Osio 27: Luku 54

7.10.2020

Luku 54
Ikkabogin laulu

Ikkabog oli juuri vetänyt henkeä kuulostaen taas ilmalla täyttyvältä säkkipilliltä, kun Lilja sanoi:

”Mitä kieltä laulu on, ikkabog?”

Ikkabog katsoi alas ja hätkähti nähdessään Liljan niin lähellä. Aluksi Lilja luuli, ettei se aio vastata, mutta lopulta se sanoi hitaalla, syvällä äänellään:

”Ikkaa.”

”Mistä se kertoo?”

”Se on ikkabogien tarina — ja teidänlaistenne myös.”

”Ihmistenkö siis?” Lilja kysyi.

”Ihmisten kyllä”, ikkabog sanoi. ”Ne kaksi tarinaa ovat yksi tarina, koska ihmiset synnäsivät ikkabogeista.”

Se veti taas henkeä laulaakseen, mutta Lilja kysyi: ”Mitä ’synnäsivät’ tarkoittaa? Samaako kuin syntyivät?”

”Ei”, ikkabog sanoi katsoen taas alas Liljaan. ”Synnäys on ihan eri asia kuin syntymä. Sillä lailla ikkabogit alkavat olla.”

Lilja halusi olla kohtelias, koska näki miten valtaisa ikkabog oli, joten hän sanoi varovaisesti:

”Se kuulostaa vähän samalta kuin syntyminen.”

”Mutta ei ole”, ikkabog sanoi syvällä äänellään. ”Syntyä ja synnätä on aivan eri asia. Kun vauvat synnäävät, heidän synnääjänsä kuolee.”

”Ainako?” Lilja kysyi huomattuaan, miten ikkabog hieroi hajamielisesti mahaansa puhuessaan.

”Aina”, ikkabog sanoi. ”Niin se menee ikkabogeilla. On yksi ihmisten omituisuuksia elää lastensa kanssa.”

”Mutta sehän on surullista”, Lilja sanoi hitaasti. ”Kuolla kun lapsesi syntyy.”

”Se ei ole ollenkaan surullista”, ikkabog sanoi. ”Synnäys on ihana asia! Koko elämämme johtaa siihen. Se mitä teemme ja tunnemme, kun vauva synnää, antaa niille niiden luonteen. On hyvin tärkeää, että synnäys on hyvä.”

”En ymmärrä”, Lilja sanoi.

”Jos minä kuolen surullisena ja toivottomana”, ikkabog selitti, ”minun vauvani eivät jää henkiin. Olen nähnyt toisten ikkabogien kuolevan epätoivoisina, yhden toisensa perään, eivätkä niiden vauvat eläneet niiden kuoltua kuin muutaman sekunnin. Ikkabog ei voi elää ilman toivoa. Minä olen viimeinen ikkabog, joka on olemassa, ja minun synnäämiseni on kaikkien aikojen tärkein synnäys, koska jos se menee hyvin, lajimme jatkaa elämää, ja jos ei, ikkabogit ovat mennyttä ikuisiksi ajoiksi…

Kaikki vaikeutemme näet alkavat huonosta synnäyksestä.”

”Siitäkö laulusi kertoo?” Lilja kysyi. ”Huonosta synnäyksestä?”

Ikkabog nyökkäsi katse iskostuneena tummuvaan, lumiseen suohon. Sitten se veti taas henkeä kuin säkkipilli ja alkoi laulaa, ja tällä kertaa se lauloi sellaisilla sanoilla, joita ihmiset ymmärsivät.

 

Ikkabogit pelkät ennen
yksinänsä eli. Miehen
alkua ei ollut vielä, ei
luotu kylmää kivisydäntä.
Maailma oli täydellinen,
kirkas peili taivaallinen.
Elimme kaikessa rauhassa
aikana, joka on mennyttä.

Oi ikkabogit, synnätkää,
synnätkää, oi ikkabogit.
Oi ikkabogit, synnätkää,
synnätkää, oi omani.

Seurasi murhetta! Oli myrskyä illoin,
pelosta synnäsi Katkeruus silloin.
Oli Katkeruus kookas, roteva,
sellaista ei nähty muulloin.

Ääni oli karkea, kauheat tavat.
Ja toisenlaiset kun suututtavat,
se sai iskut, vihat kokea:
se karkotettiin kovin huudoin.

Oi ikkabogit, viisaasti
synnätkää, oi ikkabogit.
Oi ikkabogit, viisaasti
synnätkää, oi omani.

Kotoaan tuhannen mailin päässä
se synnäsi pimeässä
yksin, oli ohi Katkeruuden aika,
Viha syntyi sen korvaamaan
Oli karvaton ikkabog viimeinen,
se vannoi kostoa menneiden.
Verenhimossa oli hirviön taika,
pahan katseen loi yli maan.

Oi ikkabogit, kauniisti
synnätkää, oi ikkabogit.
Oi ikkabogit, kauniisti
synnätkää, oi omani.

Viha sitten siitti ihmissuvun,
aloitti ihmisen elämän kulun.
Katkeruus ja Viha yhtyi, jatkoi
armeijoiksi meidät lyömään.
Ikkabogit kuoli satamäärin,
veri valui maailman ääriin.
Ihminen säälittä päitä katkoi,
aina se pahensi työtään.

Oi ikkabogit, rohkeasti
synnätkää, oi ikkabogit.
Oi ikkabogit, rohkeasti
synnätkää, oi omani.

Meidät ajettiin valosta pois
kuin lieju ja kivi ruohoa ois,
saimme tottua sateeseen, sumuun.
Ja täällä hupeni väkemme,
nyt jäljellä on enää yksi,
joka pyssyt ja keihäät väisti.
Lapsensa syntyvät taistelun kumuun,
on viha ainoa aseemme.

Oi ikkabogit, tappakaa
ihmiset, oi ikkabogit.
Oi ikkabogit, tappakaa
ihmiset, oi omani.

Lilja ja ikkabog istuivat pitkään hiljaa, kun ikkabog oli lopettanut laulun. Tähdet tulivat esiin. Lilja katsoi kuuhun ja sanoi:

”Montako ihmistä olet syönyt, ikkabog?”

Ikkabog huokaisi.

”En vielä yhtään. Ikkabogit tykkää sienistä.”

”Aiotko syödä meidät kun synnäyksesi aika koittaa?” Lilja kysyi. ”Niin että vauvasi syntyvät uskoen, että ikkabogit syövät ihmisiä? Sinä tahdot, että ne alkavat syödä ihmisiä? Jotta saatte maanne takasin?”

Ikkabog katsoi alas häneen. Näytti, ettei se halunnut vastata, mutta lopulta se nyökytti isoa takkuista päätään. Vili, Martta ja Sebastian vaihtoivat kauhistuneita katseita sammuvan tulen kajossa Liljan ja ikkabogin takana.

”Minä tiedän, miltä tuntuu menettää ne, joita rakastaa eniten”, Lilja sanoi hiljaa. ”Minun äitini kuoli ja isäni katosi. Isän lähdön jälkeen uskottelin kauan itselleni, että hän elää yhä, koska minun oli pakko, etten olisi itsekin kuollut.”

Lilja nousi seisomaan nähdäkseen ikkabogin surullisiin silmiin.

”Minusta tuntuu, että ihmiset kaipaavat toivoa yhtä paljon kuin ikkabogit. Mutta”, hän sanoi ja painoi käden sydämelleen, ”minun äitini ja isäni ovat yhä täällä ja tulevat aina olemaan. Eli kun syöt minut, ikkabog, syö viimeiseksi sydämeni. Haluan pitää vanhempani hengissä niin kauan kuin voin.”

Hän asteli takaisin sisälle luolaan ja kaikki neljä ihmistä asettuivat taas villakasaansa tulen ääreen.

Ja niin uninen kuin Lilja olikin, vähän ajan päästä hän oli kuulevinaan ikkabogin niiskauttavan.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 27: Luku 54
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuvia ikkabogin laulusta
Pelko
Katkeruus
Viha

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling