Osio 3: Luvut 6, 7 & 8

3.9.2020

Luku 6
Tappelu linnan pihassa

Linnan takana oli piha, jossa riikinkukot vaelsivat, suihkulähteet solisivat ja entisten kuninkaiden ja kuningattarien patsaat valvoivat kaikkea. Palvelusväen lasten oli lupa leikkiä pihassa koulun jälkeen, kunhan eivät vetäneet riikinkukkoja pyrstöstä, hyppineet suihkulähteissä tai kiivenneet patsaissa. Joskus lady Eslanda, joka piti lapsista, tuli punomaan kukkaseppeleitä heidän kanssaan, mutta jännittävintä oli, kun kuningas Uuno tuli parvekkeelle ja huiskutti, ja kaikki lapset hurrasivat, kumarsivat ja niiasivat niin kuin olivat vanhemmiltaan oppineet.

Lapset vaikenivat, lopettivat ruutuhyppelyn ja lakkasivat leikkimästä tappelua ikkabogin kanssa ainoastaan silloin kun lordit Sylkyarvo ja Raukee kulkivat pihan poikki. Nuo kaksi lordia eivät pitäneet lapsista lainkaan. Heidän mielestään pikku riiviöt metelöivät aivan liiaksi iltapäivisin juuri kun he itse mieluiten ottivat torkut metsästyksen ja päivällisen välissä.

Eräänä päivänä pian Vilin ja Liljan seitsenvuotispäivän jälkeen, kun kaikki leikkivät tavalliseen tapaan suihkulähteitten ja riikinkukkojen seassa, uuden pääompelijan tytär, jolla oli yllään kaunis ruusunpunainen brokadileninki, sanoi:

”Voi, miten kovasti toivon, että kuningas huiskuttaa meille tänään!”

”No, minä en”, sanoi Lilja osaamatta hillitä itseään ja tajuamatta, miten lujaa tuli puhuneeksi.

Muut lapset haukkoivat henkeä ja kääntyivät katsomaan häntä. Liljalle tuli yhtä aikaa kuuma ja kylmä, kun hän näki kaikkien tuijottavan.

”Noin ei saa sanoa”, Vili kuiskasi. Koska hän seisoi Liljan vieressä, muut lapset tuijottivat häntäkin.

”Minä en välitä”, Lilja sanoi ja hänen kasvonsa alkoivat punehtua. Hän oli jo aloittanut, joten hän saattoi yhtä hyvin sanoa loputkin. ”Jos kuningas ei olisi pakottanut äitiä raatamaan niin kovasti, äiti eläisi yhä.”

Liljasta tuntui että hän oli jo kauan halunnut sanoa sen ääneen.

Lapset hänen ympärillään haukkoivat taas henkeä ja sisäkön tytär aivan vinkaisi kauhusta.

”Häntä parempaa Runsaudensarven kuningasta meillä ei ole koskaan ollut”, sanoi Vili, joka oli monen monta kertaa kuullut äitinsä sanovan niin.

”Ei pidä paikkaansa”, Lilja sanoi lujaa. ”Hän on itsekäs, turhamainen ja julma!”

”Lilja!” Vili kuiskasi kauhuissaan. ”Älä ole — älä ole pöhkö!”

Sana ’pöhkö’ sai sen aikaan. Oliko ’pöhköä’, kun uuden pääompelijan tytär virnisteli ja kuiskutti kätensä suojissa ystävilleen samalla kun osoitteli Liljan haalareita? ’Pöhköä’, kun isä pyyhki iltaisin kyyneliään, kun luuli ettei Lilja nähnyt? ’Pöhköä’, että voidakseen puhua äidilleen joutui menemään kylmän valkean hautakiven luo?

Lilja veti kätensä taakse ja läimäytti Viliä suoraan päin naamaa.

Silloin vanhin Särjen veljeksistä, jonka nimi oli Sebastian ja joka asui nyt Liljan vanhassa huoneessa, huusi: ”Älä päästä häntä vähällä, pullero!” ja yllytti poikia huutamaan: ”Tappelu! Tappelu! Tappelu!”

Säikähtänyt Vili tuuppasi Liljaa innottomasti hartiaan, ja Liljasta tuntui, että hänen oli pakko käydä päälle, ja pian kaikki oli yhtä pölyä ja kyynärpäitä, kunnes yhtäkkiä Vilin isä majuri Valoisa veti lapset irti toisistaan, sillä hän oli kuullut mekkalan ja juossut linnasta ulos selvittämään, mistä oli kyse.

”Kauheaa käytöstä”, jupisi lordi Sylkyarvo kävellessään majurin ja kahden itkevän ja rimpuilevan lapsen ohitse.

Mutta kun lordi Sylkyarvo kääntyi poispäin, hänen kasvoilleen levisi omahyväinen virne. Hän oli sen lajin mies, joka osasi käyttää tilanteet hyödykseen, ja nyt hän arveli keksineensä keinon häätää lapset — tai ainakin osan heistä — pois linnan pihasta.

Luku 7
Lordi Sylkyarvo kielii

Sinä iltana lordit illastivat tavalliseen tapaan kuningas Uunon kanssa. Kun oli nautittu ylellinen ateria, joka sisälsi Paroninkaupungin peuraa Jeroboamin hienoimman viinin kera ja päälle päätteeksi lajitelman Heranlinnan juustoja ja muutaman rouva Valoisan höyhenenkevyen keijunkehdon, lordi Sylkyarvo päätti hetkensä koittaneen. Hän selvitti kurkkuaan ja sanoi sitten:

”Toivon todella, ettei teidän majesteettianne häirinnyt lasten iljettävä tappelu linnan pihassa tänään iltapäivällä?”

”Tappelu?” toisti kuningas Uuno, joka oli tuolloin keskustellut räätälinsä kanssa uuden viitan mallista, eikä ollut siksi kuullut mitään. ”Mikä tappelu?”

”Voi sentään… luulin että teidän majesteettinne tiesi”, lordi Sylkyarvo sanoi ja oli hätkähtävinään. ”Kenties majuri Valoisa voisi kertoa enemmän.”

Mutta kuningas Uunoa asia pikemminkin huvitti kuin järkytti.

”Voi voi, nujakat taitavat olla lasten kesken melko yleisiä, Sylkyarvo.”

Sylkyarvo ja Raukee vaihtoivat katseita kuninkaan selän takana ja Sylkyarvo yritti uudestaan.

”Teidän majesteettiinne on, kuten aina, hyvyyden kertakaikkinen perikuva”, Sylkyarvo sanoi.

”Jotkut kuninkaat toki”, Raukee mutisi pyyhkiessään muruja liivinsä miehustasta, ”jos kuulisivat, että lapsi puhuu kruunusta niin epäkunnioittavasti…”

”Mitä nyt?” huudahti Uuno ja hymy hyytyi hänen kasvoiltaan. ”Lapsiko puhui minusta… epäkunnioittavasti?” Uunon oli vaikea uskoa. Hän oli tottunut siihen, että lapset kirkuivat innosta, kun hän kumarsi niille parvekkeelta.

”Käsittääkseni kyllä, hyvä majesteetti”, Sylkyarvo sanoi ja tutki kynsiään, ”mutta, kuten mainitsin… lapset erotti toisistaan majuri Valoisa… hän tietää yksityiskohdat.”

Kynttilät sihisivät hopeajaloissaan.

”Lapset… sanovat monenmoista huvin päiten”, kuningas Uuno sanoi. ”Tuskinpa lapsi tarkoitti pahaa.”

”Kuulosti helkutin maanpetokselta minusta”, murahti Raukee.

”Mutta”, Sylkyarvo sanoi ripeästi, ”majuri Valoisa tosiaan tuntee yksityiskohdat. Raukee ja minä olemme voineet vaikka kuulla väärin.”

Uuno siemaisi viiniään. Juuri silloin astui lakeija huoneeseen hakemaan jälkiruokalautasia pois.

”Harmisto”, sanoi kuningas Uuno, sillä se oli lakeijan nimi, ”hakekaa majuri Valoisa tänne.”

Toisin kuin kuningas ja kaksi lordia, majuri Valoisa ei syönyt seitsemän lajin päivällistä joka ilta. Hän oli syönyt ruokansa tunteja sitten ja valmistautui menemään nukkumaan, kun kuninkaan kutsu saapui. Majuri vaihtoi kiireesti yöpuvun univormuun ja säntäsi takaisin linnaan, jossa kuningas Uuno, lordi Sylkyarvo ja lordi Raukee olivat ehtineet vetäytyä keltaiseen salonkiin, missä he istuivat satiininojatuoleissa, joivat lisää Jeroboamin viiniä sekä, Raukeen tapauksessa, söivät toista lautasellista keijunkehtoja.

”Aah, Valoisa”, kuningas Uuno sanoi, kun majuri kumarsi syvään. ”Kuulin että linnan pihassa oli tänään pientä kärhämää.”

Majurin mieli meni apeaksi. Hän oli toivonut, ettei tieto Vilin ja Liljan tappelusta kantautuisi kuninkaan korviin.

”Voi, ei se ollut oikeastaan mitään, hyvä majesteetti”, Valoisa sanoi.

”Älkäähän nyt, Valoisa”, Raukee sanoi. ”Olisitte vain ylpeä, kun olette opettanut pojallenne, ettei pettureita pidä sietää.”

”Minä… ei ollut kyse petturuudesta, teidän ylhäisyytenne”, majuri Valoisa sanoi. ”He ovat vasta lapsia.”

”Ymmärränkö oikein, että teidän poikanne puolusti minua, Valoisa?” kuningas Uuno sanoi.

Majuri Valoisa oli erittäin valitettavassa asemassa. Hän ei halunnut kertoa kuninkaalle, mitä Lilja oli sanonut. Olipa hän itse kuninkaalle miten uskollinen tahansa, hän kuitenkin myös ymmärsi, miksi äiditön pikku tyttö ajatteli Uunosta niin kuin ajatteli, eikä hän todellakaan halunnut saattaa tyttöä vaikeuksiin. Samaan aikaan hän tiesi mainiosti, että oli kaksikymmentä todistajaa, jotka voisivat kertoa kuninkaalle Liljan sanat tarkalleen, ja oli varma, että jos hän valehtelisi, lordi Sylkyarvo ja lordi Raukee sanoisivat kuninkaalle, että hän, majuri Valoisa, oli hänkin epäluotettava ja petollinen.

”Minä… niin, on totta, että poikani Vili puolusti teidän majesteettianne”, majuri Valoisa sanoi. ”Lienee kuitenkin syytä suhtautua suopeasti pikku tyttöön, joka sanoi sen… valitettavan asian teidän majesteetistanne. Hän on kohdannut suuria koettelemuksia, teidän majesteettinne, ja onnettomat aikuisetkin saattavat joskus puhua levottomia.”

”Millaisia koettelemuksia tyttö on kohdannut?” kysyi kuningas Uuno, joka ei osannut kuvitella ainuttakaan hyvää syytä alamaisen puhua hänestä rumia.

”Tyttö… hänen nimensä on Lilja Lohenpyrstö, teidän majesteettinne”, majuri Valoisa sanoi ja tuijotti kuningas Uunon pään ohi tämän isän, Olavi Oikeudenmukaisen, muotokuvaan. ”Hänen äitinsä oli se ompelija, joka —”

”Kyllä, kyllä, minä muistan”, kuningas Uuno sanoi kovalla äänellä keskeyttäen majuri Valoisan. ”Hyvä on, siinä kaikki, Valoisa. Menkäähän siitä.”

Jokseenkin huojentunut majuri Valoisa kumarsi taas syvään ja oli jo ehtinyt melkein ovelle, kun hän kuuli kuninkaan äänen.

”Mitä se tyttö tarkalleen ottaen sanoi, Valoisa?”

Majuri Valoisan käsi pysähtyi ovennupilla. Nyt hänen oli pakko kertoa totuus.

”Hän sanoi, että teidän majesteettinne on itsekäs, turhamainen ja julma”, majuri Valoisa sanoi.

Uskaltamatta katsoa kuningasta hän poistui paikalta.

Luku 8
Anomuspäivä

Itsekäs, turhamainen ja julma. Itsekäs, turhamainen ja julma.

Sanat kaikuivat kuninkaan mielessä, kun hän veti silkkisen yömyssyn päähänsä. Ei kai se sentään voinut totta olla? Kesti kauan ennen kuin Uuno sai unen päästä kiinni, ja kun hän heräsi aamulla, hänestä tuntui oikeastaan vielä pahemmalta.

Hän päätti, että halusi tehdä jotain hyvää, ja ensimmäisenä hänen päähänsä putkahti ajatus palkita Valoisan poika, joka oli puolustanut häntä ilkeää tyttöä vastaan. Niinpä hän otti pienen mitalin, joka tavallisesti riippui hänen suosikkimetsästyskoiransa kaulassa, pyysi palvelustyttöä laittamaan siihen nauhan ja kutsui Valoisat linnaan. Äiti oli hakenut Vilin koulusta ja pukenut kiireesti siniseen samettipukuun, ja Vili meni sanattomaksi kuninkaan edessä, mistä Uuno piti niin, että jutteli useita minuutteja ystävällisesti pojalle tämän vanhempien ollessa haljeta ylpeydestä. Lopulta Vili palasi kouluun pieni kultamitali kaulassaan, ja Sebastian Särki, joka oli yleensä hänen pahin kiusaajansa, teki siitä suuren numeron. Lilja ei sanonut mitään, ja kun Vili tavoitti Liljan katseen, häntä kuumotti ja hän tunsi olonsa vaivautuneeksi ja tunki mitalin piiloon paitansa alle.

Mutta kuningas ei ollut vieläkään täysin onnellinen. Ahdistus oli jäänyt häneen kuin mahakipu, ja taas hänen oli vaikea nukkua yöllä.

Kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän muisti että oli anomuspäivä.

Anomuspäivä oli kerran vuodessa järjestettävä erityispäivä, jolloin Runsaudensarven alamaisilla oli mahdollisuus tavata kuningas. Uunon neuvonantajat seuloivat tapaajat tietysti huolella ennen kuin ketään päästettiin Uunon luo. Uuno ei milloinkaan käsitellyt isoja asioita. Hän tapasi ihmisiä, joiden ongelmat ratkesivat parilla kultakolikolla ja muutamalla ystävällisellä sanalla: esimerkiksi maanviljelijän, jonka aura oli rikki, tai vanhan naisen, jonka kissa oli kuollut. Uuno oli odottanut anomuspäivää. Se antoi tilaisuuden pukeutua koreimpiin vaatteisiin, ja häntä liikutti nähdä, miten paljon hän merkitsi Runsaudensarven tavalliselle kansalle.

Aamiaisen jälkeen Uunoa odottivat pukijat ja uusi asu, jonka hän oli tilannut vasta kuukausi sitten: valkoiset satiinihousut ja samanvärinen takki kulta- ja helminapein, kärpännahkalla reunustettu ja helakanpunaisella vuoritettu viitta sekä valkoiset satiinikengät kulta- ja helmisoljin. Kamaripalvelija odotti häntä kultaiset pihdit käsissään kihartaakseen viikset, ja paasipojan samettityynyllä oli valmiina joukko jalokivisormuksia, joista hän odotti Uunon tekevän valintansa.

”Viekää se pois, en halua sitä”, kuningas Uuno sanoi kiukkuisesti ja huitaisi kohti asua, jota pukijat pitivät koholla odottamassa hänen hyväksyntäänsä. Pukijat jähmettyivät. He epäilivät kuulleensa väärin. Kuningas Uuno oli seurannut kiinnostuneena puvun valmistumista ja oli itse pyytänyt lisäämään helakanpunaisen vuorin ja koreat soljet. ”Sanoin, että viekää se pois!” hän tiuskaisi, kun kukaan ei liikahtanut. ”Hakekaa jotain vaatimatonta! Hakekaa se puku, joka minulla oli isän hautajaisissa!”

”Onko… onko teidän majesteettinne kunnossa?” tiedusteli kamaripalvelija, kun ällistyneet pukijat kumarsivat ja kiiruhtivat tiehensä valkoinen puku mukanaan sekä palasivat tuplavikkelästi mustaa tuoden.

”Totta kai olen kunnossa”, Uuno kivahti. ”Mutta olen mies enkä mikään huikenteleva keikari.”

Hän kohautti olkiaan mustalle puvulle, jota vaatimattomampaa hän ei omistanut, joskin se kyllä oli aika upea, sillä sen hihansuissa ja kauluksessa oli hopeaiset reunat ja napit olivat onyksia ja timantteja. Sitten hän ällistytti kamaripalvelijansa sallimalla tämän kihartaa viiksistään vain kärjet ennen kuin lähetti pois sekä kamaripalvelijan että paasipojan sormustyynyineen.

No niin, Uuno ajatteli katsoessaan peilikuvaansa. Miten minua voi sanoa turhamaiseksi? Musta ei todellakaan pue minua.

Uuno oli pukeutunut niin tavattoman nopeasti, että sekä lordi Sylkyarvo, jonka korvista yksi Uunon palvelijoista parastaikaa poisti vahaa, että lordi Raukee, joka hotki linnan keittiöstä tilaamaansa lautasellista herttuainherkkuja, yllättyivät täysin ja syöksyivät ulos huoneistaan pukien kumpikin samalla liiviä ylleen ja vetäen saappaita jalkaan yhdellä jalalla hyppelehtien.

”Vauhtia, vetelykset!” kuningas Uuno huusi, kun lordit saivat hänet kiinni käytävällä. ”Ihmiset odottavat minulta apua!”

Entä kiiruhtaisiko itsekäs kuningas tapaamaan yksinkertaisia ihmisiä, jotka tahtoivat häneltä palveluksia? Uuno mietti. Ei, ei kiiruhtaisi!

Uunon neuvonantajat järkyttyivät nähdessään kuninkaan saapuvan ajoissa ja vaatimattomissa vaatteissa ollakseen Uuno. Pääneuvonantaja Sillinruoto jopa hymyili hyväksyvästi samalla kun kumarsi.

”Teidän majesteettinne on etuajassa”, hän sanoi. ”Ihmiset ilahtuvat. He ovat jonottaneet aamunkoitosta asti.”

”Päästäkää heidät sisään”, kuningas sanoi Sillinruodolle, asettui valtaistuimelle ja viittilöi Sylkyarvoa ja Raukeeta istumaan toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelleen.

Ovet avattiin ja anojat saapuivat yksi toisensa perään.

Uunon alamaiset muuttuivat usein ujoiksi, kun olivat yhtäkkiä kasvotusten aidon, ilmielävän kuninkaan kanssa, saman, jonka kuva riippui raatihuoneiden seinillä. Jotkut alkoivat kikattaa tai unohtivat, miksi olivat tulleet, ja kerran tai pari joku oli pyörtynyt. Uuno oli tänään erityisen hyväntahtoinen, ja joka anomuksen päätteeksi hän antoi muutaman kultakolikon, siunasi vauvan tai salli vanhan naisen suudella kättään.

Mutta koko ajan kun hän hymyili ja jakeli kultakolikoita ja lupauksia, hänen mielessään kaikuivat Lilja Lohenpyrstön sanat. Itsekäs, turhamainen ja julma. Hän halusi tehdä jotain erityistä todistaakseen suurenmoisuutensa — halusi osoittaa, että oli valmis uhrautumaan toisten vuoksi. Joka ainoa Runsaudensarven kuningas oli jakanut kultakolikoita ja leikitellyt palveluksilla anomuspäivänä: Uuno tahtoi tehdä jotain niin erinomaista, että teko kiirisi aikojen taa, eikä historiankirjoihin päässyt sillä, että hankki viljelijälle uuden lempilakin.

Lordit Uunon molemmin puolin alkoivat pitkästyä. He olisivat paljon mieluummin loikoilleet omissa huoneissaan lounaaseen asti kuin istuneet kuuntelemassa, miten moukat kertoilivat vähäpätöisistä murheistaan. Usean tunnin päästä viimeinenkin anoja poistui kiitollisena valtaistuinsalista, ja Raukee, jonka maha oli kurninut jo melkein tunnin, kohottautui tuolistaan helpotuksesta huokaisten.

”Lounasaika!” Raukee jyrähti, mutta juuri kun vartijat olivat sulkemassa ovia, kuului metakkaa ja ovet lennähtivät uudestaan auki.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 3: Luvut 6, 7 ja 8
Lue lisää kuvituskilpailusta

Palatsin piha
Suihkulähde
Riikinkukko
Vili ja Lilja tappelemassa
Majuri Valoisa
Vilin pieni mitali
Kuningas Uuno valtaistuimellaan
Kuningas Uunon kultaiset kiharruspihdit
Tyyny, jolla pidetään kuningas Uunon sormuksia
Pitkästyneet lordit Sylkyarvo ja Raukee

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari