Osio 21: Luvut 43 ja 44

29.9.2020

Luku 43
Vili ja vartija

Kynttilä Vilin vieressä paloi hitaasti lyhyemmäksi Vilin katsellessa, miten minuuttiviisari ryömi kellotaulun ympäri. Hän vakuutteli itselleen, että äiti tulisi ihan kohta. Äiti astuisi ovesta sisään minä hetkenä hyvänsä, tarttuisi puoliksi parsittuun villapaitaan kuin ei olisi koskaan laskenutkaan sitä käsistään, ja kertoisi mitä kuninkaan luona oli tapahtunut.

Sitten minuuttiviisari alkoi nopeuttaa kulkuaan juuri kun Vili olisi tehnyt mitä vain saadakseen sen hidastumaan. Neljä minuuttia. Kolme minuuttia. Kaksi minuuttia vielä.

Vili nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Hän katsoi pimeälle tielle kumpaankin suuntaan. Kotiin palaavasta äidistä ei näkynyt jälkeäkään.

Hetkinen! Hänen sydämensä hypähti: hän oli nähnyt liikettä kulmassa! Parin autuaan sekunnin ajan Vili oli varma, että näkisi pian, miten äiti astuisi kuun valaisemaan laikkuun ja hymyilisi nähdessään Vilin ahdistuneet kasvot ikkunassa.

Ja sitten hänen sydämensä tuntui putoavan kuin tiiliskivi mahaan. Lähestyjä ei ollut rouva Valoisa vaan majuri Särki mukanaan neljä kookasta Ikkabogin Turvaprikaatin jäsentä, kaikilla käsissään soihdut.

Vili loikkasi pois ikkunan äärestä, sieppasi villapaidan pöydältä ja pinkoi omaan huoneeseensa. Hän kahmaisi kenkänsä ja isän mitalin, pakotti ikkunan auki, kömpi siitä ulos ja painoi sitten ikkunan varovaisesti kiinni ulkoapäin. Kun hän pudottautui vihannesmaalle, hän kuuli majuri Särjen takovan etuovea ja jonkun toisen sanovan karkealla äänellä: ”Minä katson takaa.”

Vili heittäytyi maahan punajuuririvin taakse, tuhri vaalean tukkansa mullalla ja jäi makaamaan hievahtamatta pimeydessä.

Hän näki valon lepatusta suljettujen luomiensa läpi. Sotilas piti soihtuaan korkealla siinä toivossa, että näkisi Vilin juoksevan poispäin toisten pihojen läpi. Sotilas ei huomannut Vilin maanväristä muotoa piilossa pitkissä, huojuvissa varjoissa punajuurten lehtien takana.

”Ei ole lähtenyt tätä kautta”, sotilas huusi.

Kuului räsähdys, ja Vili tiesi Särjen rikkoneen etuoven. Hän kuunteli kun sotilaat availivat kaappeja. Vili makasi täysin hievahtamatta maassa, koska soihdun valo hohti yhä hänen suljettujen luomiensa läpi.

”Ehkä hän poistui jo ennen kuin äiti lähti linnaan?”

”Hänet on pakko löytää”, majuri Särjen tuttu ääni murahti. ”Hän on ikkabogin ensimmäisen uhrin poika. Jos Vili Valoisa alkaa kertoa, että hirviö on vale, häntä kuunnellaan. Hajaantukaa ja etsikää, hän ei voi olla kaukana. Ja jos saatte hänet kiinni”, Särki sanoi ja hänen miestensä raskaiden askelten ääni kuului Valoisien puulattialla, ”tappakaa hänet. Keksimme selitykset myöhemmin.”

Vili makasi litteänä ja hievahtamatta, kuunteli kun miehet juoksivat pois kumpaankin suuntaan katua, ja silloin kylmäpäinen osa Vilin aivoja sanoi:

Liiku.

Hän pani isänsä mitalin kaulaan, veti puoliksi parsitun villapaidan ylleen, nappasi kengät jalasta ja alkoi sitten ryömiä pihan mullassa, kunnes tuli naapurien aidalle, missä hän kaivoi multaa sen verran että mahtui kiemurtelemaan aidan alta. Hän ryömi edelleen, kunnes tuli mukulakivikadulle, ja kuuli edelleen sotilaiden äänten kaikuvan yössä, kun he hakkasivat oviin, vaativat päästä tutkimaan taloja, kysyivät ihmisiltä, olivatko he nähneet Vili Valoisaa, kondiittorin poikaa. Hän kuuli itseään kuvailtavan vaaralliseksi petturiksi.

Vili otti taas kourallisen multaa ja tuhri naamaansa. Sitten hän nousi seisomaan, kulki kumarassa, syöksyi pimeään ovensuuhun kadun toiselle puolelle. Sotilas juoksi ohi, mutta Vili oli niin likainen, että hän sulautui tummaan oveen eikä mies huomannut häntä. Kun sotilas oli poissa, Vili juoksi kengät kädessään paljain jaloin ovensuusta ovensuuhun, piileskeli varjoisissa alkoveissa ja hivuttautui yhä lähemmäs Kaupunki-Kaupungin porttia. Mutta sitten hän näki portilla vartijan eikä ehtinyt keksiä suunnitelmaa ennen kuin joutui livahtamaan kuningas Olavi Oikeamielisen patsaan taakse, sillä Särki ja joku muu sotilas lähestyivät.

”Oletko nähnyt Vili Valoisaa?” he huusivat vartijalle.

”Mitä, kondiittorin poikaako?” mies kysyi.

Särki tarrasi vartijan univormun etumukseen ja ravisti miestä niin kuin terrieri kaniinia.  ”Tietysti kondiittorin poikaa! Oletko päästänyt hänet portista? Puhu!”

”Ei, en ole”, vartija sanoi, ”mutta mitä poika on tehnyt, kun te häntä jahtaatte?”

”Poika on petturi!” Särki ärähti. ”Ja minä ammun omin käsin kenet tahansa, joka auttaa häntä, menikö perille?”

”Meni”, vartija sanoi. Särki päästi irti ja juoksi toverinsa kanssa taas tiehensä, ja heidän soihtunsa loivat heiluvia valolaikkuja seiniin, kunnes pimeys nielaisi heidät taas.

Vili katseli, kun vartija suoristeli univormuaan ja pudisti päätään. Vili empi, ryömi sitten piilopaikastaan tietäen, että se saattaisi maksaa hänelle hengen. Vili oli naamioitunut niin huolellisesti mullalla, ettei vartija edes huomannut häntä vieressään ennen kuin näki silmänvalkuaiset kuunvalossa ja vinkaisi kauhusta.

”Pyydän”, Vili kuiskasi. ”Pyydän… älä paljasta minua. Minun on päästävä pois täältä.”

Hän veti villapaitansa alta isänsä raskaan hopeamitalin, pyyhki multaa sen pinnalta ja näytti sitä vartijalle.

”Saat tämän — se on aitoa hopeaa! — jos vain annat minun mennä portista etkä kerro kenellekään, että näit minut. En ole petturi”, Vili sanoi. ”En ole pettänyt ketään, vannon sen.”

Vartija oli vanhempi mies, jolla oli tuuhea harmaa parta. Hän tarkasteli mullan peittämää Viliä hetkisen ja sanoi sitten:

”Pidä mitalisi, poika.”

Hän raotti porttia juuri sen verran, että Vili mahtui siitä läpi.

”Kiitos!” Vili henkäisi.

”Pysyttele syrjäteillä”, vartija neuvoi. ”Äläkä luota keneenkään. Onnea matkaan.”

Luku 44
Rouva Valoisa puolustautuu

Samaan aikaan kun Vili livahti kaupungin portista ulos, lordi Sylkyarvo tuuppasi rouva Valoisan selliin. Särkynyt, ohut ääni lauloi jossain lähellä kansallishymniä vasaran iskujen tahtiin.

”Hiljaa!” Sylkyarvo mylväisi seinää päin. Laulu lakkasi.

”Kun saan jalan valmiiksi”, sanoi särkynyt ääni, ”päästääkö teidän ylhäisyytenne minut tyttäreni luo?”

”Kyllä, kyllä, päästää kyllä”, Sylkyarvo huusi takaisin silmiään pyöritellen. ”Ja nyt ole hiljaa, koska minä puhun naapurisi kanssa!”

”No, ennen kuin teidän ylhäisyytenne aloittaa”, rouva Valoisa sanoi, ”minulla on jokunen asia sanottavana.”

Sylkyarvo ja Raukee tuijottivat pientä pyylevää naista. Ikinä he eivät olleet vieneet tyrmään ketään, joka oli niin ylpeä ja niin piittaamaton siitä, että joutui kylmänkosteaan selliin. Sylkyarvon mieleen nousi lady Eslanda, joka puolestaan oli yhä hänen kirjastossaan, eikä vieläkään suostunut naimisiin hänen kanssaan. Hän ei ollut osannut edes kuvitella, että keittäjä voisi näyttää yhtä kopealta kuin ylhäisönainen.

”Ensinnäkin”, rouva Valoisa sanoi, ”jos tapatte minut, kuningas saa tietää. Hän huomaa, jos en tee hänen leivonnaisiaan. Hän maistaa eron.”

”Totta”, Sylkyarvo sanoi hymyillen julmasti. ”Toisaalta kun kuningas uskoo, että ikkabog tappoi sinut, hänen on vain totuteltava siihen että leivonnaiset maistuvat erilaisilta.”

”Minun taloni on linnan muurin varjossa”, rouva Valoisa vastasi. ”On mahdotonta lavastaa ikkabogin hyökkäystä siihen ilman että herättää sata silminnäkijää.”

”Helppoa”, Sylkyarvo sanoi. ”Sanomme, että olit niin typerä että lähdit yöllä kävelylle Uittijoen rantaan juuri sinne, missä ikkabog oli juomassa.”

”Saattaisi toimiakin”, rouva Valoisa sanoi keksien tarinaa lisää sitä mukaa kun puhui, ”jos en olisi jättänyt tiettyjä ohjeita, jotka pannaan toimeen, jos leviää sana että ikkabog on tappanut minut.”            ”Mitä ohjeita ja kenelle?” Raukee kysyi.

”Pojalle varmaankin”, Sylkyarvo sanoi, ”mutta poika on pian hallussamme. Pane muistiin, Raukee — tapamme keittäjän vasta kun olemme tappaneet pojan.”

”Sitä odotellessa”, rouva Valoisa sanoi ikään kuin ei olisi tuntenut hyytävää kauhua ajatellessaan, että Vili joutuisi Sylkyarvon käsiin, ”voisitte katsoa että sellissäni on kunnolliset liedet ja muut välineet, jotta voin edelleen tehdä leivoksia kuninkaalle.”

”Kyllä… Miksi ei?” Sylkyarvo sanoi hitaasti. ”Me kaikki pidämme rouva Valoisan leivonnaisista. Niitä voi edelleen leipoa kuninkaalle, kunnes poika on saatu kiinni.”

”Mainiota” rouva Valoisa sanoi, ”mutta tarvitsen apulaisen. Ehdotan että koulutan jonkun muista vangeista edes vatkaamaan munanvalkuaisia ja vuoraamaan uunipeltejä.

Mikä tarkoittaa, että teidän on ruokittava raukkaparkoja vähän enemmän. Huomasin, kun marssititte minua tänne, että he näyttävät luurangoilta kaikki. En voi antaa heidän syödä raaka-aineitani vain siksi että he näkevät nälkää.

Ja viimeiseksi”, rouva Valoisa sanoi antaen katseensa kiertää sellissään, ”tarvitsen mukavan vuoteen ja puhtaat lakanat, jotta saan kylliksi unta saadakseni aikaan kuninkaan vaatimusten mukaisia leivoksia. Hänen syntymäpäivänsäkin lähestyy. Hän odottaa jotain erityistä.”

Sylkyarvo silmäili tätä hämmästyttävää vankia hetken tai pari ja sanoi sitten:

”Eikö rouvaa lainkaan huolestuta ajatella, että sekä rouva että poika ovat pian vainaita?”

”Voi voi, yhden asian jokainen oppii kokkikoulussa”, rouva Valoisa sanoi olkiaan kohauttaen, ”palaneita reunoja ja vetisiä pohjia sattuu parhaimmillekin. On vain käärittävä hihat ja aloitettava alusta, sanon minä. Turha voihkia sitä mitä ei voi korjata!”

Koska Sylkyarvo ei keksinyt hyvää vastausta tähän, hän nyökkäsi Raukeelle ja lordit poistuivat sellistä ja ovi kalahti kiinni heidän perässään.

Kun he olivat poissa, rouva Valoisa lakkasi heti teeskentelemästä rohkeaa ja rojahti kovalle sängylleen, joka oli sellin ainoa huonekalu. Hän vapisi kauttaaltaan ja hetken hän pelkäsi saavansa hysteerisen kohtauksen.

Mutta nainen ei noussut vastuuasemaan kuninkaan keittiössä maailman parhaiden leipurien kaupungissa, jos ei osannut hallita hermojaan. Rouva Valoisa hengitti syvään ja tasoittavasti, ja kun hän kuuli ohuen äänen naapurissa puhkeavan taas kansallishymniin, hän painoi korvansa seinään ja alkoi kuunnella, mistä päin selliä ääni kuului parhaiten. Lopulta hän löysi halkeaman katosta. Hän nousi seisomaan sängylleen ja sanoi hiljaa:

”Lars? Lars Lohenpyrstö? Tiedän että olet siellä. Tässä on Valma, Valma Valoisa!”

Mutta särkynyt ääni vain jatkoi laulua. Rouva Valoisa vajosi sängylleen, kietoi kädet ympärilleen, sulki silmänsä ja toivoi särkevän sydämensä pohjasta, että missä Vili olikin, hän olisi turvassa.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 30.9.)

Kuvitusteemat osio 21: Luvut 43 ja 44
Lue lisää kuvituskilpailusta

Vili piilossa punajuuripenkin takana
Vili ja vartija
Rouva Valoisa sellissään
Vilin etsintäkuulutusjuliste
Herman-serkun majatalo, jonka ikkunat on laudoitettu umpeen

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling