Osio 6: Luvut 12 & 13

8.9.2020

Luku 12
Kuninkaan kadonnut miekka

Siinä samassa oli kuin jokaisen kuninkaan seurueen jäsenen silmille olisi sidottu paksu valkoinen kangas. Sumu oli niin sakeaa, etteivät he nähneet omia käsiään kasvojensa edessä. Sumu haisi inhalta suolta, seisovalta vedeltä ja liejulta. Pehmeä maa tuntui liikkuvan heidän jalkojensa alla, kun moni miehistä kääntyili epäviisaasti paikallaan. Yrittäessään nähdä toisensa he menettivät kokonaan suunnantajun. Joka mies tunsi ajelehtivansa sokaisevan valkoisella merellä, ja majuri Valoisa oli niitä harvoja, jotka säilyttivät malttinsa.

”Varokaa!” hän huusi. ”Maaperä on petollinen. Pysykää aloillanne, älkää yrittäkö liikkua!”

Mutta kuningas Uuno, jota alkoi yhtäkkiä aika lailla pelottaa, ei kuunnellut. Hän lähti oitis liikkeelle omasta mielestään majuri Valoisaan päin, mutta tunsi jo parin askelen jälkeen uppoavansa kylmään suohon.

”Apua!” hän parkaisi, kun hänen kiiltävät saappaansa hörppäsivät jäätävää suovettä. ”Apua! Valoisa, missä sinä olet? Minä uppoan!”

Heti kuului hätääntynyttä meteliä ja varusteiden kalinaa. Kaartilaiset riensivät jokainen eri suuntaan etsiessään kuningasta, törmäilivät toisiinsa ja liukastelivat, mutta räpiköivän kuninkaan ääni peitti alleen kaiken muun.

”Kadotin saappaani! Miksei kukaan auta? Missä te kaikki olette?

Lordit Sylkyarvo ja Raukee olivat ainoat kaksi, jotka olivat noudattaneet Valoisan neuvoa ja pysyneet hievahtamatta paikoillaan siinä, missä olivat olleet sumun vyöryessä päälle. Sylkyarvo puristi Raukeen väljiä housuja ja Raukee piti lujasti kiinni Sylkyarvon ratsastustakista. Kumpikaan ei edes yrittänyt pelastaa Uunoa, vaan odotti hytisten että rauha palaisi.

”Jos suo nielaisee sen hölmön, niin pääsemme ainakin kotiin”, Sylkyarvo mutisi Raukeelle.

Hämmennys syventyi. Moni kuninkaan kaartilainen juuttui suohon etsiessään kuningasta. Kaikkialta kuului lotinaa, kalinaa ja huutoa. Majuri Valoisa karjui turhaan saadakseen aikaan jonkinlaisen järjestyksen, ja kuninkaan ääni tuntui etääntyvän sokeaan yöhön, heikkenevän heikkenemistään ikään kuin kuningas kompuroisi heistä poispäin.

Ja silloin kuului pimeyden ytimestä hirveä, kauhistunut rääkäisy.

VALOISA, AUTA, MINÄ NÄEN HIRVIÖN!”

”Olen tulossa, teidän majesteettinne!” majuri Valoisa huusi. ”Teidän majesteettinne pitää huutaa, että löydän!”

APUA! AUTA, VALOISA!” kuningas Uuno huusi.

”Mitä sille ääliölle on käynyt?” Raukee kysyi Sylkyarvolta, mutta Sylkyarvo ei ehtinyt vastata, kun sumu yhtäkkiä jo hälveni kahden lordin ympäriltä, niin että he seisoivat pienellä aukealla ja näkivät toisensa, mutta muutoin olivat edelleen sankkojen valkeiden sumuseinämien sisällä. Kuninkaan, Valoisan ja muiden sotilaiden äänet loittonivat loittonemistaan.

”Älä liiku vielä”, Sylkyarvo varoitti Raukeeta. ”Kun sumu tästä vähän hälvenee, löydämme hevoset ja voimme palata turvalliseen —”

Juuri sillä hetkellä sumuseinämästä työntyi esiin niljainen musta hahmo, joka hyökkäsi lordien kimppuun. Raukee kiljaisi kimakasti ja Sylkyarvo kävi olennon päälle osuen ohi vain siksi että olento retkahti maahan ja alkoi itkeä. Sillä hetkellä Sylkyarvo tajusi, että sokeltava, huohottava limahirviö olikin kuningas Uuno Urhea.

”Taivaan kiitos, että löysimme teidän majesteettinne, olemme etsineet kaikkialta!” Sylkyarvo huudahti.

”Ik — ik  — ik —” kuningas inahteli.

”Hänellä on hikka”, Raukee sanoi. ”Säikäytä hänet.”

”Ik — ik — ikkabog!” Uuno vaikersi. ”M-m-m-minä näin sen! Jättiläishirviö — se melkein nappasi minut!”

”Anteeksi teidän majesteettinne?” Sylkyarvo kysyi.

”H-h-hirviö on olemassa!” Uuno haukkoi henkeä. ”O-o-onni vain etten kuollut! Hevosille! Täytyy paeta ja äkkiä!”

Kuningas Uuno yritti päästä ylös kiipeämällä Sylkyarvon jalkaa pitkin, mutta Sylkyarvo astui nopsasti sivuun, ettei saisi niljaa päälleen, ja lohdutti sen sijaan Uunoa taputtamalla häntä päähän, joka oli hänen puhtain kohtansa.

”Öh — no niin, no niin. Teidän majesteettinne koki juuri jotain järkyttävää, upposi suohon. Kuten aiemmin sanoimme, kivenlohkareet todellakin ottavat hirviömäisiä muotoja sakeassa sumussa —”

”Hemmetti, Sylkyarvo, minä tiedän mitä näin!” kuningas huusi ja kompuroi pystyyn ilman apua. ”Kahden hevosen korkuinen se oli ja silmät kuin valtavat lamput! Vedin miekkani esiin, mutta käteni olivat niin limaiset, että miekka lipesi otteestani, joten saatoin vain kiskoa jalat suohon juuttuneista saappaista ja kontata pakoon!”

Juuri silloin heidän pienelle sumuttomalle aukealleen löysi tiensä neljäs mies: kapteeni Särki, Sebastianin isä ja komentojärjestyksessä majuri Valoisasta seuraava — kookas, vanttera mies, jolla oli pikimustat viikset. Pian saamme tietää, millainen mies kapteeni Särki todellisuudessa oli. Tässä vaiheessa riittää, että tiedät kuninkaan ilahtuneen kovasti nähdessään hänet, koska hän oli kuninkaan kaartin kookkain jäsen.

”Näittekö mitään merkkiä ikkabogista, Särki?” Uuno vikisi.

”En, teidän majesteettinne”, Särki sanoi kunnioittavasti kumartaen, ”olen nähnyt vain sumua ja liejua. On joka tapauksessa mukava tietää, että teidän majesteettinne on turvassa. Pysykää te herrat tässä, niin minä kokoan joukot.”

Särki teki lähtöä, mutta kuningas Uuno ulvahti. ”Ei, Särki pysyy minun luonani siltä varalta että hirviö tulee tänne päin! On kai teillä kivääri? Erinomaista — minä nimittäin hukkasin miekkani ja saappaani. Parhaan pukumiekkani, sen jossa on jalokivikoristeltu kahva!”

Vaikka kapteeni Särjen vierellä tuntuikin paljon turvallisemmalta olla, kuningas hytisi niin viluissaan ja peloissaan, ettei muistanut koskaan aiemmin hytisseensä. Lisäksi hänestä tuntui inhottavasti, ettei kukaan uskonut hänen todella nähneen ikkabogin, ja tuota tunnetta vain lisäsi se, että hän näki Sylkyarvon pyörittelevän silmiään Raukeelle.

Kuninkaan ylpeyttä oli loukattu.

”Sylkyarvo, Raukee”, hän sanoi, ”tahdon miekkani ja saappaani takaisin! Ne ovat tuolla jossain”, hän jatkoi heilauttaen kättään ympäröivän sumun suuntaan.

”Eikö — eikö olisi parempi odottaa sumun hälvenemistä, teidän majesteettinne?” Sylkyarvo kysyi hermostuksissaan.

”Tahdon miekkani!” kuningas Uuno kivahti. ”Se on isoisäni peruja ja erittäin arvokas! Painukaa etsimään se, kumpainenkin. Minä odotan tässä kapteeni Särjen kanssa. Älkääkä palatko tyhjin käsin.”

Luku 13
Onnettomuus

Lordien oli pakko jättää kuningas ja kapteeni Särki pienelle sumuttomalle aukealle ja lähteä suolle. Sylkyarvo asettui johtoon, tunnusteli jaloillaan kiinteimpiä kohtia astua. Raukee seurasi aivan kannoilla, piteli yhä tiukasti kiinni Sylkyarvon takin helmasta ja vajosi joka askelella syvälle, koska oli niin raskas. Sumu teki kasvot nihkeiksi ja miehet melkein sokeiksi. Vaikka Sylkyarvo miten yritti, kahden lordin saappaat olivat pian ääriään myöten täynnä löyhkäävää vettä.

”Samperin tyhmyri!” Sylkyarvo jupisi, kun he lotisuttivat eteenpäin.  ”Hiivatin pöljä! Tämä on kokonaan hänen vikansa, mokoma hiirenaivoinen höntti!”

”On hänelle aivan oikein, jos miekka on hukkunut ikuisiksi ajoiksi”, Raukee sanoi jo vyötäisiään myöten suossa.

”Parempi toivoa, ettei ole, koska muuten olemme täällä koko yön”, Sylkyarvo sanoi. ”Äh, kirottu sumu!”

He ponnistelivat eteenpäin. Usva hälveni parin askelen ajaksi ja sakeni sitten taas. Yhtäkkiä kohosi tyhjästä lohkareita kuin aavenorsuja ja sarojen kahina kuulosti käärmeiltä. Vaikka Sylkyarvo ja Raukee tiesivät hyvin, ettei mitään ikkabogia ollut olemassakaan, sisimmässään he eivät olleet enää varmoja.

”Päästä irti!” Sylkyarvo murahti Raukeelle, jonka jatkuva nykiminen alkoi tuntua siltä kuin hirviömäiset kynnet tai hampaat olisivat tarttuneet takin selkään.

Raukee päästi irti, mutta järjetön pelko oli saanut hänestäkin otteen, joten hän otti väkipyssyn kotelosta ja piti sen valmiudessa.

”Mikä se oli?” hän kuiskasi Sylkyarvolle, kun pimeydestä heidän edestään kantautui outo ääni.

Lordit jähmettyivät, niin oli parempi kuunnella.

Sumusta kuului murinaa ja raapimista. Äänet loihtivat lordien mieleen kuvan hirviöstä, joka mässäili kaartilaisella.

”Kuka siellä?” Sylkyarvo huuteli kimeällä äänellä.

Jostain etäältä kuului majuri Valoisan huuto:

”Lordi Sylkyarvoko siellä?”

”Kyllä”, Sylkyarvo huusi. ”Tänne kuuluu jotain outoa, Valoisa! Kuuluuko sinne?”

Lordeista tuntui että outo murina ja raapiminen voimistuivat.

Sitten sumu hälveni. Aivan heidän edestään paljastui hirmuinen musta hahmo, jolla oli kiiluvat valkoiset silmät ja joka päästi pitkän ulvaisun.

Korviahuumaava jyrähdys tuntui ravistelevan suota, kun Raukee laukaisi väkipyssynsä. Muiden miesten säikähtäneet huudot kajahtelivat maiseman kätköissä, ja kuin sumu olisi pelästynyt Raukeen laukausta se avautui verhoina lordien edestä, ja heidän näkymänsä kirkastui.

Kuu liukui juuri silloin esiin pilven takaa ja he näkivät valtaisan graniittilohkareen ja piikkisiä puskia sen juurella. Näihin piikkipuskiin oli sotkeutunut hätääntynyt laiha koira, joka uikutti ja raapi itseään vapaaksi silmät välkähdellen niistä heijastuvaa kuunvaloa.

Lähellä valtavaa lohkaretta makasi naamallaan suossa majuri Valoisa.

”Mitä tapahtui?” kuului monta huutoa sumusta. ”Kuka laukaisi?”

Sylkyarvo ja Raukee eivät kumpikaan vastanneet. Sylkyarvo kahlasi mahdollisimman nopeasti majuri Valoisan luo. Nopea tutkimus riitti: majuri oli umpikuollut, Raukee oli ampunut häntä pimeässä sydämeen.

”Voi taivas, voi taivas, mitä me teemme?” Raukee vikisi saavuttuaan Sylkyarvon viereen.

”Hiljaa!” Sylkyarvo kuiskasi.

Hän mietti ankarammin ja nopeammin kuin koskaan aiemmin koko juonikkaan, vehkeilevän elämänsä aikana. Hänen katseensa liikkui hitaasti Raukeesta ja aseesta loukkuun jääneeseen paimenen koiraan, kuninkaan saappaisiin ja jalokivikoristeiseen miekkaan, jotka hän nyt huomasi osin hautautuneina suohon hyvinkin lähellä jättiläislohkaretta.

Sylkyarvo kahlasi suossa, nouti kuninkaan miekan ja viilsi sillä poikki ne piikkiset oksat, jotka pitivät koiraa vankinaan. Sitten hän potkaisi eläinparkaa mojovasti niin että se pakeni ulisten sumuun.

”Kuuntele tarkasti”, Sylkyarvo mumisi palattuaan Raukeen luo, mutta ei ehtinyt selostaa suunnitelmaansa ennen kuin sumusta työntyi taas yksi iso hahmo: kapteeni Särki.

”Kuningas lähetti minut”, kapteeni huohotti. ”Hän on kauhuissaan. Mitä tapah—”

Silloin Särki näki majuri Valoisan makaavan kuolleena maassa.

Sylkyarvo tajusi oitis, että Särki oli otettava mukaan suunnitelmaan ja että hän olisi itse asiassa hyvinkin hyödyllinen siinä.

”Kuunnelkaa vaiti, Särki”, Sylkyarvo sanoi, ”kun minä kerron mitä tapahtui.

Ikkabog tappoi rohkean majuri Valoisan. Majurin traagisen kuoleman johdosta tarvitsemme uuden majurin, ja sehän olette tietysti te, Särki, sillä olette komentojärjestyksessä seuraava. Suosittelen teille suurta palkankorotusta, koska olitte niin urhoollinen — kuunnelkaa tarkasti, Särki — niin valtavan urhoollinen ajaessanne takaa kammottavaa ikkabogia, kun se pakeni sumuun. Ikkabog oli nimittäin ahmimassa majuriparan ruumista, kun lordi Raukee ja minä tulimme paikalle. Hirviö säikähti lordi Raukeen väkipyssyä, jonka lordi viisaasti oli laukaissut ilmaan, hylkäsi Valoisan ruumiin ja pakeni. Te lähditte rohkeasti takaa-ajoon, yrititte saada takaisin kuninkaan miekan, joka oli uponnut hirviön paksuun nahkaan — mutta ette saanut sitä, Särki. Todella surullista kuninkaan kannalta. Ymmärtääkseni kallisarvoinen miekka oli kuninkaan isoisän peruja, mutta nyt luultavasti ikuisiksi ajoiksi kadonnut ikkabogin pesään.”

Niin sanoessaan Sylkyarvo painoi miekan Särjen suuriin kouriin. Vasta ylennetty majuri katsoi sen jalokivikoristeista kahvaa, ja hänen kasvoilleen levisi samanlainen julma ja juonikas hymy kuin Sylkyarvon kasvoilla jo oli.

”Niin, on todella sääli, etten saanut miekkaa takaisin”, hän sanoi livauttaen miekan piiloon tunikansa alle. ”Ja nyt, käärikäämme majuriparan ruumis kankaisiin, sillä muiden miesten olisi kamalaa nähdä pedon torahampaiden jäljet hänessä.”

”Ymmärtäväisesti ajateltu, majuri Särki”, lordi Sylkyarvo sanoi, ja nuo kaksi miestä riisuivat ripeästi viittansa ja käärivät ruumiin niihin Raukeen katsellessa perin juurin huojentuneena, koska nyt ei kenenkään tarvinnut tietää, että hän oli tullut tappaneeksi Valoisan.

”Muistuttaisiko lordi Sylkyarvo vielä, miltä ikkabog näytti?” Särki pyysi, kun majuri Valoisan ruumis oli piilotettu hyvin. ”Sillä me kolme näimme sen yhdessä ja olemme siis tietenkin saaneet siitä samanlaisen käsityksen.”

”Aivan totta”, lordi Sylkyarvo sanoi. ”No, kuninkaan mukaan peto oli yhtä korkea kuin kaksi hevosta ja sen silmät olivat kuin lamput.”

”Itse asiassa”, Raukee sanoi osoittaen sormellaan, ”se on aika saman näköinen kuin tuo kivenlohkare, jos tyvessä kiiluisi koiran silmät.”

”Kahden hevosen korkuinen, silmät kuin lamput”, Särki toisti. ”Oikein hyvä, arvon lordit. Jos autatte Valoisan harteilleni, kannan hänet kuninkaan luo ja voimme kertoa, miten majuri kohtasi kuolemansa.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 6: Luvut 11 & 12
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uunon jalokivikoristeltu miekka
Kuningas Uuno mudan peitossa
Kapteeni Särki
Laikku-koira sotkeutuneena piikkipuskiin
Mielikuvitushirviö, jolla on silmät kuin lamput
Väkipyssy

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari