Osio 23: Luvut 47 ja 48

1.10.2020

Luku 47
Tyrmässä

Keittiötyöntekijät hämmästyivät kovasti, kun kuulivat lordi Sylkyarvolta, että rouva Valoisa oli vaatinut oman, erillisen keittiönsä, koska oli niin paljon tärkeämpi kuin he muut. Jotkut itse asiassa epäilivät tietoa, koska rouva Valoisa ei ollut ikinä tärkeillyt kaikkina niinä vuosina, joiden ajan he olivat tunteneet hänet. Ja kun hänen leipomuksiaan yhä ilmestyi säännöllisesti kuninkaan pöytään, he tiesivät hänen olevan elossa, missä hän sitten olikaan, mutta kuten moni muu valtakunnassa, myös palvelijat päättivät, että oli turvallisinta jättää kysymykset esittämättä.

Samaan aikaan oli elämä linnan tyrmässä muuttunut kokonaan. Rouva Valoisan selliin oli tuotu liesi, hänen patansa ja pannunsa oli tuotu keittiöstä, ja naapurisellien vangit oli opetettu auttamaan häntä eri tehtävissä, joita valtakunnan parhaan leipurin höyhenenkevyet leivonnaiset vaativat. Rouva Valoisa vaati vankien ruoka-annokset tuplattavaksi (jotta vangit olisivat kyllin vahvoja vatkaamaan ja kaulimaan, mittaamaan ja punnitsemaan, siivilöimään ja kaatamaan), rotanpyydystäjän siivoamaan paikan syöpäläisistä ja palvelijan juoksemaan sellien väliä ojentamassa milloin mitäkin tarvekaluja kalterien raoista.

Lieden lämpö kuivatti kosteat seinät. Herkulliset tuoksut peittivät homeen ja kosteuden hajun. Rouva Valoisa vaati, että joka vangin on maistettava valmista leivonnaista, jotta he ymmärsivät mihin ponnisteluillaan tähtäsivät. Tyrmästä alkoi hiljalleen tulla toimelias paikka, jopa iloinen, ja vangit, jotka olivat ennen rouva Valoisan tuloa olleet heikkoja ja nälissään, alkoivat vähitellen lihoa. Näin rouva Valoisa piti itsensä työn touhussa ja sai muutakin ajateltavaa kuin huolen Vilin puolesta.

Kun muut vangit leipoivat, viereisen sellin herra Lohenpyrstö lauloi herkeämättä kansallishymniä samalla kun veisti jättikokoista ikkabogin jalkaa. Laulu ja pauke olivat raivostuttaneet muita vankeja ennen rouva Valoisan tuloa, mutta nyt Valoisa kannusti heitä laulamaan mukana. Kun kaikki vangit lauloivat yhteen ääneen, vasaran ja taltan alituinen kilke hukkui laulun alle, ja parasta siinä oli se, että kun Sylkyarvo rynni alas tyrmään ja käski lopettaa metelöinnin, rouva Valoisa saattoi sanoa viattomasti, että kyllä kai se oli maanpetos, jos estää toisia laulamasta kansallishymniä. Se sai Sylkyarvon näyttämään naurettavalta, ja vangit ulvoivat naurusta. Rouva Valoisan sydän sykähti ilosta, kun hän arveli kuulleensa heikon naurahduksen viereisestä sellistä.

Rouva Valoisa ei ehkä tiennyt paljon hulluudesta, mutta hän tiesi, miten pilalle menneen voi pelastaa, esimerkiksi juoksettuneen kastikkeen tai lässähtäneen kohokkaan. Hän uskoi että herra Lohenpyrstön rikkinäinen mieli oli vielä korjattavissa, kunhan hänet saataisiin ymmärtämään, ettei hän ollut yksin, ja muistamaan, kuka hän oli. Ja niin rouva Valoisa aina silloin tällöin ehdotti muitakin lauluja kuin kansallishymni, ja yritti sillä tavalla nykäistä herra Lohenpyrstön mielen eri reitille, jota kautta hän ehkä palaisi ennalleen.

Ja lopulta hän suureksi yllätyksekseen ja riemukseen kuuli herra Lohenpyrstön laulavan mukana ikkabogjuomalaulua, joka oli ollut suosittu jo kauan ennen kuin ihmiset alkoivat uskoa, että hirviö oli oikeasti olemassa.

Join yhden pullon, oli ikkabog valhe vain.
Join toisen pullon, se lymysi huohottain.
Ja taas join pullon, nään tänne hiipivän sen.
Siis kippistä sulle, elo päättyvi ryypäten.

 Rouva Valoisa laski käsistään pellillisen kakkuja, jotka oli juuri ottanut uunista, pomppasi sängylleen ja puhui hiljaa rakoon seinässä.

”Lars Lohenpyrstö, kuulin sinun laulavan sitä pöhköä laulua. Tässä on Valma Valoisa, vanha ystäväsi. Muistatko minut? Lauloimme tuota laulua kauan sitten, kun lapset olivat pieniä. Minun Vilini ja sinun Liljasi. Muistatko, Lars?”

Hän odotti vastausta, ja vähän ajan päästä hän arveli kuulevansa nyyhkäyksen.

Sinusta se on ehkä outoa, mutta rouva Valoisa ilahtui kuullessaan herra Lohenpyrstön itkevän, koska kyynelet voivat parantaa mielen siinä missä naurukin.

Ja sinä iltana, samoin kuin monena iltana sen jälkeenkin, rouva Valoisa jutteli seinän raosta hiljaa herra Lohenpyrstölle, ja jonkin ajan päästä herra Lohenpyrstökin alkoi puhua. Rouva Valoisa kertoi herra Lohenpyrstölle, miten valtavasti katui sitä, että oli kertonut keittiöpiialle, mitä herra Lohenpyrstö oli sanonut ikkabogista, ja herra Lohenpyrstö kertoi rouva Valoisalle, miten viheliäiseltä hänestä oli tuntunut sen jälkeen kun hän oli vihjannut, että majuri Valoisa olisi voinut pudota hevosen selästä. Ja kumpikin vakuutti toiselle, että tämän lapsi on elossa, koska heidän oli joko uskottava niin tai kuoltava.

Hyytävä kylmyys hiipi nyt tyrmään sen yhdestä ainoasta, korkealla sijaitsevasta pikkuisesta kalteri-ikkunasta. Vangit tiesivät, että oli tulossa kova talvi, mutta tyrmästä oli tullut toivon ja tervehtymisen tyyssija. Rouva Valoisa vaati lisää peitteitä apureilleen ja lämmitti uunia koko yön, sillä hän oli päättänyt, että he selviäisivät.

Luku 48
Vili ja Lilja löytävät toisensa

Talven kylmyys tuntui Mama Ruoskan orpokodissakin. Ryysyläislapset, jotka syövät vain kaalisoppaa, eivät kestä yskää ja nuhaa yhtä hyvin kuin kunnolla ravitut lapset. Pieni hautausmaa orpokodin takana vastaanotti tasaisena virtana Matteja ja Maijoja, jotka kuolivat ruoan, lämmön ja rakkauden puutteeseen ja jotka haudattiin ilman että kukaan tiesi heidän oikeita nimiään, vaikka toiset lapset kyllä surivat heitä.

Äkillinen kuolemien ryöppy oli syy siihen, että Mama Ruoska oli lähettänyt Pieksijä-Matin Jeroboamin kaduille keräämään niin monta koditonta lasta kuin suinkin löysi, etteivät hänen lapsimääränsä putoa. Tarkastajat kävivät kolmesti vuodessa varmistamassa, ettei hän valehdellut hoivissaan olevien lasten määrää. Hän otti mieluiten aina vanhempia lapsia, koska ne olivat lujempaa tekoa kuin pienet.

Oli joka lapsesta maksettavan kullan ansiota, että Mama Ruoskan yksityistilat orpokodissa kuuluivat Runsaudensarven ylellisimpiin: oli roihuava tuli ja upottavat samettiset nojatuolit, paksut silkkimatot ja sängyssä pehmeät villaiset peitteet. Pöydässä oli aina hienointa ruokaa ja viiniä. Nälkää näkevät lapset haistoivat taivaallisia tuoksahduksia, kun Mama Ruoskan asuntoon kannettiin Paroninkaupungin piiraita ja Heranlinnan juustoja. Mama Ruoska poistui huoneistostaan enää hyvin harvoin muulloin kuin tarkastajien käydessä, sillä Pieksijä-Matti hoiti lapset.

Lilja Lohenpyrstö ei kiinnittänyt paljon huomiota kahteen uuteen poikaan, kun he tulivat. Pojat olivat likaisia ja resuisia, kuten tulokkaat aina, ja Liljalla ja Martalla olivat kädet täynnä töitä, kun he yrittivät parhaansa mukaan pitää pienempiä lapsia elossa. He kärsivät itse nälkää, jotta pienet saivat kylliksi ruokaa, ja Liljalla oli aina Pieksijä-Matin kepistä tulleita ruhjeita, koska hän asettui usein väliin, kun Pieksijä-Matti tähtäsi pikkulapseen. Korkeintaan hän vähän halveksi uusia poikia, koska he suostuivat Matti-nimisiksi nostamatta minkäänlaista äläkkää. Hän ei voinut tietää, että pojille sopi oikein hyvin, ettei heidän oikeita nimiään tiedetty.

Viikko Vilin ja Sebastianin tulon jälkeen Lilja ja hänen paras ystävänsä Martta pitivät salaiset syntymäpäiväjuhlat Helli Hopkinsin kaksosille. Moni pienempi lapsi ei tiennyt, milloin heidän syntymäpäivänsä olivat, jolloin Lilja valitsi heille päivämäärän ja piti huolen, että päivää juhlistettiin vaikka vain kaksinkertaisella annoksella kaalisoppaa. Lilja ja Martta myös kannustivat pieniä muistamaan oikean nimensä, vaikka opettivatkin heidät sanomaan toisiaan Mateiksi ja Maijoiksi, jos Pieksijä-Matti kuuli.

Liljalla oli erikoisyllätys kaksosille. Hänen oli onnistunut varastaa kaksi aitoa Tuulihattulan leivonnaista Mama Ruoskan lastista monta päivää sitten, ja hän oli säästänyt leivokset kaksosten syntymäpäivään, vaikka ne olivatkin piinanneet tuoksullaan niin että hänen oli ollut vaikea vastustaa haluaan syödä ne itse.

”Voi miten ihanaa”, pikkuinen tyttö huokaisi ilonkyynelten läpi.

”Ihanaa”, toisti hänen veljensä.

”Ne tulivat Tuulihattulasta, joka on pääkaupunki”, Lilja kertoi lapsille. Hän yritti opettaa pienemmilleen asioita, joita muisti omilta keskeytyneiltä kouluajoiltaan, ja kuvaili usein kaupunkeja, joita muut lapset eivät olleet koskaan nähneet. Marttakin kuunteli mielellään kertomuksia Heranlinnasta, Paroninkaupungista ja Tuulihattulasta, sillä hän oli elämässään asunut vain Joutosuolla ja Mama Ruoskan orpokodissa.

Kaksoset olivat juuri nielaisseet viimeisetkin murut, kun Pieksijä-Matti rynni paikalle. Lilja yritti piilottaa lautasen, jolla oli häivä kermaa, mutta Pieksijä-Matti ehti huomata sen.

”Sinä”, hän karjaisi ja lähestyi Liljaa keppi päänsä yläpuolella, ”olet käynyt taas varkaissa, Ruma-Maija!” Hän oli juuri lyömäisillään Liljaa, kun keppi yhtäkkiä juuttuikin ilmaan. Vili oli kuullut huutoa ja tullut katsomaan, mitä tapahtuu. Nähtyään että Pieksijä-Matti ahdisteli tyttöä, jolla oli moneen kertaan paikatut haalarit, Vili nappasi kiinni kepistä ja esti iskun.

”Turha yrittääkään”, Vili murahti Pieksijä-Matille matalalla äänellä. Lilja kuuli vasta nyt, että uuden pojan puheessa oli Tuulihattulan nuotti, mutta poika näytti niin erilaiselta kuin hänen tuntemansa Vili, vanhemmalta, kovanaamaisemmalta, ettei hän tunnistanut tätä. Vili puolestaan muisti Liljan pienenä tyttönä, jolla oli oliivinvärinen iho ja ruskeat saparot, eikä hän aavistanutkaan että oli aiemminkin tavannut tuon palavasilmäisen tytön.

Pieksijä-Matti yritti vetää kepin Vilin otteesta, mutta Sebastian riensi Vilin avuksi. Syntyi lyhyt käsikähmä, ja ensimmäistä kertaa lasten muistaman mukaan Pieksijä-Matti hävisi. Lopulta tämä lähti paikalta kostoa vannoen ja huuli haljenneena, ja kautta orpokodin kuiskuteltiin, että kaksi uutta poikaa olivat pelastaneet Liljan ja kaksoset ja että Pieksijä-Matti oli luikkinut tyhmän näköisenä tiehensä.

Kun orpokodin lapset myöhemmin samana iltana tekivät iltatoimiaan, Vili ja Lilja sattuivat yhtä aikaa yläkerran tasanteelle ja pysähtyivät hiukan kiusaantuneina juttelemaan.

”Kiitos paljon”, Lilja sanoi, ”aiemmasta.”

”Eipä kestä”, Vili sanoi. ”Onko hän usein tuollainen?”

”Aika usein”, Lilja sanoi kohauttaen vähän olkiaan. ”Mutta kaksoset saivat leivoksensa. Olen kiitollinen.”

Nyt Vilistä tuntui, että hän näki jotain tuttua Liljan kasvojen muodossa ja kuuli hitusen Tuulihattulaa tämän äänessä. Sitten hän katsoi ikivanhoja, moneen kertaan pestyjä haalareita, joihin Lilja oli ommellut lisää pituutta lahkeisiin.

”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi.

Lilja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut.

”Lilja”, hän sanoi. ”Mutta sinun on muistettava sanoa minua Maijaksi, kun Pieksijä-Matti kuulee.”

”Lilja”, Vili henkäisi. ”Lilja —  minä tässä! Vili Valoisa!”

Liljan suu loksahti auki, ja ennen kuin he tajusivatkaan, he jo halasivat ja itkivät aivan kuin olisivat muuttuneet takaisin pikkulapsiksi ja eläneet aurinkoisia päiviä linnan pihassa ennen kuin Liljan äiti kuoli ja ennen kuin Vilin isä kuoli, silloin kun Runsaudensarvi oli tuntunut maailman onnellisimmalta paikalta.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 23: Luvut 47 ja 48
Lue lisää kuvituskilpailusta

Tyytyväinen, leipova vanki
Joitain valmiita leivonnaisia
Tyrmän korkea ikkuna

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling