Osio 30: Luvut 58 ja 59

12.10.2020

Luku 58
Helli Hopkins

Kun Lilja kertoi suunnitelmansa muille, Vili kieltäytyi ensin osallistumasta siihen.

”Suojelisin sitä hirviötä? En suostu”, hän sanoi kiivaasti. ”Minä vannoin tappavani sen, Lilja. Ikkabog murhasi minun isäni!”

”Vili, ei se murhannut”, Lilja sanoi. ”Se ei ole koskaan tappanut ketään. Ole kiltti ja kuuntele, mitä sillä on sanottavaa!”

Niinpä sinä iltana Vili, Martta ja Sebastian siirtyivät luolassa ensimmäistä kertaa ikkabogin lähelle niin kuin eivät olleet aikaisemmin uskaltaneet, ja ikkabog kertoi kaikille neljälle ihmiselle siitä yöstä vuosia sitten, jolloin se oli osunut sumussa kasvoikkain miehen kanssa.

”…keltaista naamakarvaa”, ikkabog sanoi ja osoitti omaa ylähuultaan.

”Viikset?” Lilja ehdotti.

”Ja tuikkiva miekka.”

”Jalokiviä”, Lilja sanoi. ”Se oli taatusti kuningas.”

”Entä keitä muita kohtasit?” Vili kysyi.

”En ketään”, ikkabog sanoi. ”Juoksin pakoon ja piilouduin kivenlohkareen taakse. Ihmiset tappoivat kaikki esi-isäni. Minä pelkäsin.”

”No, miten minun isäni sitten kuoli?” Vili tivasi.

”Oliko sinun ikkerisi se, jota ammuttiin isolla pyssyllä?” ikkabog kysyi.

”Ammuttiin?” Vili toisti ja kalpeni. ”Miten tiedät sen, jos juoksit pakoon?”

”Katsoin lohkareen takaa”, ikkabog sanoi. ”Ikkabogit näkevät hyvin sumussa. Minua pelotti. Halusin nähdä, mitä miehet tekivät suolla. Yksi mies ampui toisen miehen.”

”Raukee!” Sebastian tokaisi viimein. Hän ei ollut aikaisemmin uskaltanut kertoa Vilille, mutta ei pystynyt enää pidättelemään. ”Vili, minä kuulin kerran kun isä kertoi äidille, että oli ylennyksensä velkaa lordi Raukeelle ja tämän väkipyssylle. Olin ihan lapsi… en ymmärtänyt silloin, mitä se tarkoitti… anteeksi, etten ole koskaan kertonut sinulle, minä…. minä pelkäsin, mitä sanoisit.”

Vili ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän muisteli sitä kauheaa yötä sinisessä salongissa, jolloin hän kaivoi isänsä kylmän, kuolleen käden esiin Runsaudensarven lipun alta, jotta äiti sai suudella sitä. Hän muisti Sylkyarvon sanoneen, etteivät he saa nähdä isän ruumista, ja hän muisti lordi Raukeen purskauttaneen piirakan murusia hänen ja äidin päälle sanoessaan, miten paljon oli aina pitänyt majuri Valoisasta. Vili painoi kätensä rinnalleen, missä isän mitali riippui hänen ihoaan vasten, kääntyi Liljaan päin ja sanoi matalalla äänellä:

”Hyvä on. Olen mukana.”

Niin neljä ihmistä ja ikkabog alkoivat toteuttaa Liljan suunnitelmaa, toimia nopeasti, koska lumi suli vauhdilla ja he pelkäsivät sotilaiden palaavan Joutosuolle.

Ensin he ottivat valtavat, tyhjät puulautaset, joissa oli ollut ne juustot, piiraat ja leivonnaiset, jotka he olivat jo syöneet, ja Lilja kaiversi niihin sanoja. Seuraavaksi ikkabog auttoi poikia kiskomaan vankkurit mudasta sillä välin kun Martta keräsi niin paljon sieniä kuin ikinä löysi, jotta ikkabogille olisi kylliksi ravintoa matkalla etelään.

Kolmannen päivän aamun koitteessa he lähtivät liikkeelle. He olivat suunnitelleet kaiken tarkoin. Ikkabog veti vankkureita, joihin oli lastattu viimeiset jäiset juustot ja korikaupalla sieniä. Ikkabogin edellä kävelivät Vili ja Sebastian, jotka kantoivat kumpikin kylttiä. Vilin kyltissä luki: IKKABOG ON VAARATON. Sebastianin kyltissä luki: SYLKYARVO ON VALEHDELLUT TEILLE. Lilja ratsasti ikkabogin harteilla. Hänen kyltissään luki: IKKABOG SYÖ VAIN SIENIÄ. Martta matkusti vankkureissa ruoan ja ison lumikellokimpun kanssa, jotka myös kuuluivat Liljan suunnitelmaan. Martan kyltissä luki: ELÄKÖÖN IKKABOG! ALAS LORDI SYLKYARVO!

Moneen mailiin he eivät tavanneet ketään, mutta puolen päivän lähestyessä he kohtasivat kaksi resuista ihmistä, jotka taluttivat yhtä ainoaa, hyvin laihaa lammasta. Tämä uupunut ja nälkäinen pari oli kukapa muu kuin Helli Hopkins, sisäkkö joka oli antanut lapsensa Mama Ruoskalle, ja hänen miehensä. He olivat kävelleet ympäri maata ja etsineet töitä, mutta kenelläkään ei ollut antaa mitään. Löydettyään nälkiintyneen lampaan tieltä he olivat ottaneet sen mukaansa, mutta sen villa oli niin ohutta, ettei siitä saanut rahaa.

Kun herra Hopkins näki ikkabogin, hän vajosi järkytyksestä polvilleen, kun taas Helli vain seisoi paikoillaan suu auki loksahtaneena. Kun omituinen seurue tuli kyllin lähelle ja mies ja vaimo pystyivät lukemaan kyltit, he arvelivat tulleensa hulluksi.

Lilja, joka oli odottanutkin ihmisten reagoivan niin, huusi heille:

”Te ette näe unta! Tämä on ikkabog, ja se on kiltti ja rauhallinen! Se ei ole koskaan tappanut ketään! Sen sijaan se pelasti meidän henkemme!”

Ikkabog kumartui alas varovasti, niin ettei Lilja pudonnut, ja taputti laihaa lammasta päähän. Lammas ei sännännyt pakoon, vaan määkäisi aivan pelottomana ja jatkoi sitten kuivan, kitukasvuisen ruohon syömistä.

”Näettekö?” Lilja sanoi. ”Teidän lampaanne tietää, että se on vaaraton! Tulkaa mukaamme — saatte matkustaa vankkureissa!”

Hopkinsit olivat niin uuvuksissa ja nälissään, että vaikka ikkabog yhä pelottikin heitä kovasti, he kiipesivät ylös Martan viereen ja ottivat lampaansakin sinne. Sitten jatkoivat hidasta matkantekoaan ikkabog, kuusi ihmistä ja lammas, suuntanaan Jeroboam.

Luku 59
Paluu Jeroboamiin

Alkoi hämärtää kun Jeroboamin tummanharmaa siluetti tuli näkyviin. Ikkabogin seurue pysähtyi hetkeksi kukkulalle, josta näki alas kaupunkiin. Martta antoi ikkabogille ison kimpun lumikelloja. Sitten kaikki varmistivat, että pitelivät kylttejä oikein päin, ja neljä ystävystä puristivat toistensa käsiä, koska olivat vannoneet toisilleen ja ikkabogille, että suojelisivat ikkabogia eivätkä väistyisi sen rinnalta, vaikka ihmiset uhkaisivat aseilla.

Rinnettä siis alas kohti viinintekijöiden kaupunkia ikkabog marssi, ja vartijat kaupungin portilla näkivät sen tulevan. He kohottivat aseensa ampuakseen, mutta Lilja nousi seisomaan ikkabogin harteilla ja heilutti käsiään ja Vili ja Sebastian pitivät kylttejään koholla. Kiväärit tärisivät, kun vartijat katselivat peloissaan yhä lähestyvää hirviötä.

”Ikkabog ei ole koskaan tappanut ketään!” Lilja huusi.

”Teille on valehdeltu!” Vili huusi.

Vartijat eivät tienneet mitä tehdä, koska he eivät halunneet ampua neljää nuorta. Ikkabog laahusti vielä lähemmäs, ja sekä sen koko että sen omituisuus hirvittivät heitä. Mutta sen valtavissa silmissä oli ystävällinen katse, ja se piteli tassussaan lumikelloja. Saavuttuaan lopulta vartijoiden luo ikkabog pysähtyi, kumartui ja ojensi kummallekin vartijalle lumikellon.

Vartijat ottivat kukat, koska pelkäsivät olla ottamatta. Sitten ikkabog taputti kumpaakin hellästi päähän samoin kuin oli taputtanut lammasta, ja käveli sisään Jeroboamiin.

Joka puolella joku kirkui: ihmiset pakenivat ikkabogin edeltä tai syöksyivät hakemaan aseita, mutta Vili ja Sebastian marssivat määrätietoisesti ikkabogin edessä kyltit korkealla ja ikkabog yritti tarjota lumikelloja ohikulkijoille, kunnes viimein yksi nuori nainen rohkeni ottaa yhden. Ikkabog ilahtui niin, että kiitti naista jylisevällä äänellään, mikä sai yhä useamman ihmisen kirkumaan, mutta jotkut hivuttautuivat lähemmäs ikkabogia, ja pian hirviön ympärille oli kertynyt ihmisjoukko, ja ihmiset ottivat ikkabogin tassusta lumikelloja ja nauroivat. Ja ikkabog alkoi sekin hymyillä. Se ei ollut ikinä odottanut ihmisten hurraavan sille tai kiittävän sitä.

”Minähän sanoin, että ihmiset rakastavat sinua, jos tuntevat sinut!” Lilja kuiskasi ikkabogin korvaan.

”Tulkaa mukaamme!” Vili huusi väkijoukolle. ”Me marssimme etelään kuninkaan puheille!”

Ja nyt jeroboamilaiset, jotka olivat kärsineet raskaasti Sylkyarvon vallan alla, juoksivat koteihinsa hakemaan soihtuja, talikoita ja aseita, mutta eivät vahingoittaakseen ikkabogia, vaan suojellakseen sitä. Raivoissaan valheista, joita heille oli syötetty, he ryhmittyivät hirviön ympärille. Ja niin marssi jatkui pimeyden hiljalleen langetessa, vain yhden pikku mutkan kautta.

Lilja tahtoi välttämättä poiketa orpokodissa. Ovi oli tietenkin lujasti lukittu ja säpitetty, mutta ikkabogin potku hoiti sen homman. Ikkabog auttoi Liljan hellästi alas ja Lilja juoksi hakemaan lapset. Pikkuiset kapusivat vankkureihin, Hopkinsin kaksoset heittäytyivät vanhempiensa syliin, isommat lapset liittyivät väkijoukkoon ja Mama Ruoska karjui ja raivosi ja yritti huutaa lapsia takaisin. Sitten hän näki ikkabogin valtavan karvaisen naaman katsovan silmät sirrissä ikkunasta sisään ja — ilokseni saan kertoa — kaatui tajuttomana lattialle.

Sitten ilahtunut ikkabog jatkoi matkaa Jeroboamin pääkatua pitkin ja keräsi matkan varrelta yhä lisää väkeä mukaan, eikä kukaan huomannut, että Pieksijä-Matti katseli kulman takaa, kun väki kulki ohi. Pieksijä-Matti, joka oli ollut ryyppäämässä lähikapakassa, ei ollut unohtanut nenäverenvuotoa, jonka oli saanut Sebastian Särjeltä iltana, jona pojat varastivat hänen avaimensa. Hän tajusi oitis, että jos nuo hulinoitsijat pääsisivät ylikasvaneen suohirviönsä kera pääkaupunkiin asti, ne, jotka olivat tienanneet ruukkukaupalla kultaa kertomalla tarinaa vaarallisesta ikkabogista, olisivat vaikeuksissa. Pieksijä-Matti ei siis palannutkaan orpokotiin vaan varasti kapakan edestä jonkun toisen juopon hevosen.

Toisin kuin ikkabog, joka liikkui hitaasti, Pieksijä-Matti laukkasi vauhdilla etelään varoittamaan lordi Sylkyarvoa vaarasta, joka parastaikaa marssi kohti Tuulihattulaa.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 30: Luvut 58 ja 59
Lue lisää kuvituskilpailusta

Helli ja hänen aviomiehensä hämmästyneinä
Hyvin laiha lammas
Sankareidemme kyltit
Lilja ratsastamassa ikkabogin hartioilla
Pieksijä-Matti kurkistamassa nurkan takaa
Ikkabog ojentamassa lumikelloja
Väkijoukko talikoidensa kanssa

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling