Osio 29: Luku 57

9.10.2020

Luku 57
Liljan suunnitelma

Kaukana Joutosuolla, missä lumi yhä peitti paksulti maan, ikkabog ei enää työntänyt kivenjärkälettä luolan suulle, kun se lähti koriensa kanssa ulos. Sen sijaan Lilja, Vili, Martta ja Sebastian auttoivat sitä poimimaan suolta pieniä sieniä, joita se tykkäsi syödä, ja näillä retkillä he aina myös kankesivat hylätyistä vankkureista lisää jäätynyttä ruokaa, jonka he veivät luolaan itseään varten.

Kaikki neljä ihmistä vahvistuivat ja tervehtyivät päivä päivältä. Myös ikkabog pulskistui pulskistumistaan, mutta se johtui siitä että sen synnäyksen aika lähestyi. Koska ikkabog sanoi, että aikoi synnäyksen aikana syödä neljä ihmistä, Vili, Martta ja Sebastian eivät iloinneet ikkabogin kasvavasta mahasta. Etenkin Vili oli varma, että ikkabog aikoi tappaa heidät. Hän uskoi nyt, että oli ollut väärässä, kun oli luullut isänsä joutuneen onnettomuuteen. Ikkabog oli selvästi olemassa, joten ikkabog oli tappanut majuri Valoisan.

Sieniretkillä ikkabog ja Lilja kulkivat usein vähän muiden edellä ja juttelivat omia juttujaan.

”Mistäköhän nuo puhuvat?” Martta kuiskasi kahdelle pojalle, kun he etsivät suolta pieniä valkeita sieniä, joista ikkabog piti erityisesti.

”Minusta tuntuu, että hän yrittää ystävystyä sen kanssa”, Vili sanoi.

”Mitä, niinkö että se syö meidät eikä häntä?” Sebastian sanoi.

”Kammottavaa sanoa noin”, Martta ilmoitti lujasti. ”Lilja huolehti kaikista orpokodissa. Joskus hän kärsi rangaistuksiakin toisten puolesta.”

Sebastian tyrmistyi. Isä oli opettanut hänet olettamaan pahinta kaikista tapaamistaan ihmisistä ja sanonut, että elämässä pääsee eteenpäin vain olemalla aina ryhmän isoin, vahvin ja häijyin. Oli vaikea luopua opetetuista tavoista, mutta kun isä oli kuollut ja äiti ja veljet epäilemättä vankilassa, Sebastian ei halunnut näiden uusien ystävien inhoavan itseään.

”Anteeksi”, hän mutisi, ja Martta hymyili hänelle.

Niin se kuitenkin oli, että Vili osui oikeaan. Lilja todellakin hieroi ystävyyttä ikkabogin kanssa, mutta hänen suunnitelmansa ei ollut pelastaa vain itseään eikä vain kolmea ystäväänsäkään. Hän aikoi pelastaa koko Runsaudensarven.

Kun hän ja hirviö tänä tiettynä aamuna kävelivät suolla muiden edellä, hän huomasi että jokunen lumikello oli jo ponnistanut sulavan jään läpi. Kevät teki tuloaan, mikä tarkoitti sitä, että sotilaat palaisivat pian suon laitaan. Hassu merisairas olo mahassaan, koska tiesi miten tärkeää oli hoitaa tämä oikein, Lilja sanoi:

”Ikkabog, tiedäthän sen laulun, jota laulat joka ilta?”

Ikkabog, joka nosti kaatunutta runkoa nähdäkseen, oliko sen alla sieniä, sanoi:

”Jos en tietäisi sitä, en kai voisi laulaa sitä?”

Se naurahti pikkuisen pihisten.

”No, tiedäthän miten laulat, että tahdot lastesi olevan kauniita, viisaita ja rohkeita?”

”Tiedän”, ikkabog myönsi ja poimi pienen hopeanharmaan sienen ja näytti sitä Liljalle. ”Tämä on hyvä. Hopeasieniä ei ole suolla paljon.”

”Ihana”, Lilja sanoi, kun ikkabog nakkasi sienen koriinsa. ”Ja sitten laulun viimeisessä kertosäkeessä sanot toivovasi, että vauvasi tappavat ihmisiä”, Lilja sanoi.

”Niin”, ikkabog vastasi ja kurkotti vetämään pienen palan kellertävää sientä kuolleesta puusta ja näytti sitä Liljalle. ”Tämä on myrkyllinen. Älä koskaan syö tällaista.”

”En syö”, Lilja sanoi, veti syvään henkeä ja sanoi: ”Mutta syökö sinun mielestäsi todellakin kaunis, viisas ja rohkea ikkabog ihmisiä?”

Ikkabog pysähtyi kesken kumartumisensa poimimaan toisen hopeasienen ja katseli Liljaa.

”En minä halua syödä sinua”, se sanoi, ”mutta minun on pakko, tai muuten lapseni kuolevat.”

”Sanoit että ne tarvitsevat toivoa”, Lilja sanoi. ”Entä jos ne synnäyksen ajan koittaessa näkisivät äitinsä — tai isänsä — anteeksi, en ihan tiedä —”

”Minä olen niiden ikker”, ikkabog sanoi. ”Ja ne ovat minun ikkaboglejani.”

”No niin siis, eikö olisi hienoa jos sinun — sinun ikkaboglisi näkisivät ikkerinsä ja sen ympärillä ihmisiä, jotka rakastavat sitä ja tahtovat sen olevan onnellinen, ja eläisivät sitten niiden kanssa ystävyksinä? Eivätkö ne saisi siitä toivoa enemmän kuin mistään muusta?”

Ikkabog istahti kaatuneelle puunrungolle ja oli kauan vaiti. Vili, Martta ja Sebastian katselivat tilannetta etäämpää. He huomasivat, että jotain todella tärkeää tapahtui Liljan ja ikkabogin välillä, ja vaikka he olivat äärimmäisen uteliaita, he eivät uskaltaneet lähestyä.

Lopulta ikkabog sanoi:

”Ehkä… ehkä olisi parempi, jos en söisi sinua, Lilja.”

Ikkabog puhutteli Liljaa nyt ensimmäistä kertaa nimeltä. Lilja kurkotti panemaan kätensä ikkabogin tassun päälle, ja hetken nuo kaksi hymyilivät toisilleen. Sitten ikkabog sanoi:

”Kun minun synnäykseni koittaa, sinun ja ystäviesi täytyy olla ympärilläni, niin minun ikkaboglini synnäävät tietäen, että te olette niidenkin ystäviä. Ja sen jälkeen teidän täytyy pysyä ikuisesti täällä suolla minun ikkaboglieni kanssa.”

”Tuota… kun siinä on se ongelma”, Lilja sanoi varovaisesti pidellen yhä ikkabogia tassusta, ”että ruoka loppuu pian vankkureista.  Sieniä tuskin riittää meille neljälle ja sinun ikkabogleillesi myös.”

Liljasta tuntui kummalliselta puhua tällä tavalla ajasta, jolloin ikkabog ei ole hengissä, mutta ikkabogia se ei tuntunut vaivaavan.

”Mitä me sitten teemme?” se kysyi häneltä suuret silmät ahdistuneina.

”Ikkabog”, Lilja sanoi varovasti, ”ihmisiä kuolee kautta Runsaudensarven. He kuolevat nälkään ja heitä jopa murhataan, kaikki vain siksi että muutama paha mies sai ihmiset uskomaan, että sinä haluat tappaa ihmisiä.”

”Halusinkin ennen, mutta sitten tapasin teidät neljä”, ikkabog sanoi.

”Mutta nyt olet muuttunut”, Lilja sanoi. Hän nousi seisomaan ja katsoi ikkabogia silmiin pitäen kiinni sen kummastakin tassusta. ”Nyt ymmärrät, etteivät ihmiset — suurin osa ainakaan — ole julmia tai häijyjä. Enimmäkseen he ovat surullisia ja väsyneitä, ikkabog. Ja jos he tuntisivat sinut — tietäisivät miten hyvä sinä olet, miten lempeä, miten syöt vain sieniä, he ymmärtäisivät, että on typerää pelätä sinua. Olen varma, että he silloin tahtoisivat sinun ja ikkabogliesi lähteävän suolta ja palaamaan niityille, joilla esi-isäsi elivät, sinne missä sienet ovat isompia ja parempia ja missä jälkeläisesi eläisivät meidän kanssamme meidän ystävinämme.”

”Tahtoisitko sinä, että lähden suolta?” ikkabog sanoi. ”Ja menen niiden joukkoon, joilla on aseita ja keihäitä?”

”Ole kiltti, ikkabog, kuuntele”, Lilja aneli. ”Jos sinun ikkaboglisi synnäävät ympärillään satoja ihmisiä, jotka kaikki tahtovat rakastaa ja suojella niitä, eivätkö ne saa siitä enemmän toivoa kuin ikkabogleilla on koskaan ennen ollut? Kun taas jos me neljä jäämme tänne suolle ja kuolemme nälkään, mitä toivoa ikkabogleillasi sen jälkeen enää on?”

Hirviö tuijotti Liljaa, ja Vili, Martta ja Sebastian tarkkailivat ihmetellen, mitä kummaa oikein tapahtui. Lopulta ikkabogin silmään kihosi valtava kyynel kuin lasinen omena.

”Minua pelottaa mennä ihmisten joukkoon. Pelkään, että ne tappavat minut ja ikkaboglini.”

”Eivät ne tapa”, Lilja sanoi, päästi irti ikkabogin tassusta ja nosti kätensä molemmille puolille ikkabogin valtavaa, karvaista naamaa, niin että hänen sormensa upposivat sen pitkään suosaraiseen turkkiin. ”Vannon sinulle, ikkabog, että me suojelemme sinua. Sinun synnäyksestäsi tulee todellakin kaikkien aikojen tärkein. Me tuomme ikkabogit takaisin… ja Runsaudensarven samaten.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 29: Luku 57
Lue lisää kuvituskilpailusta

Ikkabog kyyneliä silmissään
Lilja ja ikkabog juttelemassa keskenään

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling