Osio 25: Luku 51

5.10.2020

Luku 51
Luolassa

Muutaman tunnin kuluttua Lilja heräsi, mutta ei avannut heti silmiään. Hän ei muistanut tunteneensa oloaan niin mukavaksi sitten lapsuutensa, kun hän oli nukkunut äidin ompeleman tilkkutäkin alla ja herätessään talvisena aamuna kuullut tulen rätisevän arinallaan. Nytkin hän kuuli tulen rätinää ja haistoi peurapiiraiden lämpiävän uunissa, joten hän tiesi näkevänsä unta siitä, että on kotonaan kummankin vanhempansa kanssa.

Mutta liekkien äänet ja piiraan tuoksu olivat niin todellisia, että Liljan mieleen tuli, että hän ehkä olikin taivaassa unen sijaan. Ehkä hän oli paleltunut kuoliaaksi suon laidalla? Liikahtamattakaan hän avasi silmänsä ja näki loimuavan tulen ja karkeatekoiset seinät jossain valtavalta luolalta näyttävässä paikassa ja tajusi, että hän ja hänen kolme ystäväänsä makasivat isossa, kehräämättömästä lampaanvillasta tehdyssä pesässä.

Tulen vieressä oli jättikokoinen kivi, jota peitti pitkä vihreänruskea suosara. Lilja tuijotti kiveä, kunnes hänen silmänsä tottuivat puolipimeään. Vasta silloin hän tajusi, että kivi, joka oli korkea kuin kaksi hevosta, katsoi häntä.

Vaikka vanhoissa tarinoissa sanottiin ikkabogin näyttävän lohikäärmeeltä, käärmeeltä tai vaeltavalta pahalta hengeltä, Lilja tiesi oitis, että tässä oli todellinen otus. Hän hätääntyi ja pani silmät takaisin kiinni, ojensi kättään pehmeässä lampaanvillakasassa, tavoitti jonkun toisen selän ja tökkäsi sitä.

”Mitä?” Vili kuiskasi.

”Oletko nähnyt sen?” Lilja kuiskasi silmät yhä tiukasti kiinni.

”Olen”, Vili henkäisi. ”Älä katso sitä.”

”En katso”, Lilja sanoi.

”Minähän sanoin, että ikkabog on olemassa”, kuului Martan kauhistunut kuiskaus.

”Se taitaa paistaa piiraita”, Sebastian kuiskasi.

Kaikki neljä makasivat hievahtamatta silmät kiinni, kunnes peuranlihan haju alkoi olla niin herkullisen voimakas, että heistä jokaisesta alkoi tuntua melkein kuolemisen arvoiselta pompata pystyyn, siepata piiras ja ehtiä ehkä hotkaista pari suupalaa ennen kuin ikkabog tappaisi.

Sitten he kuulivat hirviön liikkuvan. Sen karkea karva kahisi ja sen raskaat jalat tömähtelivät. Kuului kalahdus kuin hirviö olisi laskenut käsistään jotain raskasta. Sitten matala ääni jylisi:

”Syökää ne.”

Kaikki neljä avasivat silmänsä.

Luulet ehkä että se seikka, että ikkabog osasi puhua heidän kieltään, olisi ollut suurikin järkytys, mutta ystävykset olivat niin tyrmistyksissään jo siitä, että hirviö edes oli olemassa ja osasi sytyttää tulen ja lämmittää peurapiiraita, että he hädin tuskin huomasivatkaan kieltä. Ikkabog oli asettanut karkeatekoisen puulautasellisen piiraita heidän viereensä lattialle, ja he tajusivat, että se oli varmaan ottanut ne siitä vankkureihin hylätystä jäätyneestä ruokavarastosta.

Hitaasti ja varovasti ystävykset nousivat istualleen ja tuijottivat koko ajan ikkabogin suuriin, murheellisiin silmiin, jotka kurkistelivat heitä sen pitkän, karhean ja vihertävän karvan takaa, joka peitti otuksen kiireestä kantapäähän. Otus oli ihmismäisen muotoinen, ja sillä oli todella valtava maha ja suuret takkuiset käpälät, joista jokaisessa oli yksi ainoa terävä kynsi.

”Mitä haluat meistä? Vili kysyi rohkeasti.

Ikkabog vastasi syvällä, jylisevällä äänellään:

”Syön teidät. Mutta en vielä.”

Ikkabog kääntyi, poimi maasta pari koria, jotka oli punottu kaarnasuikaleista, ja käveli luolan suulle. Ja ikään kuin olisi äkkiä muistanut jotain se kääntyi takaisin heihin päin ja sanoi: ”Mur.”

Se ei oikeasti murahtanut. Se vain sanoi mur. Neljä nuorta tuijotti ikkabogia, joka räpytti silmiään, kääntyi sitten ja asteli ulos luolasta kori kummassakin etutassussa. Sitten se vieritti suuaukon eteen kivenjärkäleen, joka peitti aukon kokonaan, jotta vangit eivät päässeet karkuun. Vangit kuuntelivat, kun ikkabogin askelet narskuivat lumessa ja häipyivät kuulumattomiin.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 6.10.)

Kuvitusteemat osio 25: Luku 51
Lue lisää kuvituskilpailusta

Oikea ikkabogi
Nelikko lampaanvillapesässä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling