Osio 26: Luvut 52 ja 53

6.10.2020

Luku 52
Sieniä

Ikinä eivät Lilja ja Martta unohtaisi niiden Paroninkaupungin piiraiden makua syötyään monta pitkää vuotta Mama Ruoskan kaalisoppaa. Martta purskahti itkuun ensimmäisen palan haukattuaan ja sanoi, ettei ollut tiennyt että ruoka voisi maistua sellaiselta. Syödessään kaikki unohtivat ikkabogin. Kun piiraat oli syöty, nuoret tunsivat olonsa rohkeammaksi ja nousivat ylös tutkimaan ikkabogin luolaa tulen kajossa.

”Katsokaa”, Lilja sanoi ja osoitti piirroksia seinässä.

Tikku-ukot keihäineen jahtasivat sataa takkuista ikkabogia.

”Katsokaa tätä!” Sebastian sanoi osoittaen piirrosta lähellä luolan suuta.

Ikkabogin tulen kajossa nelikko tutki kuvaa yksinäisestä ikkabogista, joka seisoi naamatusten tikku-ukon kanssa, jolla oli sulkakoristeinen kypärä ja kädessä miekka.

”Tuo näyttää kuninkaalta”, Lilja kuiskasi osoittaessaan kuvaa. ”Ei kai kuningas sentään oikeasti nähnyt ikkabogia sinä yönä?”

Toiset eivät tietenkään osanneet vastata, mutta minä osaan. Kerron sinulle nyt koko totuuden, ja toivon ettet pahastu, kun en kertonut sitä aikaisemmin.

Uuno tosiaan näki ikkabogin vilaukselta sakeassa sumussa suolla sinä kohtalokkaana yönä, jolloin majuri Valoisa ammuttiin. Voin kertoa myös, että seuraavana aamuna se vanha paimen, joka oli luullut ikkabogin syöneen koiransa, kuuli uikutusta ja raapimista oveltaan ja näki, että uskollinen Laikku oli palannut kotiin, koska Sylkyarvohan oli päästänyt koiran vapaaksi piikkipuskasta, johon se oli jäänyt ansaan.

Ennen kuin tuomitset vanhan paimenen liian ankarasti, kun hän ei ilmoittanut kuninkaalle, ettei ikkabog ollutkaan syönyt Laikkua, kehotan muistamaan, että paimen oli uuvuksissa tehtyään pitkän matkan Tuulihattulaan. Eikä kuningas sitä paitsi olisi kuunnellut. Kun Uuno oli nähnyt hirviön sumussa, mikään tai kukaan ei olisi voinut saada häntä uskomaan, ettei sitä ollut olemassa.

”Miksiköhän”, Martta sanoi, ”ikkabog ei syönyt kuningasta?”

”Ehkä kuningas oikeasti ajoi sen tiehensä niin kuin kerrotaan?” Sebastian sanoi epäileväisesti.

”Kuulkaa, on outoa”, Lilja sanoi kääntyen katsomaan ympärilleen ikkabogin luolassa, ”ettei täällä ole luita, jos se syö ihmisiä.”

”Kai se syö luutkin”, Vili sanoi. Hänen äänensä tärisi.

Nyt Lilja huomasi, että he olivat sittenkin erehtyneet ajatellessaan, että majuri Valoisa kuoli onnettomuudessa suolla. Selvästikin ikkabog tappoi hänet. Lilja oli juuri kurkottanut kohti Vilin kättä osoittaakseen, että tiesi miten kammottavaa Vilin oli olla isänsä tappajan pesässä, kun he kuulivat taas raskaita askelia ulkoa ja tiesivät hirviön palanneen. Kaikki neljä syöksyivät takaisin lämpimään lampaanvillakasaan ja istuivat siihen sen näköisesti, etteivät olleet mihinkään liikkuneetkaan.

Kuului kovaa jyrinää, kun ikkabog vieritti kivenjärkäleen pois ja päästi talven koleuden sisään. Ulkona pyrytti rajusti ja ikkabogin karvaan oli jäänyt paljon lunta. Toisessa korissa sillä oli iso kasa sieniä ja vähän polttopuita. Toisessa oli jäisiä Tuulihattulan leivonnaisia.

Nuoret katselivat, miten ikkabog kohensi tulen uuteen roihuun ja asetti jäiset leivonnaiset litteälle kivelle tulen viereen niin että ne alkoivat hiljalleen sulaa. Sitten Lilja, Vili, Martta ja Sebastian katselivat, kun ikkabog söi sieniä. Sillä oli kumma tapa syödä niitä. Se keihästi muutaman kerrallaan tassusta sojottavaan yhteen kynteen, poimi ne sitten siitä hellävaroen suuhunsa yhden kerrallaan ja pureksi niitä selvästikin suuresti nauttien.

Vähän ajan päästä se ilmeisesti alkoi tajuta, että kaikki neljä ihmistä tarkkailivat sitä.

”Mur”, se sanoi taas ja lakkasi sitten välittämästä heistä, kunnes oli syönyt sienet. Silloin se nosti sulaneet Tuulihattulan leivonnaiset varovasti lämpimältä kiveltä ja tarjosi ne valtavilla karvaisilla käpälillään ihmisille.

”Se yrittää lihottaa meidät!” Martta kuiskasi kauhuissaan, mutta nappasi kumminkin hienohahtuvan ja oli siinä samassa ummistanut haltioissaan silmänsä.

Kun ikkabog ja ihmiset olivat syöneet, ikkabog pani korit siististi nurkkaan, kohensi taas tulta ja siirtyi luolan suuaukolle, jonka takana lunta edelleen pyrytti ja aurinko alkoi laskea. Erikoisella äänellä, jonka tunnistaisit, jos olisit joskus kuullut säkkipillin täyttyvän ilmalla ennen kuin joku alkaa soittaa sitä, ikkabog veti henkeä ja alkoi laulaa kielellä, jota kukaan ihmisistä ei ymmärtänyt. Laulu kaikui suolla pimeän langetessa. Neljä nuorta kuuntelivat ja heitä alkoi pian unettaa, ja yksi toisensa perään he vaipuivat lampaanvillapesään ja nukahtivat.

Luku 53
Arvoituksellinen hirviö

Kesti monta päivää ennen kuin Lilja, Vili, Martta ja Sebastian rohkenivat tehdä mitään muuta kuin syödä jäistä ruokaa, jota ikkabog toi heille vankkureista, ja katsella kun hirviö puolestaan söi sieniä, joita se kävi tonkimassa suolta. Aina kun ikkabog meni ulos (ja vieritti valtaisan järkäleen luolan suulle, jotteivät he pääsisi pakoon), he juttelivat hirviön kummallisista tavoista, mutta hyvin hiljaa siltä varalta, että hirviö väijyisi järkäleen toisella puolella kuuntelemassa.

He kiistelivät siitä, oliko ikkabog tyttö vai poika. Lilja, Vili ja Sebastian olivat sitä mieltä, että sen täytyi olla miespuolinen, koska sen ääni jylisi niin syvänä, mutta Martta, joka oli hoitanut lampaita ennen kuin hänen perheensä oli kuollut nälkään, oli sitä mieltä että ikkabog oli tyttö.

”Sen maha kasvaa”, hän sanoi. ”Minusta tuntuu, että sille tulee vauvoja.”

Toinen puheenaihe oli tietysti se, milloin ikkabog todennäköisimmin söisi heidät ja pystyisivätkö he tappelemaan vastaan, kun se aloittaisi.

”Uskon, että meillä on vielä aikaa”, Vili sanoi katsoen Liljaa ja Marttaa, jotka olivat yhä laihoja orpokodin jäljiltä. ”Teistä kahdesta ei saa kummoistakaan ateriaa.”

”Jos minä saisin sitä kiinni niskasta”, Sebastian sanoi esittäen samalla, miten tekisi sen, ”ja Vili iskisi tosi lujaa mahaan —”

”Emme me pysty mitenkään voittamaan ikkabogia”, Lilja sanoi. ”Se jaksaa siirtää itsensä kokoista kivenjärkälettä. Me emme ole likikään tarpeeksi vahvoja.”

”Kunpa meillä olisi ase”, Vili sanoi, nousi seisomaan ja potkaisi kiven luolan toiseen päähän.

”Eikö teistä ole kummallista”, Lilja sanoi, ”että olemme nähneet ikkabogin syövän vain sieniä? Eikö teistä tunnu, että se teeskentelee rajumpaa kuin oikeasti on?”

”Se syö lampaita”, Martta sanoi. ”Mistä kaikki tämä villa on tullut, jos se ei ole syönyt lampaita?”

”Ehkä se on vain kerännyt piikkipensaisiin jääneitä karvatuppoja?” Lilja ehdotti ja poimi palan pehmeää, valkoista villaa. ”Minä en vieläkään ymmärrä, miksei täällä ole luita, jos sillä on tapana syödä otuksia.”

”Entä se laulu, jonka se laulaa joka ilta?” Vili sanoi. ”Se karmii selkäpiitäni. Jos minulta kysytään, se on taistelulaulu.”

”Minuakin se pelottaa”, Martta sanoi.

”Mitähän se tarkoittaa?” Lilja sanoi.

Vähän ajan päästä jättijärkäle luolan suulla liikkui taas, ja ikkabog tuli sisään mukanaan kaksi koria, toinen tavalliseen tapaan täynnä sieniä, ja toiseen pakattuna jäätyneitä Heranlinnan juustoja.

Kaikki söivät puhumatta, kuten aina, ja sen jälkeen ikkabog siivosi korit nurkkaan, kohensi tulta ja siirtyi auringon laskeutuessa luolan suulle valmiina laulamaan oudon laulunsa kielellä, jota ihmiset eivät ymmärtäneet.

Lilja nousi seisomaan.

”Mitä sinä teet?” Vili kuiskasi ja tarttui häntä nilkasta. ”Istu alas!”

”En”, Lilja sanoi ja kiskaisi itsensä vapaaksi. ”Haluan puhua sen kanssa.”

Niin hän käveli rohkeasti luolan suulle ja istahti ikkabogin viereen.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 7.10.)

Kuvitusteemat osio 26: Luvut 52 ja 53
Lue lisää kuvituskilpailusta

Ikkabogin luolamaalaukset
Kori täynnä sieniä
Ikkabog syömässä sieniä
Lilja ja ikkabog istumassa luolan suuaukolla

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling