Osio 34: Luku 64

16.10.2020

Luku 64
Runsaudensarvi taas

Olipa kerran pikkuruinen valtakunta nimeltä Runsaudensarvi, jota hallitsi ryhmä vasta nimitettyjä neuvonantajia ja pääministeri. Sen ajan pääministeri, josta nyt kirjoitan, oli nimeltään Herkko Hyvämies. Runsaudensarven kansa oli valinnut Hyvämiehen pääministeriksi, koska tämä oli rehellinen mies ja Runsaudensarvessa oli opittu arvostamaan totuutta. Kautta maan juhlittiin, kun pääministeri Hyvämies ilmoitti naivansa lady Eslandan, hyvän ja rohkean naisen, joka oli antanut tärkeitä todisteita lordi Sylkyarvoa vastaan.

Kuningas, joka oli sallinut onnellisen pikku valtakuntansa ajautua tuhoon ja epätoivoon, joutui oikeuteen, samoin kuin pääneuvonantaja Sylkyarvo sekä joukko muita ihmisiä, jotka olivat hyötyneet Sylkyarvon valheista, muiden muassa Mama Ruoska, Pieksijä-Matti, lakeija Harmisto ja Otto Virkkuu.

Kuningas itki koko kuulustelunsa ajan, mutta lordi Sylkyarvo vastaili kylmällä, ylpeällä äänellä ja valehteli ja syytteli omasta häijyydestään muita niin paljon, että vaikeutti omaa tilannettaan huomattavasti verrattuna siihen että olisi vain itkenyt niin kuin Uuno.  Kumpikin mies vangittiin tyrmään linnan alle muiden rikollisten kera.

Minä muuten kyllä ymmärrän, jos olisit toivonut Vilin ja Sebastianin ampuneen Sylkyarvon. Olihan hän aiheuttanut satojen ihmisten kuoleman. Sinua luultavasti kuitenkin lohduttaa se, että Sylkyarvo olisi todellakin mieluummin kuollut kuin istunut tyrmässä yöt ja päivät, syönyt vaatimatonta ruokaa, nukkunut karkeissa lakanoissa ja kuunnellut tuntikaudet Uunon itkua.

Sylkyarvon ja Raukeen varastama kulta saatiin takaisin, niin että ne, jotka olivat menettäneet juustokauppansa, leipomonsa, meijerinsä, sikatilansa, lihakauppansa ja viinitarhansa, saattoivat avata ne uudestaan ja alkaa taas tuottaa Runsaudensarven kuuluisaa ruokaa ja viiniä.

Moni oli kuitenkin Runsaudensarven pitkän köyhyyden aikana menettänyt tilaisuutensa oppia valmistamaan juustoa, makkaroita, viiniä ja leivonnaisia. Joistain heistä tuli kirjastonhoitajia, sillä lady Eslanda sai loistavan idean muuttaa tarpeettomiksi käyneet orpokodit kirjastoiksi, joihin hän auttoi keräämään kirjoja. Ihmisiä jäi silti vielä paljon ilman töitä.

Ja niin syntyi viides suuri Runsaudensarven kaupunki. Sen nimi oli Ikkala ja se sijaitsi Heranlinnan ja Jeroboamin välissä Uittijoen rannalla.

Kun toisena syntynyt ikkabogli kuuli niiden vaikeuksista, jotka eivät olleet oppineet ammattia, se ehdotti arasti, että voisi ehkä opettaa heidät viljelemään sieniä, koska sen se itse osasi erinomaisesti. Niin hyvin sienenviljelijät sitten menestyivät, että heidän ympärilleen kasvoi vauras kaupunki.

Luulet ehkä, ettet pidä sienistä, mutta minä vakuutan, että jos maistaisit Ikkalan kermaista sienikeittoa, rakastaisit lopun ikääsi sieniä. Heranlinna ja Paroninkaupunki kehittivät uusia reseptejä, joihin sisältyi Ikkalan sieniä. Ja vähän ennen kuin pääministeri Hyvämies meni naimisiin lady Eslandan kanssa, Pluritanian kuningas ehti tarjota Hyvämiehelle mahdollisuutta valita minkä tahansa tyttärensä vaimokseen, jos saisi itselleen vuoden tarpeet Runsaudensarven sikasienimakkaraa. Pääministeri Hyvämies lähetti makkarat lahjaksi ja samalla kutsun häihinsä, ja lady Eslanda liitti mukaan kirjeen, jossa ehdotti, että kuningas Porfirio voisi kenties lakata tarjoamasta tyttäriään vaihtokaupassa ruokaa vastaan ja antaa heidän valita itse omat puolisonsa.

Mutta Ikkala oli siitä erikoinen kaupunki, että toisin kuin Tuulihattula, Heranlinna, Paroninkaupunki ja Jeroboam, se tunnettiin yhden tuotteen sijaan kolmesta.

Ensinnä olivat sienet, joista jokainen oli kaunis kuin helmi.

Toiseksi olivat upeat lohet ja taimenet, joita kalastajat nostivat Uittijoesta — ja sinua kiinnostaa ehkä sekin, että Uittijoen kaloja tutkineen vanhan naisen patsas seisoi nyt komeana yhdellä Ikkalan toreista.

Kolmanneksi Ikkala tuotti villaa.

Pääministeri Hyvämies näet päätti, että ne harvat joutosuolaiset, jotka selvisivät pitkästä nälkäkaudesta, ansaitsivat lampailleen paremmat laidunmaat kuin pohjoisesta löytyi. Ja kun joutosuolaisille annettiin hiukan vehreää niittyä Uitin rannalta, he näyttivät, mihin he pystyivät. Runsaudensarven villa oli maailman pehmeintä ja silkkisintä, ja siellä tuotetut villapaidat, sukat ja kaulaliinat kauniimpia ja mukavampia kuin mistään muualta sai. Helli Hopkinsin ja hänen perheensä lammastila tuotti erinomaista villaa, mutta minun on sanottava, että hienoimmat vaatteet kehrättiin villasta, jota saatiin Sebastian ja Martta Särjen kukoistavalta tilalta aivan Ikkalan laitamalta. Kyllä, Sebastian ja Martta menivät naimisiin, ja voin ilokseni kertoa, että he olivat tosi onnellisia, saivat viisi lasta ja että Sebastianin puheeseen ilmestyi hienoinen Joutosuon nuotti.

Kaksi muuta meni myös naimisiin. Minua riemastuttaa, kun saan kertoa, että kun vanhat ystävykset rouva Valoisa ja herra Lohenpyrstö vapautuivat tyrmästä eikä heidän ollut enää pakko elää yhdessä, he eivät voineetkaan olla erossa toisistaan. Ja niin Vili oli bestman ja Lilja kaaso, kun puuseppä ja kondiittori menivät naimisiin, ja Vili ja Lilja, jotka olivat jo kauan tunteneet olevansa veli ja sisar, olivat nyt sitä todella. Rouva Valoisa avasi loisteliaan leipomon Tuulihattulan keskustaan ja myi keijunkehtojen, neidonhaaveiden, herttuainherkkujen, hienohahtuvien ja toivetaivaiden lisäksi ikkatuulia, jotka olivat keveimpiä ja kuohkeimpia leivonnaisia mitä kuvitella saattaa ja päällystettyjä herkällä piparminttusuklaapölyllä, mistä syystä ne näyttivät kuin olisivat olleet suosarojen peitossa.

Vili seurasi isänsä jalanjälkiä ja liittyi Runsaudensarven armeijaan. En yllättyisi, jos niin oikeudenmukainen ja rohkea mies päätyisi joskus sen ylipäälliköksi.

Liljasta tuli maailman johtava ikkabogien asiantuntija. Hän kirjoitti useita kirjoja niiden kiehtovasta käytöksestä, ja oli Liljan ansiota, että Runsaudensarven ihmiset suojelivat ja rakastivat ikkabogeja. Vapaa-aikanaan hän hoiti isänsä kanssa menestyvää puusepänliikettä, jonka suosituin tuote oli leluikkabog. Toisena syntynyt ikkabogli eli liki Liljan verstasta puistossa, joka oli joskus ollut kuninkaan peurapuisto, ja nuo kaksi olivat tosi hyvät ystävykset.

Tuulihattulan keskustaan rakennettiin museo, joka houkutteli runsaasti kävijöitä joka vuosi. Museon perusti pääministeri Hyvämies neuvonantajineen apunaan Lilja, Vili, Martta ja Sebastian, koska ei haluttu Runsaudensarven kansan unohtavan vuosia, jolloin maassa uskottiin Sylkyarvon joka ainoa valhe. Museovieraat saivat nähdä majuri Valoisan hopeamitalin, jossa Raukeen luoti oli yhä, ja Jusa Napin patsaan, jonka tilalla Tuulihattulan suurimmalla torilla oli nyt sen rohkean ikkabogin patsas, joka käveli Joutosuolta lumikellokimppu tassussaan ja pelasti siten sekä oman lajinsa että valtakunnan. Vieraat näkivät myös ikkabogin, jonka Sylkyarvo oli teettänyt härän luurangosta ja nauloista, samoin kuin valtavan muotokuvan kuningas Uunosta taistelemassa lohikäärmemäistä ikkabogia vastaan, jota ei ollut koskaan ollut olemassakaan muualla kuin taiteilijan mielikuvituksessa.

Mutta yhtä otusta en ole vielä maininnut: ensin syntynyttä ikkaboglia, petomaista olentoa, joka tappoi lordi Raukeen ja joka nähtiin viimeksi kun vahvat miehet raahasivat sitä pois.

No, totta puhuen tämä olento oli aikamoinen ongelma. Lilja oli selittänyt kaikille, että petomaisen ikkaboglin päälle ei saanut karata eikä sitä saanut kohdella kaltoin, ettei se alkaisi vihata ihmisiä vielä enemmän kuin vihasi jo. Tällöin se omassa synnäyksessään tuottaisi jopa itseään petomaisempia ikkabogleja, ja niin Runsaudensarvella lopulta olisi oikeasti se ongelma, jonka Sylkyarvo oli valehdellut sillä olevan. Aluksi ikkabogli oli pidettävä vahvistetussa häkissä, jottei se tappanut ihmisiä, ja oli vaikea löytää vapaaehtoisia viemään sille sieniä, koska se oli niin vaarallinen. Ainoat ihmiset, joista ikkabogli edes vähän piti, olivat Vili ja Sebastian, koska he olivat sen synnäyksen hetkellä yrittäneet suojella sen ikkeriä. Oli tietysti hankalaa, että kun Vili oli armeijassa ja Sebastian hoiti lammastilaa, niin kumpikaan ei ehtinyt istuskella pitkiä päiviä petomaisen ikkaboglin vieressä pitämässä sitä rauhallisena.

Ongelma ratkesi viimein odottamattomalla tavalla.

Uuno oli siihen asti parkunut parkumistaan tyrmässä. Niin itsekäs, turhamainen ja pelkuri kuin Uuno oli lopultakin ollut, hän ei ollut koskaan tarkoittanut satuttaa ketään — vaikka olihan hän satuttanut, ja pahasti olikin. Menetettyään valtaistuimensa Uuno vajosi kokonaiseksi vuodeksi mitä synkimpään epätoivoon, ja vaikka osasyy epäilemättä oli se, että hän asui nyt tyrmässä eikä linnassa, hän myös häpesi syvästi.

Hän tajusi, miten kauhea kuningas hän oli ollut ja miten huonosti käyttäytynyt, ja eniten maailmassa hän toivoi, että voisi olla parempi ihminen. Niinpä Uuno eräänä päivänä sanoi vastapäisessä sellissä yhä murehtivan Sylkyarvon suureksi hämmästykseksi vanginvartijalle, että tarjoutuu vapaaehtoiseksi huolehtimaan petomaisesta ikkabogista.

Ja sen hän teki. Vaikka oli ensimmäisenä aamuna kalmankalpea ja täriseväpolvinen, samoin kuin monena aamuna sen jälkeenkin, entinen kuningas kuitenkin meni petomaisen ikkabogin häkkiin ja jutteli sille Runsaudensarvesta ja omista hirvittävistä virheistään sekä siitä, että paremmaksi ihmiseksi pystyi oppimaan, jos todella halusi. Uunon itsensä oli palattava joka ilta selliinsä, mutta hän pyysi, että ikkabog siirrettiin häkistä kauniille niitylle, ja ratkaisu toimi kaikkien hämmästykseksi hyvin, ja ikkabog jopa kiitti Uunoa karhealla äänellä seuraavana aamuna.

Kuukausien mittaan Uuno muuttui vähitellen rohkeammaksi ja ikkabog lempeämmäksi, ja kun Uuno lopulta oli jo sangen vanha ja ikkabogin synnäys koitti, ulos astuvat ikkaboglit olivat hyviä ja lempeitä. Uuno, joka suri niiden ikkeriä kuin veljeään, kuoli pian sen jälkeen. Vaikka yhteenkään Runsaudensarven kaupunkiin ei pystytetty Runsaudensarven viimeisen kuninkaan patsasta, toisinaan jotkut veivät kukkia hänen haudalleen, ja hän olisi ilahtunut kovasti jos olisi tiennyt sen.

Ovatko ihmiset todella synnänneet ikkabogeista, sitä en osaa sanoa. Ehkä käymme läpi eräänlaisen synnäyksen aina kun muutumme, hyvään tai pahaan päin. Tiedän vain sen, että maat, samoin kuin ikkabogit, voi tehdä lempeiksi hyvyydellä, mistä syystä Runsaudensarven valtakunta eli onnellisena tästedes ikuisesti.

Loppu

Edellinen osio

Kuvitusteemat osio 34: Luku 64
Lue lisää kuvituskilpailusta

Pääministeri Hyvämies ja lady Eslandan häät
Herra Lohenpyrstön ja rouva Valoisan häät
Kulhollinen sienikeittoa
Lautasellinen Uittijoen kalaa
Ikkalan kaupunki
Kuningas Uuno ja hurja ikkabog

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling