosta ja ettei kuninkaalla ollut osaa eikä arpaa ompelijan miehen ja tyttären muutossa.

Lohenpyrstöjen uusi mökki oli synkeä. Hautausmaata reunustavat korkeat marjakuuset varjostivat auringon, toisaalta Liljan huoneen ikkunasta näki tummien oksien välisestä raosta esteettä äidin haudan. Koska Lilja ei enää asunut Vilin naapurissa, hän näki tätä entistä harvemmin, joskin Vili kävi Liljan luona niin usein kuin voi. Liljan uudessa pihassa oli vähemmän leikkitilaa, mutta he sovelsivat leikkejään niin että ne mahtuivat sinne.

Herra Lohenpyrstön mielipidettä uudesta talosta tai kuninkaasta ei tiennyt kukaan. Hän ei koskaan keskustellut näistä asioista muiden palvelijoiden kanssa, vaan teki vaiteliaana töitään ja ansaitsi tarvitsemansa rahat elättääkseen ja kasvattaakseen Liljan niin hyvin kuin ilman tytön äitiä pystyi.

Lilja, joka tykkäsi auttaa isäänsä puusepän verstaassa, oli aina ollut onnellisimmillaan haalareissa. Hän oli sen lajin ihminen, jota ei haitannut likastua, eivätkä vaatteet hirveästi kiinnostaneet häntä. Silti hän pukeutui hautajaisten jälkeen joka päivä eri mekkoon, kun vei tuoreen kukkakimpun äidin haudalle. Eläessään rouva Lohenpyrstö oli yrittänyt pukea tyttärensä omien sanojensa mukaan ”kuin pikku ladyn” ja tehnyt tälle monta kaunista leninkiä — joskus ylijääneistä kangaspaloista, jotka kuningas Uuno hyväntahtoisesti antoi hänen pitää, kun hän oli tehnyt kuninkaalle taas uuden loisteliaan asun.

Ja niin vierähti viikko, pian kuukausi ja kohta vuosi, ja sitten olivat äidin ompelemat leningit kaikki liian pieniä Liljalle, joka kuitenkin säilytti ne visusti vaatekaapissaan. Muut näyttivät unohtaneen, mitä Liljalle oli tapahtunut, tai tottuneet siihen, että hänen äitinsä oli poissa. Liljan elämä palasi pinnalta katsoen aika lailla tavalliseksi. Hän auttoi isää verstaassa, teki läksyjä ja leikki parhaan ystävänsä Vilin kanssa, mutta he eivät koskaan puhuneet Liljan äidistä eivätkä he koskaan puhuneet kuninkaasta. Joka ilta Lilja makasi sängyssään ja katseli kuunkajossa hohtavaa valkeaa hautakiveä, kunnes nukahti.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 2: Luvut 3, 4 & 5
Lue lisää kuvituskilpailusta

Vili Valoisa
Lilja Lohenpyrstö
pääneuvonantaja Sillinruoto
kuningas Uunon violetti puku
Talo, jonka ikkunoissa ja etuovessa on mustat verhot
Puusepän verstas
Liljan vanhat mekot

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari