Osio 4: Luvut 9 & 10

4.9.2020

Luku 9
Paimenen kertomus

”Teidän majesteettinne”, Sillinruoto sanoi kiiruhtaen kohti kuningas Uunoa, joka oli juuri noussut valtaistuimelta. ”Joutosuolta on tullut paimen esittämään anomuksensa teidän majesteetillenne. Hän on vähän myöhässä — voin lähettää hänet pois, jos teidän majesteettinne tahtoo lounastaa?”

”Joutosuolta!” Sylkyarvo sanoi heilutellen hajustettua taskuliinaansa nenänsä alla. ”Kuvitelkaa, majesteetti!”

”Himputin hävytöntä myöhästyä kuninkaan puheilta”, Raukee sanoi.

”Ei”, Uuno sanoi emmittyään hetken. ”Ei — jos miesparka on matkustanut niin kaukaa, me tapaamme hänet. Lähettäkää hänet sisään, Sillinruoto.”

Pääneuvonantaja ilahtui saadessaan lisätodisteen uudesta, hyvästä ja huomaavaisesta kuninkaasta ja riensi parioville kehottamaan vartijoita päästämään paimen sisään. Kuningas asettui takaisin valtaistuimelleen ja happaman näköiset Sylkyarvo ja Raukee istuivat takaisin tuoleihinsa.

Vanha mies, joka nyt hoippui pitkää punaista mattoa pitkin valtaistuinta kohti, oli pahan kerran säänpieksemä ja sangen likainen, hänen partansa hapsotti ja vaatteensa olivat nuhjuiset ja paikatut. Hän nappasi lakin päästään lähestyessään kuningasta ja näytti perin juurin säikähtäneeltä, ja kun hän saavutti kohdan, jossa ihmiset yleensä kumarsivat tai niiasivat, hän lankesi polvilleen.

”Teitän majesteetti!” hän pihisi.

”Teitääääään maaaaaajesteetti”, Sylkyarvo matki hiljaa niin, että vanha paimen kuulosti lampaalta.

Raukeen posket tutisivat pidätetystä naurusta.

”Teirän majesteetti”, paimen jatkoi, ”matkustin viisi pitkää päivää että näen teirän majesteetin. Matka oli rankka. Ajoin heinäkuormissa, kun voin, ja kävelin, kun en voinut, ja saappaat on jo pelkkää reikää —”

”Äh, mene asiaan”, Sylkyarvo mutisi pitkä nenä yhä haudattuna taskuliinaan.

”— mutta koko matkan ajan ajattelin vanhaa Laikkua, ja sitä miten teirän majesteetti auttaa, kunhan vain pääsen linnaan —”

”Mikä on ’vanha Laikku’?” kuningas kysyi katse paimenen moneen kertaan parsituissa housuissa.

”Se on minun vanha koira, majesteetti — tai oli, pitää vissiin sanoa”, paimen vastasi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

”Aah”, kuningas Uuno sanoi ja sormeili vyöhönsä kiinnitettyä rahapussia. ”Siinä tapauksessa, hyvä paimen, ota nämä kultakolikot ja osta itsellesi uusi —”

”Ehei, majesteetti, kiitos, mutta ei ole tarve kultaan”, paimen sanoi. ”Pentu löytyy helpostikin, vaikka ei se koskaan korvaa vanhaa Laikkua.” Paimen pyyhkäisi nenäänsä hihaan. Sylkyarvo puistelehti.

”Miksi siis olet tullut luokseni?” kuningas Uuno kysyi niin ystävällisesti kuin osasi.

”Kertomaan teirän majesteetille miten Laikun loppu tuli.”

”Aah”, kuningas Uuno sanoi ja hänen katseensa harhautui takanreunuksen kultaiseen kelloon. ”No, kernaasti me kuulisimme tarinan, mutta kaipaamme oikeastaan jo lounasta —”

”Ikkabog söi sen, majesteetti”, paimen sanoi.

Syntyi ällistynyt hiljaisuus, ja sitten Sylkyarvo ja Raukee purskahtivat nauruun.

Kyynelet läikkyivät paimenen silmistä ja putosivat kimaltamaan punaiselle matolle.

”Aa, nauroivat minulle Jeroboamista Tuulihattulaan, majesteetti, aina kun kerroin, miksi tulen tapaamaan majesteettia. Nauroivat katketakseen tosiaan ja sanoivat, että olen täysi hoopo. Mutta kun näin sen hirviön itse omilla kahrella silmällä, ja niin näki Laikku-riepukin, ennen kuin se syötiin.”

Kuningas Uuno tunsi voimakasta tarvetta yhtyä kahden lordin nauruun. Hän kaipasi lounasta ja halusi päästä paimenesta, mutta samaan aikaan se kammottava pikkuinen ääni kuiski pään sisässä: itsekäs, turhamainen ja julma.

”Saammeko siis kuulla, mitä tapahtui?” kuningas Uuno sanoi paimenelle, ja Sylkyarvon ja Raukeen nauru loppui siihen.

”No, majesteetti”, paimen aloitti pyyhittyään taas nenänsä hihaan, ”on hämärää ja sankka sumu ja Laikku ja minä kävellään kotiin suon laitaa. Laikku näkee suontakiaisen.”

”Minkä se näkee?” kuningas Uuno kysyi.

”Suontakiaisen, majesteetti. Semmosen rottamaisen otuksen, joita elää suolla. Ei hassumpaa piirakassa, jos hännät ei haittaa.”

Raukee näytti pahoinvoivalta.

”Laikku siis näkee suontakiaisen”, paimen jatkoi, ”ja lähtee ajaan takaa. Minä huuran Laikkua ja huuran, majesteetti, mutta se ei ehri tulla takaisin. Ja sitten, majesteetti, kuulen kun se ulvahtaa. ’Laikku!’ huuran. ’Laikku! Mikä tuli, poika?’ Mutta Laikku ei tule takaisin, majesteetti. Ja sitten näen sen sumun läpi”, paimen sanoo matalalla äänellä. ”Valtava se on, silmät on kuin lyhryt ja suu iso kuin tuo valtaistuin ja sen häijyt hampaat kiiluu päin. Ja minä unohran vanhan Laikun, majesteetti, ja juoksen ja juoksen ja juoksen kotiin saakka. Ja seuraavana päivänä lähren, majesteetti, tapaamaan teirän majesteettia. Ikkabog söi minun koiran, majesteetti, ja sitä pitää rangaista!”

Kuningas katsoi pitkän tovin alas paimeneen. Sitten hän nousi hyvin hitaasti seisomaan.

”Paimen”, kuningas sanoi, me matkustamme jo tänään pohjoiseen ja tutkimme tämän ikkabogasian kerta kaikkiaan. Jos otuksesta löytyy yksikin merkki, se jäljitetään aivan varmasti pesäänsä ja sitä rangaistaan julkeudesta ottaa hyvän paimenen koira. Nyt ota nämä kolikot ja osta kyyti kotiin heinäkärryissä!

”Arvon lordit”, kuningas sanoi kääntyen tyrmistyneiden Sylkyarvon ja Raukeen suuntaan, ”vaihtakaa, olkaa hyvät, ratsastusvaatteisiin ja tulkaa perässäni talleille. Lähdemme metsästysretkelle!”

Luku 10
Kuningas Uunon etsinnät

Kuningas Uuno harppoi pois valtaistuinsalista ja oli sangen ihastunut itseensä. Kukaan ei enää koskaan sanoisi, että hän on itsekäs, turhamainen ja julma! Yhden haisevan, yksinkertaisen vanhan paimenen ja tämän arvottoman vanhan piskin tähden hän, kuningas Uuno Urhea, metsästäisi ikkabogin! Totta kyllä, ettei sellaista ollut olemassakaan, mutta oli silti himputin hienoa ja jaloa ratsastaa maan toiseen ääreen ihan itse ja todistaa se!

Kuningas aivan unohti lounaan, riensi ylös makuuhuoneeseen ja huusi kamaripalvelijan avuksi riisumaan ankean mustan puvun pois ja pukemaan sen tilalle taistelupuvun, jota hän ei ollutkaan vielä koskaan saanut pitää. Tunika oli helakanpunainen, napit kultaa, violetti vyönauha ja runsaasti mitaleita, joita Uunon oli lupa käyttää, koska hän oli kuningas, ja kun Uuno katsoi peiliin ja näki miten hyvin taistelupuku puki häntä, hän ihmetteli, miksei käyttänyt sitä aina. Kun kamaripalvelija laski kuninkaan sulkakoristeisen kypärän Uunon kultaisille kutreille, Uuno kuvitteli itsestään muotokuvan se päässä: hän istui maidonvalkoisen lempiratsunsa selässä ja keihästi käärmemäisen hirviön peitsellään. Kuningas Uuno Urhea totta tosiaan! Voi sentään, nyt hän melkein jo toivoi, että oikeasti olisi olemassa ikkabog.

Samaan aikaan pääneuvonantaja Sillinruoto lähetti sanan kautta Kaupunki-Kaupungin, että kuningas lähtee kiertämään maata ja että kaikkien tulee olla valmiina hurraamaan matkan varrella. Sillinruoto ei maininnut ikkabogia, koska ei halunnut kuninkaan vaikuttavan hölmöltä, jos vain voisi estää sen.

Valitettavasti kuitenkin lakeija nimeltä Harmisto sattui kuulemaan, kun kuninkaan kaksi neuvonantajaa jupisivat keskenään majesteettinsa oudosta suunnitelmasta. Harmisto kertoi välittömästi juoksutytölle, joka levitti sanan ympäri keittiötä, missä makkaranmyyjä Paroninkaupungista sattui juuri juoruilemaan keittäjän kanssa. Jos lyhyesti sanotaan, niin siinä vaiheessa kun kuninkaan seurue oli valmiina lähtöön, sana oli jo kiirinyt kautta Kaupunki-Kaupungin, että kuningas ratsastaa pohjoiseen metsästämään ikkabogia, ja tieto oli alkanut vuotaa Tuulihattulaankin.

”Onko se vitsi?” pääkaupungin asukkaat kyselivät toisiltaan tungeksiessaan katujen varsilla valmiina hurraamaan kuninkaalle. ”Mitä se tarkoittaa?”

Jotkut kohauttivat olkiaan ja nauroivat ja sanoivat, että kuningas vain pitää hauskaa. Toiset pudistivat päätään ja mutisivat, että asiassa täytyy olla enemmänkin. Yksikään kuningas ei ratsastaisi aseistettuna maan pohjoiskolkkaan ilman hyvää syytä. Mitä sellaista, huolestuneet kyselivät toisiltaan, kuningas tietää, mitä me emme tiedä?

Lady Eslanda liittyi muiden hovin naisten seuraan parvekkeelle, jolta he katselivat sotilaiden järjestäytymistä.

Kerron nyt salaisuuden, jota kukaan muu ei tiennyt. Lady Eslanda ei olisi missään nimessä mennyt naimisiin kuninkaan kanssa, vaikka tämä olisi kosinut. Hän oli näet salaa rakastunut mieheen nimeltä kapteeni Hyvämies, joka nyt rupatteli ja naureskeli ystävänsä majuri Valoisan kanssa linnan pihassa parvekkeen alla. Lady Eslanda, joka oli hyvin ujo, ei olisi ikinä kehdannut puhua kapteeni Hyvämiehelle, joka ei lainkaan aavistanut, että koko hovin kaunein nainen rakasti häntä. Hyvämiehen vanhemmat, jotka olivat jo kuolleet, olivat olleet juustontekijöitä Heranlinnassa. Vaikka Hyvämies oli sekä älykäs että rohkea, juustontekijän poika ei voinut tuolloin kuvitellakaan naivansa jalosukuista ladya.

Samaan aikaan palvelijoiden lapset päästettiin kaikki pois koulusta, jotta he saisivat nähdä taisteluseurueen lähdön. Kondiittori rouva Valoisa riensi tietysti hakemaan Vilin, jotta tämä saisi hyvän paikan ja näkisi, kun isä kulkee ohi.

Kun linnan portit viimein avattiin ja kavalkadi ratsasti ulos, Vili ja rouva Valoisa hurrasivat kurkku suorana. Kukaan ei ollut pitkään aikaan nähnyt taistelupukua. Olipa se jännittävä ja todella hieno! Aurinko leikitteli kultaisissa napeissa, hopeisissa miekoissa ja torvensoittajien kiiltävissä trumpeteissa, ja ylhäällä parvekkeella ladyjen taskuliinat lepattivat hyvästejä kuin kyyhkyset.

Kulkueen kärjessä ratsasti kuningas Uuno maidonvalkealla ratsullaan pidellen punaisista ohjaksista kiinni ja huiskuttaen väkijoukolle. Heti hänen takanaan ratsasti laihalla keltaisella hevosella pitkästyneen näköinen Sylkyarvo, ja seuraavana tuli Raukee raivokkaana ilman lounastaan ja istuen norsumaisen raudikkonsa selässä.

Kuninkaan ja kahden lordin takana ravasi kuninkaan kaarti, kaikki muut papurikkoharmailla hevosilla, paitsi majuri Valoisa, joka ratsasti teräksenharmaalla orillaan. Rouva Valoisan sydän läpätti, kun hän näki miehensä niin komeana.

”Onnea matkaan, isi!” huusi Vili, ja majuri Valoisa (vaikkei hänen tosiaankaan ollut lupa) huiskutti pojalleen.

Kulkue ravasi mäkeä alas ja hymyili Kaupunki-Kaupungin hurraaville väkijoukoille, kunnes lähestyi muurin porttia ja laajempaa Tuulihattulaa. Väkijoukon takana oli piilossa Lohenpyrstöjen mökki. Herra Lohenpyrstö ja Lilja olivat juuri tulleet ulos ja ehtivät nähdä sulkakoristeet ohi ratsastavan kuninkaan kaartin kypärissä.

Lilja ei jaksanut kiinnostua sotilaista. Hän ja Vili eivät vieläkään puhuneet toisilleen. Vili oli tosiasiassa ollut ruokatunninkin Sebastian Särjen kanssa, joka usein pilkkasi Liljaa siksi että tällä oli mekon sijaan haalarit, joten hurraus ja hevosten äänet eivät kohottaneet Liljan mielialaa tippaakaan.

”Ei kai ikkabogia oikeasti ole olemassa, isi?” hän kysyi.

”Ei, Lilja”, huokasi herra Lohenpyrstö ja kääntyi takaisin verstaaseensa, ”ikkabogia ei ole olemassa, mutta jos kuningas haluaa uskoa siihen, uskokoon. Ei hän paljon pahaa voi saada aikaan Joutosuolla.”

Mikä todistaa, etteivät edes järkevät miehet aina näe hirveää, edessä lymyävää vaaraa.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 4: Luvut 9 ja 10
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uunon taistelupuku
Majurit Valoisa ja Hyvämies
Lady Eslanda ja muut naiset parvekkeella
Lordi Raukee hevosensa selässä
Lordi Sylkyarvo hevosensa selässä
Vili ja rouva Valoisa vilkuttamassa hyvästiksi

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari