Osio 24: Luvut 49 ja 50

2.10.2020

Luku 49
Pako Mama Ruoskalta

Lapset pysyivät Mama Ruoskan orpokodissa yleensä siihen asti että Mama Ruoska heitti heidät kadulle. Aikuisista asukeista ei maksettu kultaa, ja Mama Ruoska oli sallinut Pieksijä-Matin jäädä vain koska tämä oli hänelle hyödyksi. Koska lapset olivat kullan arvoisia, Mama Ruoska piti ovet visusti lukossa ja säpissä, ettei kukaan vain karannut. Vain Pieksijä-Matilla oli avaimet, ja poika, joka oli viimeksi yrittänyt varastaa ne, toipui saamistaan vammoista monta kuukautta.

Lilja ja Martta tiesivät kumpikin, että heidät heitettäisiin pian kadulle, mutta heitä ei niinkään huolettanut oma itsensä kuin se, miten pikkuisten kävisi ilman heitä. Vili ja Sebastian tiesivät, että heidän olisi lähdettävä suunnilleen samaan aikaan kuin Liljan ja Martan, jollei jo aikaisemmin. He eivät olleet päässeet tarkastamaan, oliko Jeroboamin seinillä yhä etsintäkuulutusjulisteita, joissa oli Vilin kuva, mutta tuntui epätodennäköiseltä, että ne olisi otettu pois. Nelikko eli jatkuvassa pelossa että Mama Ruoska ja Pieksijä-Matti tajuaisivat, että heillä oli kattonsa alla sadan kultadukaatin arvoinen karkulainen.

Samaan aikaan Vili, Lilja, Martta ja Sebastian tapasivat joka ilta muiden lasten mentyä nukkumaan ja kertoivat toisilleen kukin omasta elämästään ja jakoivat tietonsa Runsaudensarven tapahtumista. He kokoontuivat siihen ainoaan paikkaan, johon Pieksijä-Matti ei milloinkaan eksynyt: keittiön suureen kaalikomeroon.

Sebastian, joka oli kotonaan oppinut vitsailemaan joutosuolaisten kustannuksella, nauroi parin ensimmäisen kokoontumisen aikana Martan puheen nuotille, mutta Lilja moitti häntä niin ankarasti, että se loppui siihen.

He kerääntyivät haisevien kaalikasojen sekaan yhden ainoan kynttilän ympärille kuin se olisi ollut nuotio. Lilja kertoi pojille kaappauksestaan, Vili puhui pelostaan, että hänen isänsä olisi kuollut jonkinlaisessa onnettomuudessa, ja Sebastian selosti, miten Sysijalat lavastivat hyökkäyksiä kaupungeissa, jotta ihmiset edelleen uskoisivat ikkabogiin. Hän kertoi muille myös, että postia estettiin kulkemasta, että lordit varastivat valtakunnalta vankkurilasteittain kultaa ja että satoja ihmisiä on tapettu tai, jos heistä oli jotain hyötyä Sylkyarvolle, vangittu.

Kumpikin poika kuitenkin salasi jotain, ja sinä saat nyt kuulla, mitä.

Sebastian epäili, että majuri Valoisa oli ammuttu vahingossa suolla silloin vuosia sitten, mutta hän ei ollut kertonut epäilystään Vilille, koska pelkäsi että ystävä syyttäisi häntä siitä, ettei ollut kertonut aiemmin. Samaan aikaa Vili, joka oli varma, että herra Lohenpyrstö oli veistänyt ne jättikokoiset jalat, joita Sysijalat käyttivät, ei kertonut sitä Liljalle. Hän näet oli varma, että herra Lohenpyrstö oli tapettu sen jälkeen kun hän oli veistänyt jalat, eikä hän halunnut antaa Liljalle aiheetonta toivoa, että isä eli yhä. Koska Sebastian ei tiennyt, kuka oli veistänyt ne monet jalkaparit, joita Sysijalat käyttivät, Lilja ei aavistanutkaan, että hänen isällään oli osansa hyökkäyksissä.

”Entä sotilaat?” Lilja kysyi Sebastianilta kuudentena iltana kaalikaapissa. ”Ikkabogin Turvaprikaati ja kuninkaan kaarti? Ovatko he tietoisia?”

”Uskoisin että jonkin verran”, Sebastian sanoi, ”mutta vain korkeimmat johtajat tietävät kaiken — kaksi lordia ja minun — ja kuka ikinä onkaan nyt isäni paikalla”, hän sanoi ja vaikeni hetkeksi.

”Sotilaat varmasti tietävät, ettei ikkabogia ole olemassa”, Vili sanoi, ”kun ovat olleet niin pitkiä aikoja Joutosuolla.”

”Ikkabog kyllä on olemassa”, Martta sanoi. Sebastian ei nauranut, vaikka olisi nauranut, jos ei olisi tuntenut Marttaa. Lilja ei ollut tavalliseen tapaansa kuulevinaankaan, mitä Martta sanoi, mutta Vili totesi ystävällisesti: ”Minäkin uskoin siihen, kunnes tajusin, mitä oli oikeasti tekeillä.”

Nelikko meni sinä iltana myöhään nukkumaan sovittuaan ensin tapaavansa taas seuraavana iltana. Kaikilla oli polttava halu pelastaa maa, mutta he tulivat yhä uudestaan samaan tulokseen, että ilman aseita he tuskin voisivat taistella Sylkyarvoa ja tämän lukuisia sotilaita vastaan.

Mutta kun tytöt seitsemäntenä iltana tulivat kaalikomeroon, Vili tiesi heidän ilmeistään, että jotain ikävää oli sattunut.

”Ongelmia”, Lilja kuiskasi heti kun Martta oli sulkenut komeron oven. ”Kuulimme kun Mama Ruoska ja Pieksijä-Matti juttelivat juuri ennen kuin menimme nukkumaan. Orpokotiin on tulossa tarkastaja. Hän on täällä huomenna iltapäivällä.”

Pojat katsoivat toisiinsa äärimmäisen huolestuneina. He eivät todellakaan halunneet paikalle ketään ulkopuolista, joka tunnistaisi heidät karkulaisiksi.

”Meidän on lähdettävä”, Vili sanoi Sebastianlle. ”Heti. Tänä yönä. Yhteisvoimin saamme avaimet Pieksijä-Matilta.”

”Olen mukana”, Sebastian sanoi ja puristi kätensä nyrkkiin.

”No, Martta ja minä tulemme mukaan”, Lilja sanoi. ”Meillä on suunnitelma.”

”Mikä suunnitelma?” Vili kysyi.

”Ehdotan että lähdemme nelistään pohjoiseen, sotilaiden leiriin Joutosuolle”, Lilja sanoi. ”Martta tuntee reitin, hän voi opastaa. Kun pääsemme perille, kerromme sotilaille kaiken, minkä Sebastian on kertonut meille — ikkaboghuijauksesta —”

”Ikkabog on kyllä todellinen”, Martta sanoi, mutta muut eivät kuunnelleet.

”— ja tappamisesta ja kullasta, jonka Sylkyarvo ja Raukee varastavat. Emme voita Sylkyarvoa yksin. Täytyyhän sotilaissa olla joitakin hyviä, jotka lakkaavat tottelemasta ja auttavat meitä valtaamaan maan takaisin!”

”Hyvä suunnitelma”, Vili sanoi hitaasti, ”mutta minusta teidän tyttöjen ei pidä tulla. Siellä voi olla vaarallista. Sebastian ja minä hoidamme asian.”

”Ei, Vili”, Lilja sanoi silmät melkein kuumeisina. ”Kun meitä on neljä, pystymme puhumaan tuplasti useammalle sotilaalle. Ole kiltti äläkä väitä vastaan. Jos asiat eivät muutu pian, suurin osa orpokodin lapsista on hautausmaalla ennen kuin talvi on ohi.”

Viliä oli taivuteltava vielä vähän, sillä hän pelkäsi salaa, että Lilja ja Martta olivat niin heiveröisiä, etteivät jaksaisi matkaa, mutta lopulta hän antoi periksi.

”Hyvä on. Paras että haette peitteet sängyistänne, koska edessä on pitkä ja kylmä kävely. Sebu ja minä hoidamme Pieksijä-Matin.”

Niin Vili ja Sebastian hiipivät Pieksijä-Matin huoneeseen. Syntyi lyhyt ja raaka tappelu. Onneksi Mama Ruoska oli juonut  illallisella kaksi pullollista viiniä, sillä muuten hän olisi takuulla herännyt siihen kolinaan ja huutoon. Pieksijä-Matti oli verinen ja ruhjeinen, kun Sebastian varasti häneltä saappaat. Sitten pojat lukitsivat Pieksijä-Matin tämän omaan huoneeseen ja pinkoivat etuovelle siellä odottavien tyttöjen luo. Kesti viisi pitkää minuuttia avata kaikki riippulukot ja irrottaa kaikki kettingit.

Hyytävä kylmyys tulvahti vastaan, kun he avasivat oven. Vilkaistuaan vielä kerran taakseen orpokotiin Lilja, Vili, Martta ja Sebastian livahtivat nukkavierut peitteet niskassaan ulos kadulle ja lähtivät kohti Joutosuota talven ensimmäisten lumihiutaleiden leijuessa maahan.

Luku 50
Talvinen matka

Rankempaa reissua ei ole Runsaudensarven historiassa tehty kuin noiden neljän nuoren taival Joutosuolle.

Talvi oli ankarin, joka valtakunnassa oli sataan vuoteen koettu, ja kun Jeroboamin tumma siluetti ei enää näkynyt takana, lunta pyrytti niin sankasti, että kaiken valkoisuus häikäisi silmiä. Nuorten ohuet, paikatut vaatteet ja repaleiset peitteet eivät pärjänneet pakkaselle, joka näykki heitä kaikkialta kuin lauma pikkuruisia terävähampaisia susia.

Ilman Marttaa he eivät olisi löytäneet perille, mutta Martta tunsi alueet Jeroboamista pohjoiseen, ja vaikka korkeat kinokset peittivät nyt joka ainoaa virstanpylvästä, Martta tunnisti vanhat puut, joihin hänen oli ollut tapana kiipeillä, kummallisen muotoiset kalliot, jotka olivat olleet siellä aina, ja ränsistyneet lammassuojat, jotka olivat aikoinaan kuuluneet hänen naapureilleen. Mutta mitä pohjoisemmas he kulkivat, sitä enemmän he kaikki pohtivat sydämessään, kuolisivatko matkan varteen, vaikka kukaan ei sanonutkaan sitä ääneen. Kaikki tunsivat kehonsa anovan armoa, pyytävän makaamaan hylätyn ladon jäisillä heinillä ja luovuttamaan.

Kolmantena iltana Martta tiesi, että he olivat lähellä, koska hän haistoi tutun liejun ja seisovan veden. Kaikki saivat taas vähän toivoa: he pinnistelivät nähdäkseen vähäisenkin kajon sotilaiden leirin soihduista ja nuotioista ja olivat kuulevinaan miesten puhetta ja hevosten valjaiden helinää ulisevan tulen yli. Aika ajoin he näkivät tuikkeen jossain kaukana tai kuulivat jonkin äänen, mutta aina oli kyse vain jäätyneeseen lammikkoon heijastuvasta kuusta tai puun narinasta lumituiskussa.

Lopulta he saapuivat laajan kallio- ja suoalueen laitamalle, missä sarat kahisivat, ja tajusivat ettei siellä ollut lainkaan sotilaita.

Sotilaat olivat vetäytyneet talvimyrskyn alta. Komentaja, joka oli salaa mielessään varma, ettei mitään ikkabogia ollut olemassa, oli päättänyt, ettei anna miestensä jäätyä kuoliaiksi ollakseen mieliksi lordi Sylkyarvolle. Niinpä hän oli komentanut joukkonsa etelään, ja jos lunta ei olisi ollut niin paksulti eikä sitä olisi pyryttänyt niin sankasti että jäljet peittyivät, ystävykset olisivat ehkä havainneet sotilaiden viiden päivän takaisten jälkien kulkevan vastakkaiseen suuntaan.

”Katsokaa”, Sebastian sanoi osoittaen hytisten jonnekin. ”He ovat olleet täällä…”

Lumeen juuttuneet vankkurit oli hylätty niille sijoilleen, kun sotilaille oli tullut kiire pois. Nelikko lähestyi vankkureita ja näki ruokaa, sellaista ruokaa, jota Vili, Lilja ja Sebastian muistivat enää vain unissaan ja jota Martta ei ollut koskaan edes nähnyt. Kasoittain kermaisia Heranlinnan juustoja, keoittain Tuulihattulan leivonnaisia, makkaraa ja peurapiiraita Paroninkaupungista, kaikki lähetetty pitämään leirin komentaja ja sotilaat hyvällä mielellä, vaikka Joutosuolta ei saanut ruokaa.

Vili ojensi turtia sormiaan kohti piirasta, mutta ruoka oli paksun jääkuoren alla ja hänen sormensa liukuivat jäätä pitkin pois.

Hän kääntyi toivottomana katsomaan Liljaa, Marttaa ja Sebastiania, joiden kaikkien huulet sinersivät. Kukaan ei sanonut mitään. He tiesivät kuolevansa kylmyyteen ikkabogin suon laidalla eikä kukaan enää oikeastaan välittänyt. Lilja paleli niin paljon, että ikiuni tuntui ihanalta ajatukselta. Hän hädin tuskin tunsi kylmyyden lisääntymistä, joten hän vaipui hitaasti lumeen. Vili vajosi maahan ja kiersi kätensä Liljan ympärille, mutta hänenkin olonsa oli uninen ja omituinen. Martta nojautui Sebastianiin ja Sebastian yritti vetää peittoa Martan päälle. Toisiinsa vankkurien vieressä kietoutuneet nuoret vaipuivat pian tajuttomiksi, ja lunta satoi heidän päälleen kuun alkaessa nousta.

Ja silloin heidän päälleen lankesi valtava varjo. Kaksi suurta, vihreän karvan kuin suon sarojen peittämää kättä laskeutui neljän ystävyksen päälle. Helposti kuin he olisivat vauvoja ikkabog nappasi heidät syliinsä ja alkoi kantaa heitä suon poikki.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 24: Luvut 49 ja 50
Lue lisää kuvituskilpailusta

Vili pelastamassa Liljaa Pieksijä-Matilta
Vili ja Lilja halaamassa
Kaalikomero
Vili, Lilja, Sebastian ja Martta kävelemässä poispäin lumessa
Vankkurillinen jäätynyttä ruokaa
Varjo lumessa

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling