Osio 20: Luvut 41 & 42

28.9.2020

Luku 41
Rouva Valoisan suunnitelma

”Äiti”, Vili sanoi.

Rouva Valoisa oli istunut keittiön pöydän ääressä parsimassa reikää Vilin villapaidassa ja pysähtynyt välillä pyyhkimään silmiään. Ikkabogin hyökkäys naapuriin Tuulihattulassa oli herättänyt kauheita muistoja majuri Valoisan kuolemasta ja hän oli juuri muistellut iltaa, jolloin oli suudellut miehensä kylmää käsiparkaa linnan sinisessä salongissa, kun muu ruumis oli Runsaudensarven lipun alla piilossa.

”Äiti, katso”, Vili sanoi omituisella äänellä ja laski äitinsä eteen pikkuisen, pedonkyntisen jalan, jonka oli löytänyt sänkynsä alta.

Rouva Valoisa otti jalan käteensä ja tutkaili sitä silmillään lasit, joita hän käytti ommellessaan kynttilänvalossa.

”Mitä, sehän on pala sitä vanhaa leluasi”, Vilin äiti sanoi. ”Sinun leluikka…”

Mutta rouva Valoisa vaikeni kesken sanan. Veistettyä jalkaa yhä tuijottaen hän muisti hirviömäiset jalanjäljet, jotka hän ja Vili olivat nähneet aiemmin sinä päivänä kadonneen vanhan naisen talon ympärillä pehmeässä maassa. Vaikka jäljet olivat paljon, paljon isommat, jalan muoto oli tarkalleen sama kuin tämän, samoin kuin varpaiden kulma, suomut ja pitkät kynnet.

Pitkään toviin ei kuulunut muuta kuin kynttilän sihinä, kun rouva Valoisa käänteli pientä puista jalkaa tärisevillä sormillaan.

Oli kuin sisällä hänen mielessään olisi lennähtänyt ovi auki, ovi, jonka hän oli pitänyt suljettuna ja suojattuna jo hyvin kauan. Sitten aviomiehensä kuoleman rouva Valoisa ei ollut sallinut yhdenkään ikkabogia koskevan epäilyksen tulla mieleensä. Hän oli uskollinen kuninkaalle, luotti Sylkyarvoon ja uskoi, että vain petturit väittivät, ettei ikkabogia ole olemassa.

Mutta nyt hänen mieleensä tulvivat epämukavat muistot, jotka hän oli yrittänyt sulkea pois. Hän muisti kertoneensa apukeittiöpiialle herra Lohenpyrstön maanpetoksellisesta puheesta ja nähneensä sitten lakeija Harmiston kuuntelemassa varjoissa. Hän muisti miten Lohenpyrstöt olivat pian sen jälkeen kadonneet. Hän muisti pienen narua hyppineen tytön, jolla oli ollut yksi Lilja Lohenpyrstön vanhoista mekoista, ja sen, miten tyttö oli kertonut veljensä saaneen samana päivänä bandaloren. Hän ajatteli Herman-serkkunsa nälkää ja pohjoisesta tulevien kirjeiden outoa puuttumista, jonka hän ja hänen naapurinsa olivat muutamana viime kuukautena panneet merkille. Hän ajatteli myös lady Eslandan äkillistä katoamista, jota moni oli ihmetellyt. Nämä ja sata muuta outoa sattumusta ynnääntyivät rouva Valoisan mielessä yhteen, kun hän tuijotti pientä puista jalkaa, ja yhteensä ne muodostivat hirviömäisen lopputuloksen, joka pelotti häntä paljon enemmän kuin ikkabog. Mitä, hän mietti, hänen miehelleen todellisuudessa oli tapahtunut siellä suolla? Miksei hänen silloin sallittu katsoa miehensä ruumista peittävän Runsaudensarven lipun alle? Kammottavat ajatukset kompastelivat jo toisiinsa, kun rouva Valoisa kääntyi poikaansa päin ja näki oman epäilyksensä heijastuvan tämän kasvoista.

”Kuningas ei voi tietää”, hän kuiskasi. ”Ei voi. Hän on hyvä mies.”

Vaikka kaikki muu, mihin hän oli uskonut, olisikin väärin, rouva Valoisa ei kestänyt luopua uskostaan kuningas Uuno Urhean hyvyyteen. Kuningas oli aina ollut niin hyvä hänelle ja Vilille.

Rouva Valoisa nousi seisomaan pieni puinen jalka tiukasti nyrkissään ja laski Vilin puoliksi parsitun villapaidan käsistään.

”Minä menen tapaamaan kuningasta”, hän sanoi kasvoillaan päättäväisempi ilme kuin Vili oli koskaan nähnyt.

”Nytkö?” Vili kysyi ja katsoi ulos pimeyteen.

”Tänä iltana”, rouva Valoisa sanoi, ”kun on mahdollista, ettei kumpikaan lordi ole hänen luonaan. Hän ottaa minut vastaan. Hän on aina pitänyt minusta.”

”Minä tulen mukaan”, Vili sanoi, koska häneen iski inhottava, outo ennakkoaavistus.

”Ei”, rouva Valoisa sanoi. Hän astui lähemmäs poikaansa, painoi kätensä tämän hartialle ja katsoi tätä silmiin. ”Kuuntele, Vili. Jos minä en tule linnasta takaisin tunnin kuluttua, sinun on lähdettävä Tuulihattulasta. Suunnista pohjoiseen Jeroboamiin, etsi Herman-serkku ja kerro hänelle kaikki.”

”Mutta —” Vili sanoi yhtäkkiä peloissaan.

”Lupaa minulle että lähdet, jos en palaa tunnin kuluttua”, rouva Valoisa sanoi tiukasti.

”Minä… minä lupaan”, Vili sanoi, mutta poika, joka oli aiemmin kuvitellut omaa sankarikuolemaansa ja sitä miten se järkyttäisi äitiä, oli yhtäkkiä kauhuissaan. ”Äiti —”

Äiti halasi häntä pikaisesti. ”Olet fiksu poika. Älä ikinä unohda, että olet sotilaan poika siinä missä kondiittorinkin.”

Rouva Valoisa asteli nopeasti ovelle ja sujautti kengät jalkaan. Hymyiltyään vielä kerran Vilille hän livahti yöhön.

Luku 42
Verhon takana

Keittiössä oli pimeää ja autiota, kun rouva Valoisa astui linnan pihasta sisään. Hän liikkui varpaisillaan ja kurkisti kulman taakse aina ennen kuin astui mihinkään, koska hän tiesi että lakeija Harmiston oli tapana vaania varjoissa. Hitaasti ja tarkasti rouva Valoisa eteni kohti kuninkaan yksityisiä asuintiloja ja rutisti koko ajan pikkuista puista jalkaa kädessään niin että sen terävät kynnet kaivautuivat hänen kämmeneensä.

Lopulta hän saapui helakanpunaiselle matolle käytävään, joka johti Uunon huoneisiin. Nyt hän kuuli naurua oven takaa. Hän oli arvannut oikein, ettei Uunolle ollut kerrottu ikkabogin hyökkäyksestä Tuulihattulan laidalle, koska Uuno ei varmasti olisi nauranut, jos olisi tiennyt siitä. Joku kuitenkin selvästi oli kuninkaan luona, ja rouva Valoisa halusi tavata Uunon yksin. Kun hän seisoi siinä miettimässä, mitä kannattaisi tehdä, ovi avautui.

Rouva Valoisa henkäisi ja syöksyi piiloon pitkän samettisen verhon taakse ja yritti estää verhoa heilumasta. Sylkyarvo ja Raukee nauroivat ja laskivat leikkiä kuninkaan kanssa samalla kun toivottivat tälle hyvää yötä.

”Erinomainen vitsi, teidän majesteettinne, hyvänen aika, minulta taisi pöksyt revetä!” hohotti Raukee.

”Meidän on ristittävä teidän majesteettinne uudelleen kuningas Uuno Hupaisaksi!” Sylkyarvo naureskeli.

Rouva Valoisa pidätti hengitystään ja yritti vetää vatsaa sisään. Hän kuuli, miten Uunon ovi meni kiinni. Lordit lakkasivat nauramasta saman tien.

”Lörppö puupää”, Raukee sanoi hiljaisella äänellä.

”Tyhmempi kuin moni Heranlinnan juusto”, Sylkyarvo mutisi.

”Etkö sinä voisi hoitaa huomista viihdytysvuoroa?” Raukee jupisi.

”Minulla on kiirettä veronkantajien kanssa kolmeen asti”, Sylkyarvo sanoi. ”Mutta jos —”

Kumpikin lordi vaikeni. Askelten äänetkin vaikenivat. Rouva Valoisa pidätteli yhä hengitystään silmät kiinni ja rukoili, etteivät lordit huomaisi pullistumaa verhossa.

”No, hyvää yötä, Sylkyarvo”, kuului Raukeen ääni.

”Samoin, nuku hyvin, Raukee”, Sylkyarvo sanoi.

Rouva Valoisan sydän takoi kiivaasti, kun hän päästi hyvin hiljaa hengityksen ulos. Kaikki oli hyvin. Lordit olivat menossa nukkumaan… silti hän ei kuullut askelten ääniä…

Sitten hänellä ei yhtäkkiä ollutkaan aikaa vetää henkeä sisään, kun verho jo riuhtaistiin syrjään. Raukeen iso käsi oli hänen suunsa päällä ennen kuin hän ehti huutaa, ja Sylkyarvo piti ranteista kiinni. Lordit kiskoivat rouva Valoisan piilopaikasta pois ja lähimpiä portaita alas, ja vaikka hän rimpuili ja yritti huutaa, hän ei saanut ääntäkään ulos Raukeen paksujen sormien takaa eikä pystynyt kiemurtelemaan vapaaksi. Lopulta lordit työnsivät hänet samaan siniseen salonkiin, jossa hän oli aikoinaan suudellut kuolleen miehensä kättä.

”Ei kannata kirkua”, Sylkyarvo varoitti ja veti esiin lyhyen tikarin, jota hän kantoi mukanaan linnan sisätiloissakin, ”tai kuningas tarvitsee uuden kondiittorin.”

Hän viittilöi Raukeeta ottamaan kätensä pois rouva Valoisan suulta. Ensi töikseen rouva Valoisa veti syvään henkeä, koska hän oli jo pyörtyä.

”Olit aika paljon tavallista isompi kyhmy siinä verhossa, kokki”, Sylkyarvo ilkkui. ”Mitä sinä oikein teit, väijyit piilossa niin lähellä kuningasta, vaikka keittiö on kiinni jo?”

Rouva Valoisa olisi tietysti voinut keksiä jonkun hassun valheen. Hän olisi voinut väittää, että halusi kysyä kuningas Uunolta, millaisia leivoksia tämä tahtoi huomiseksi, mutta hän tiesi etteivät lordit olisi uskoneet. Niinpä hän vain ojensi käden, jossa rutisti ikkabogin jalkaa, ja avasi nyrkin.

”Minä tiedän”, hän sanoi hiljaa, ”mitä te puuhaatte.”

Lordit siirtyivät lähemmäs ja tihrustivat hänen kämmentään ja täydellistä, pikkuruista kopiota valtaisista jaloista, joita Sysijalat käyttivät. Sylkyarvo ja Raukee katsoivat toisiinsa ja sitten rouva Valoisaan, ja kun kondiittori näki heidän ilmeensä, hän saattoi ajatella vain: Juokse, Vili — juokse!

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 29.9.)

Kuvitusteemat osio 20: Luvut 41 ja 42
Lue lisää kuvituskilpailusta

Rouva Valoisa parsimassa
Rouva Valoisa hiippailemassa keittiöön
Rouva Valoisa verhon takana

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling