Osio 33: Luvut 62 ja 63

15.10.2020

Luku 62
Synnäys

Sitten tapahtui monta asiaa melkein yhtä aikaa, joten kukaan ei voinut millään pysyä kärryillä, mutta onneksi minä voin silti kertoa kaiken.

Lordi Raukeen luoti lensi kohti ikkabogin avautuvaa mahaa. Sekä Vili että Sebastian, jotka olivat vannoneet suojelevansa ikkabogia kävi miten kävi, heittäytyivät luodin eteen, ja luoti osui Viliä suoraan rintaan, ja kun Vili vajosi maahan, hänen puinen kylttinsä, jossa luki viesti IKKABOG ON VAARATON, pirstoutui säleiksi.

Silloin vauvaikkabog, joka oli jo hevosta korkeampi, ponnisteli ulos ikkerinsä mahasta. Sen synnäys oli ollut kauhea, sillä se oli tullut maailmaan täynnä sen vanhemman aseenpelkoa, ja ensimmäisenä maailmassa se oli nähnyt ihmisen, joka yritti tappaa sen, eli se pinkaisi suoraan päin Raukeeta, joka yritti ladata pyssyään.

Sotilaat, jotka olisivat ehkä voineet auttaa Raukeeta, pelkäsivät niin kamalasti uutta hirviötä, joka rynnisti heitä kohti, että laukkasivat pois sen tieltä yrittämättäkään ampua. Sylkyarvo oli nopeimmin laukkaavien joukossa ja pian kadonnut näkyvistä. Vauvaikkabog karjaisi niin kammottavasti, että ääni vainoaa edelleen niiden painajaisissa, jotka todistivat tapahtumaa, ja hyökkäsi sitten Raukeen päälle. Siinä samassa Raukee jo makasikin kuolleena maassa.

Tämä kaikki tapahtui hurjan nopeasti; ihmiset kirkuivat ja parkuivat ja Lilja piti yhä kiinni kuolevasta ikkabogista, joka makasi tiellä Vilin vieressä. Sebastian ja Martta olivat kumartuneet Vilin ylle, ja Vili oli heidän hämmästyksekseen avannut silmänsä.

”Minä — taidan olla kunnossa”, Vili kuiskasi, työnsi kätensä tunnustellen paitansa alle ja veti sieltä esiin isänsä valtavan hopeamitalin. Raukeen luoti oli jäänyt siihen. Mitali oli pelastanut Vilin hengen.

Kun Lilja näki, että Vili oli hengissä, hän upotti taas kätensä karvaan molemmin puolin ikkabogin naamaa.

”En nähnyt ikkabogliani”, kuiskasi kuoleva ikkabog, jonka silmissä oli taas kyyneliä kuin lasisia omenoita.

”Se on kaunis”, Lilja sanoi ja alkoi hänkin itkeä. ”Katso… tuonne…”

Toinen ikkabogli kiemurteli ulos ikkabogin mahasta. Sillä oli ystävälliset kasvot ja ujo hymy, koska sen synnäys oli tapahtunut, kun sen vanhempi katsoi Liljan kasvoihin ja näki Liljan kyynelet ja ymmärsi, että ihminen voi rakastaa ikkabogia kuin se olisi hänen omaa perhettään. Välittämättä metelistä ja hässäkästä ympärillään toinen ikkabogli polvistui Liljan viereen ja silitti ison ikkabogin naamaa. Ikker ja ikkabogli katsoivat toisiaan ja hymyilivät, ja sitten ison ikkabogin silmät sulkeutuivat hiljaa ja Lilja tiesi, että se oli kuollut. Hän hautasi kasvonsa sen takkuiseen turkkiin ja itki.

”Sinun ei pidä surra”, sanoi tuttu jylisevä ääni samalla kun jokin silitti hänen hiuksiaan. ”Älä itke, Lilja. Tämä on synnäys. Tämä on upea asia.”

Lilja räpytteli silmiään ja katsoi ylös vauvaan, joka puhui aivan samalla äänellä kuin sen ikker.

”Sinä tiedät minun nimeni”, hän sanoi.

”Totta kai tiedän”, ikkabogli sanoi ystävällisesti. ”Synnäsin tietäen sinusta kaiken. Ja nyt meidän on löydettävä minun ikkabobini”, minkä Lilja ymmärsi tarkoittavan ikkabogin sisarusta.                                      Lilja nousi ylös ja näki Raukeen makaavan kuolleena tiellä ja ihmisten seisovan ensimmäisenä syntyneen ikkaboglin ympärillä talikot ja pyssyt sojossa.

”Kiipeä tänne kanssani”, Lilja sanoi kiireesti toiselle vauvalle, ja käsi kädessä kaksikko nousi vankkureihin. Lilja huusi väkijoukolle, että he kuuntelisivat. Koska hän oli tyttö, joka oli ratsastanut koko maan halki ikkabogin harteilla, lähimmät ihmiset arvasivat, että hän saattaisi sanoa jotain kuulemisen arvoista, joten he hyssyttivät muut, ja lopulta Lilja pystyi puhumaan.

”Te ette saa satuttaa ikkabogeja!” olivat ensimmäiset sanat hänen suustaan, kun väki viimein oli hiljaa. ”Jos te kohtelette niitä julmasti, ne saavat vauvoja, jotka syntyvät entistäkin julmempina!”

”Synnäävät julmina”, ikkabogli korjasi hänen vieressään.

”Synnäävät julmina, niin”, Lilja sanoi. ”Mutta jos ne synnäävät hyvyyden keskellä, niistä tulee kilttejä! Ne syövät vain sieniä ja ne haluavat olla ystäviämme!”

Väki mutisi epävarmana, kunnes Lilja kertoi, miten majuri Valoisa oli kuollut suolla, miten lordi Raukee oli ampunut hänet eikä suinkaan ikkabog tappanut, sekä miten Sylkyarvo oli käyttänyt Valoisan kuolemaa hyväkseen ja kehitellyt tarinan murhanhimoisesta suohirviöstä.

Silloin väki päätti, että on viisainta mennä puhumaan kuningas Uunolle, joten kuolleen ikkabogin ja lordi Raukeen ruumiit lastattiin vankkureihin ja niitä veti kaksikymmentä vahvaa miestä. Sitten koko kulkue lähti linnaa kohti Lilja, Martta ja kiltti ikkabogli käsikynkkää kärjessä ja kolmekymmentä kansalaista aseineen vihaisen, ensiksi syntyneen ikkaboglin ympärillä, sillä se olisi muuten tappanut lisää ihmisiä, koska se oli synnännyt peläten ja vihaten niitä.

Mutta nopean keskustelun jälkeen Vili ja Sebastian katosivat, ja minne he menivät, sen saat tietää pian.

Luku 63
Lordi Sylkyarvon viimeinen suunnitelma

Kun Lilja tuli linnan pihaan kulkueen kärjessä, hän hämmästyi nähdessään, miten vähän se oli muuttunut. Suihkulähteet solisivat yhä ja riikinkukot tepastelivat ylväinä, eikä linnan julkisivussa ollut muuta muutosta kuin yksi ainoa rikkinäinen ikkuna sen toisessa kerroksessa.

Sitten lennähtivät suuret kultaiset ovet auki ja väkijoukko näki kahden resuisen ihmisen astelevan ulos tervehtimään heitä: valkotukkaisen miehen, jolla oli kädessään kirves, ja naisen, joka puristi valtavaa kasaria.

Ja Lilja tuijotti valkotukkaista miestä ja tunsi polviensa pettävän, ja kiltti ikkabogli otti hänet kiinni ja piti häntä pystyssä. Herra Lohenpyrstö hoippui eteenpäin, enkä usko että hän edes huomasi, että oikea, aito ikkabog seisoi hänen kauan kadoksissa olleen tyttärensä vieressä. Kun isä ja tytär halasivat ja itkivät, Lilja näki isänsä olan yli rouva Valoisan.

”Vili elää!” hän huudahti kondiittorille, joka etsi hätääntyneenä poikaansa, ”mutta hän hoitaa yhden asian… Hän tulee kohta!”

Linnasta riensi nyt ulos lisää vankeja, ja kaikkialta kuului riemunkiljahduksia, kun toisilleen rakkaat löysivät toisiaan ja moni orpokodin lapsi näki vanhempansa, joiden oli luullut kuolleen.

Sitten tapahtui paljon asioita, kuten että ne kolmekymmentä miestä, jotka piirittivät vihaista ikkaboglia, raahasivat sen pois ennen kuin se ehti tappaa enää ketään, ja Lilja kysyi herra Lohenpyrstöltä, voisiko Martta tulla asumaan heille, ja kapteeni Hyvämies ilmaantui parvekkeelle vierellään itkevä kuningas Uuno, joka oli yhä yöpukusillaan, ja väki hurrasi, kun kapteeni Hyvämies sanoi, että hänen mielestään oli aika kokeilla elämää ilman kuningasta.

Meidän on nyt kuitenkin jätettävä tämä onnellinen tilanne ja etsittävä mies, jonka syytä suurin osa Runsaudensarven kauheuksista oli.

Lordi Sylkyarvo oli kaukana, laukkasi autiota maantietä eteenpäin, kun hänen hevosensa alkoi yhtäkkiä ontua. Kun Sylkyarvo yritti pakottaa hevostaan eteenpäin, hevosparka, joka oli saanut kyllikseen kaltoinkohtelusta, nousi takajaloilleen ja pudotti Sylkyarvon maahan. Kun Sylkyarvo yritti antaa raippaa, hevonen potkaisi häntä ja ravasi sitten tiehensä metsään, ja saan ilokseni kertoa, että sen löysi sieltä sittemmin kiltti maanviljelijä, joka hoiti sen hyvään kuntoon.

Lordi Sylkyarvo jäi siis hölkyttämään yksin maantietä pitkin maaseutukartanoaan kohti. Hän piteli pääneuvonantajan kaavun helmaa käsissään, ettei kompastuisi siihen, ja vilkuili vähän väliä olkansa yli pelosta, että joku seuraisi. Hän tiesi vallan hyvin, ettei voinut enää jatkaa elämäänsä Runsaudensarvessa, mutta hänellä oli yhä kasa kultaa kätkettynä viinikellariin, ja hän aikoi lastata vaunuihinsa niin monta dukaattia kuin niihin mahtui ja livahtaa sitten rajan yli Pluritaniaan.

Yö oli jo tullut, kun Sylkyarvo saapui kartanoonsa, ja hänen jalkojaan aristi kamalasti. Nilkutettuaan sisälle hän huusi hovimestariaan Virkkuuta, joka oli silloin kauan sitten esittänyt Jusa Napin äitiä ja professori Petkuvilppiä.

”Täällä alhaalla, teidän ylhäisyytenne!” ääni vastasi kellarista.

”Mikset ole sytyttänyt valoja, Virkkuu?” Sylkyarvo huusi tunnustellen tietään portaita alas.

”Ajattelin että on parempi, jos näyttää, ettei täällä olla kotona!” Virkkuu vastasi.

”Aah”, Sylkyarvo sanoi ja uikutti nilkuttaessaan portaita alas. ”Olet siis kuullut vai?”

”Kyllä olen kuullut”, vastasi kaikuva ääni. ”Arvelin, että teidän ylhäisyytenne haluaa poistua paikalta.”

”Aivan oikein, Virkkuu”, lordi Sylkyarvo sanoi nilkuttaessaan kaukana palavaa ainokaista kynttilää kohti. ”Niin todellakin haluan.”

Hän työnsi auki oven kellarikomeroon, johon hän oli vuosien mittaan kerännyt kultaa. Hovimestari, jonka Sylkyarvo erotti vain hämärästi kynttilänvalossa, oli taas pukeutunut professori Petkuvilpin asuun: valkoinen peruukki ja paksut lasit, jotka kutistivat silmät lähes olemattomiin.

”Arvelin, että olisi parasta matkustaa valeasussa”, Virkkuu sanoi ja nosti Jusa Napin äidin mustaa leninkiä ja punaista peruukkia.

”Hyvä idea”, Sylkyarvo sanoi, riisui kiireesti kaapunsa ja pukeutui valeasuun. ”Oletko vilustunut, Virkkuu? Äänesi kuulostaa kummalliselta.”

”Täällä vain on niin paljon pölyä, teidän ylhäisyytenne”, hovimestari sanoi ja siirtyi kauemmas kynttilän liekistä. ”Entä mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo tehdä lady Eslandalle? Hän on edelleen lukkojen takana kirjastossa.”

”Jätän hänet”, Sylkyarvo sanoi harkittuaan hetken. ”Se on hänelle oikein, kun ei mennyt naimisiin kanssani silloin kun siihen oli tilaisuus.”

”Hyvä on, teidän ylhäisyytenne. Olen pakannut melkein kaiken kullan vaunuihin ja parin hevosen kyytiin. Ehkäpä teidän ylhäisyytenne voi auttaa kantamaan tämän viimeisen arkun?”

”Toivottavasti tarkoituksesi ei ollut lähteä ilman minua, Virkkuu”, Sylkyarvo sanoi epäluuloisesti ja mietti, että jos olisi saapunut kymmenen minuuttia myöhemmin, olisi ehkä nähnyt Virkkuun jo menneen.

”Voi ei ollut”, Virkkuu vakuutti. ”En uneksisikaan lähteväni ilman teidän ylhäisyyttänne. Tallirenki Säkä ajaa meidät. Hän on valmiina ja odottaa pihassa.”

”Erinomaista”, Sylkyarvo sanoi, ja he raahasivat yhteisvoimin viimeisen arkullisen kultaa yläkertaan ja aution talon läpi ulos pihalle, missä Sylkyarvon vaunut seisoivat odottamassa pimeydessä. Hevosten selkäänkin oli sidottu kultasäkkejä. Myös vaunujen päälle oli köytetty laatikoittain kultaa.

Kun hän ja Virkkuu nostivat viimeisen arkun katolle, Sylkyarvo sanoi:

”Mikä tuo kumma ääni on?”

”En kuule mitään, arvon lordi”, Virkkuu sanoi.

”Erikoisen kuuloista röhkinää”, Sylkyarvo sanoi.

Sylkyarvon mieleen nousi muisto siinä pimeässä: se, kun hän oli jäänvalkoisessa sumussa suolla vuosikausia sitten ja koira uikutti rimpuillessaan piikkipuskassa, johon se oli sotkeutunut. Tämä ääni oli samankaltainen, ikään kuin otus olisi ollut ansassa, josta ei pääse vapaaksi, ja se hermostutti lordi Sylkyarvoa yhtä paljon kuin silloin ensimmäisellä kerralla, jolloin Raukee oli pian sen jälkeen laukaissut väkipyssynsä ja sysännyt heidät molemmat tielle kohti vaurautta ja maan kohti turmiota.

”Virkkuu, en pidä tuosta äänestä.”

”Ei teidän ylhäisyytenne kuulukaan pitää.”

Kuu liukui esiin pilven takaa, ja kun lordi Sylkyarvo kääntyi äkkiä kohti hovimestariaan, jonka ääni kuulosti yhtäkkiä hyvin erilaiselta, hän huomasi tuijottavansa oman aseensa piippuun. Virkkuu oli riisunut professori Petkuvilpin peruukin ja lasit ja paljastanut, ettei olekaan hovimestari, vaan Vili Valoisa. Ja aivan lyhyen hetken siinä kuunvalossa poika näytti niin isältään, että Sylkyarvosta tuntui mielipuolisesti, että majuri Valoisa oli noussut kuolleista rankaisemaan häntä.

Sitten hän katseli hurjana ympärilleen ja näki vaunujen avoimesta ovesta oikean Virkkuun lattialla kapula suussaan ja sidottuna — sieltä se outo uikutus oli kuulunut — ja lady Eslandan istumassa hymyillen ja kädessään myös ase. Avattuaan suunsa kysyäkseen tallirenki Säkältä, miksei tämä ollut tehnyt mitään, Sylkyarvo tajusi, ettei siinä ollutkaan Säkä vaan Sebastian Särki. (Kun oikea tallirenki oli nähnyt kahden pojan laukkaavan pihatietä, hän oli aivan oikein vaistonnut ongelmia, varastanut lordi Sylkyarvon hevosista suosikkinsa ja ratsastanut yöhön.)

”Miten te pääsitte tänne näin pian?” Sylkyarvo kysyi, kun ei muutakaan keksinyt.

”Lainasimme hevosia viljelijöiltä”, Vili sanoi.

Vili ja Sebastian olivat itse asiassa paljon Sylkyarvoa parempia ratsastajia, joten heidän hevosensa eivät olleet ruvenneet ontumaan. Heidän oli onnistunut ohittaa Sylkyarvo ja saapua hyvissä ajoin vapauttamaan lady Eslanda, selvittämään missä kulta on, sitomaan hovimestari Virkkuu ja pakottamaan hänet kertomaan kaikki siitä, miten Sylkyarvo oli huijannut maata, mukaan lukien se, miten hän itse oli esittänyt professori Petkuvilppiä ja leski Nappia.

”Pojat, ei hätiköidä nyt”, Sylkyarvo sanoi vaisusti. ”Kultaa on paljon. Jaan sen kanssanne!”

”Ei ole sinun asiasi jakaa sitä”, Vili sanoi. ”Sinä tulet Tuulihattulaan, jossa pidetään kunnollinen oikeudenkäynti.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 33: Luvut 62 ja 63
Lue lisää kuvituskilpailusta

Julma ikkabog
Lempeä ikkabog
Sylkyarvo putoamassa hevoseltaan
Sylkyarvo juoksemassa ympäriinsä kaavussaan
Virkkuu sidottuna
Kulta-arkku
Lady Eslanda pitelemässä asetta

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling