Osio 7: Luvut 14 & 15

9.9.2020

Luku 14
Lordi Sylkyarvon suunnitelma

Kun sumu vihdoin hälveni, paljastui hyvin erilainen seurue kuin se, joka oli tuntia aikaisemmin saapunut suon laidalle.

Niin järkyttyneitä kuin he olivatkin majuri Valoisan äkkikuolemasta, muutama kuninkaan kaartin mies hieman hämmentyi selityksestä, joka heille annettiin. Siinä oli kaksi lordia, kuningas ja kiireesti ylennetty majuri Särki, jotka kaikki vannoivat nähneensä läheltä hirviön, sen saman, jota kaikki paitsi aivan hölmöimmät olivat vuosikausia pitäneet satuolentona. Saattoiko todellakin olla totta, että Valoisan ruumiissa oli tiukasti käärittyjen viittojen alla ikkabogin hampaiden ja kynsien jäljet?

”Väittääkö sotamies minua valehtelijaksi?” majuri Särki ärisi nuoren sotamiehen naamaan.

”Väittääkö sotamies kuningasta valehtelijaksi?” lordi Raukee äyskähti.

Sotamies ei uskaltanut kyseenalaistaa kuninkaan sanaa, joten hän pudisti päätään. Kapteeni Hyvämies, joka oli ollut majuri Valoisan hyvä ystävä, pysyi vaiti. Hyvämiehen kasvoilla oli kuitenkin niin kiukkuinen ja epäluuloinen ilme, että Särki käski hänen pystyttää teltat mahdollisimman tukevalle maalle ja nopeasti sittenkin, koska vaarallinen sumu voisi vielä nousta uudestaan.

Vaikka kuningas Uuno nukkui olkipatjalla ja sotilailta oli otettu peittoja, jotta hänen olisi mukava olla, hän ei ollut milloinkaan viettänyt niin epämiellyttävää yötä. Hän oli väsynyt, likainen, märkä ja ennen kaikkea peloissaan.

”Entä jos ikkabog tulee etsimään meitä, Sylkyarvo?” kuningas kuiskasi pimeässä. ”Entä jos se vainuaa meidät? Se on jo päässyt Valoisa-paran makuun. Entä jos se tulee etsimään loppua ruumista?”

Sylkyarvo yritti tyynnytellä kuningasta.

”Teidän majesteettinne ei pidä pelätä, Särki on määrännyt kapteeni Hyvämiehen vahdiksi teidän majesteettinne teltan eteen. Jos joku syödään, niin viimeisenä teidän majesteettinne.”

Oli niin pimeää, ettei kuningas nähnyt Sylkyarvon virnistystä. Sylkyarvo ei tosiaankaan halunnut tyynnyttää kuninkaan pelkoja vaan pyrki lietsomaan niitä. Hänen koko suunnitelmansa lepäsi sellaisen kuninkaan varassa, joka paitsi uskoi ikkabogin olemassaoloon, myös pelkäsi että se voisi lähteä suolta jahtaamaan kuningasta.

Seuraavana aamuna kuninkaan seurue lähti takaisin kohti Jeroboamia. Sylkyarvo oli lähettänyt Jeroboamin pormestarille edeltä viestin, että suolla oli sattunut ikävä onnettomuus, josta syystä kuningas ei toivonut tervehdykseksi torvisoittoa eikä korkkeja. Tämän takia koko kaupunki oli hiljainen kuninkaan seurueen saapuessa. Kaupunkilaiset painoivat kasvojaan ikkunoihin tai kurkistelivat ovenraoista ja järkyttyivät nähdessään kuninkaan niin likaisena ja surkeana, mutta vielä enemmän he järkyttyivät nähdessään viittoihin käärityn ruumiin sidottuna majuri Valoisan teräksenharmaaseen hevoseen.

Kun seurue saapui majataloon, Sylkyarvo pyysi isännän sivuun.

”Tarvitsemme viileän, turvallisen paikan, kenties kellarin, jossa voimme säilyttää ruumista yön yli, ja avain jää minun haltuuni.”

”Mitä tapahtui, arvoisa lordi?” majatalonisäntä kysyi, kun Särki kantoi Valoisan kivisiä rappusia kellariin.

”Minä kerron teille totuuden, hyvä isäntä, koska selvästikin huolehditte meistä hyvin, mutta tieto ei saa levitä laajemmalle”, Sylkyarvo sanoi matalalla, vakavalla äänellä. ”Ikkabog on olemassa ja on raa’asti surmannut yhden miehistämme. Ymmärtänette, miksi asiasta ei pidä tiedottaa laajalti. Syntyisi välitön paniikki. Kuningas palaa pikavauhtia linnaan, missä hän ja hänen neuvonantajansa — minä itse totta kai mukana — alkavat oitis työstää keinoja, joilla takaamme maamme turvallisuuden.”

”Ikkabog? Olemassa?” isäntä sanoi ällistyksissään ja peloissaan.

”Olemassa, kostonhimoinen ja pahantahtoinen”, Sylkyarvo sanoi. ”Mutta kuten sanoin, tämä ei saa levitä. Laaja-alainen hätääntyminen ei hyödytä ketään.”

Tosiasiassa juuri laaja-alaista hätääntymistä Sylkyarvo tavoitteli, sillä se oli välttämätön osa suunnitelman seuraavaa vaihetta. Juuri niin kuin hän oli olettanut, isäntä odotti vain, että vieraat olivat käyneet nukkumaan, ja riensi sitten kertomaan vaimolleen, joka riensi kertomaan naapureille, ja siinä vaiheessa kun kuninkaan seurue lähti seuraavana aamuna kohti Heranlinnaa, heidän taakseen jäi kaupunki, jossa pakokauhu kuohui kuin samppanja.

Sylkyarvo lähetti edeltä viestin Heranlinnaankin, varoitti juustontekijöiden kaupunkia hösäämästä kuninkaan vuoksi, joten sielläkin oli pimeää ja hiljaista kuninkaallisen seurueen saapuessa sen kaduille. Kasvot ikkunoissa olivat valmiiksi peloissaan. Sattumalta nimittäin jeroboamilainen kauppias oli tuonut harvinaisen nopealla hevosellaan ikkaboghuhun Heranlinnaan jo tunti sitten.

Jälleen kerran Sylkyarvo tiedusteli lupaa käyttää kellaria majuri Valoisan ruumiin säilytyspaikkansa ja uskoutui taas isännälle, että ikkabog oli tappanut yhden kuninkaan miehistä. Varmistuttuaan, että Valoisan ruumis oli turvassa lukkojen takana, Sylkyarvo meni yläkertaan nukkumaan.

Hän hieroi juuri salvaa takapuolensa vesikelloihin, kun hänet kutsuttiin pikaisesti kuninkaan luo. Sylkyarvo veti housut omahyväisesti hymyillen jalkaansa, iski silmää Raukeelle, joka nautti juusto- ja pikkelsivoileipää, otti kynttilänsä ja lähti käytävää pitkin kohti kuningas Uunon huonetta.

Kuningas oli käpertynyt sänkyynsä päässään silkkinen yömyssy, ja kun Sylkyarvo sai oven kiinni perässään, Uuno sanoi heti:

”Sylkyarvo, kuulen kuiskutusta ikkabogista. Tallipojat puhuvat, ja jopa palvelustyttö, joka vasta käväisi makuuhuoneeni ovella. Mistä tämä johtuu? Miten he voivat tietää tapahtuneesta?”

”Ikävää”, Sylkyarvo huokaisi, ”olin toivonut voivani salata totuuden teidän majesteetiltanne siihen asti, ettäolemme turvallisesti linnassa, mutta olisi pitänyt tietää, että teidän majesteettinne on liian terävä sellaiseen. Sen jälkeen kun me lähdimme suolta, ikkabog on, kuten teidän majesteettinne osasi pelätä, tullut paljon vihaisemmaksi.”

”Voi ei!” kuningas inahti.

”Valitettavasti kyllä. Mutta tokihan saattoi olettaakin, että sen kimppuun käyminen tekee siitä vaarallisemman.”

”Mutta kuka sen kimppuun kävi?” Uuno kysyi.

”Hyvänen aika, teidän majesteettinne kävi”, Sylkyarvo sanoi. ”Särki kertoi, että teidän majesteettinne miekka oli upoksissa hirviön niskassa kun hirviö pakeni — anteeksi, sanoiko teidän majesteettinne jotain?”

Kuningas oli itse asiassa päästänyt jonkinmoisen älähdyksen, mutta pienen tovin päästä hän pudisti päätään. Hän oli aikonut oikaista Sylkyarvon tietoja — hän uskoi kertoneensa tarinan eri tavalla — mutta hänen kammottavat kokemuksensa sumussa kuulostivat paljon paremmilta sellaisina kuin Sylkyarvo kertoi ne nyt: että hän piti puolensa ja taisteli ikkabogia vastaan eikä suinkaan pudottanut miekkaansa suohon ja juossut pakoon.

”Mutta sehän on kauheaa, Sylkyarvo”, kuningas kuiskasi. ”Miten meidän kaikkien käy, jos hirviöstä on tullut entistä raivoisampi?”

”Teidän majesteettinne ei pidä pelätä”, Sylkyarvo sanoi lähestyen kuninkaan vuodetta ja antaen kynttilänsä liekin valaista alhaalta päin pitkää nenäänsä ja julmaa hymyään. ”Aion ottaa elämäntehtäväkseni suojella teidän majesteettianne ja valtakuntaa ikkabogilta.”

”K-kiitos, Sylkyarvo. Siinä vasta aito ystävä”, kuningas sanoi syvästi liikuttuneena, hamuili kätensä pois haahkanuntuvapeiton alta ja kätteli viekasta lordia.

Luku 15
Kuninkaan paluu

Kun kuningas lähti seuraavana aamuna matkaan kohti Tuulihattulaa, huhut siitä että ikkabog oli tappanut miehen, olivat paitsi kulkeneet sillan yli Paroninkaupunkiin, tihkuneet myös pääkaupunkiin ennen aamunkoittoa liikkeelle lähteneiden juustokauppiaiden ansiosta.

Tuulihattula ei kuitenkaan ollut ainoastaan kauimpana pohjoisilta soilta, vaan se myös piti itseään muita Runsaudensarven kaupunkeja tietävämpänä ja koulutetumpana, joten kun pakokauhun aalto saapui pääkaupunkiin, se kohtasi epäuskon vasta-aallon.

Kaupungin torit ja kapakat raikuivat kiivaasta väittelystä. Epäilijät nauroivat mielettömälle ajatukselle ikkabogin olemassaolosta, kun taas toiset sanoivat, että niiden, jotka eivät ole koskaan edes käyneet Joutosuolla, ei pitäisi olla olevinaan asiantuntijoita.

Ikkaboghuhut olivat värittyneet aika lailla matkallaan etelään. Jotkut sanoivat ikkabogin tappaneen kolme miestä, toiset että se oli vain repinyt yhdeltä nenän.

Kaupunki-Kaupungissa keskustelu kuitenkin sai ahdistuneita sävyjä. Kuninkaan kaartilaisten vaimot, lapset ja ystävät olivat huolissaan sotilaista, mutta vakuuttelivat toisilleen, että jos jonkun omainen olisi saanut surmansa, perheet olisivat saaneet siitä tiedon. Tämän lohdun myös rouva Valoisa tarjoili Vilille, kun tämä tuli etsimään äitiään linnan keittiöstä säikähdettyään koululaisten keskuudessa kiertäviä huhuja.

”Kuningas olisi ilmoittanut meille, jos isille olisi sattunut jotain”, hän sanoi Vilille. ”Otapa tästä pikku makupala.”

Rouva Valoisa oli valmistanut toivetaivaita kuninkaan paluun kunniaksi, ja nyt hän antoi yhden hivenen epämuotoisen Vilille. Vili henkäisi (koska hän sai toivetaivaita vain syntymäpäivisin) ja haukkasi pikkuista leivosta. Hänen silmänsä täyttyivät heti onnen kyynelistä paratiisin leijuessa kitalaen läpi ja sulattaessa huolet pois. Hän ajatteli innoissaan, että isä tulee kotiin tyylikkäässä univormussaan ja hän, Vili, on huomenna koulussa huomion keskipiste, koska hän tietää tarkalleen, mitä kuninkaan miehille on tapahtunut kaukaisella Joutosuolla.

Hämärä alkoi laskeutua Tuulihattulan ylle, kun kuninkaan seurue vihdoin ratsasti näkyviin. Tällä kertaa Sylkyarvo ei ollut lähettänyt edeltä viestiä, jossa pyydetään ihmisiä pysymään sisällä. Hän halusi, että kuningas tuntee täysillä Tuulihattulan pakokauhun ja pelon, kun siellä nähdään hänen majesteettinsa palaavan linnaansa yksi kaartilainen vainajana mukanaan.

Tuulihattulalaiset näkivät saapuvien miesten voipuneet, onnettomat kasvot ja katselivat hiljaa kun seurue kulki ohi. Sitten he äkkäsivät käärityn ruumiin, joka roikkui teräksenharmaan hevosen päällä, ja henkäisyt levisivät väkijoukkoon kuin liekit. Kuninkaan seurue eteni Tuulihattulan kapeita mukulakivikatuja, ja miehet ottivat hatun päästä ja naiset niiasivat eikä kukaan aivan tiennyt, tekivätkö he kunniaa kuninkaalle vai vainajalle.

Lilja Lohenpyrstö huomasi ensimmäisten joukossa, kuka puuttui. Hän kurkki aikuisten jalkojen välistä ja tunnisti majuri Valoisan hevosen. Sillä hetkellä hän unohti, etteivät hän ja Vili olleet puheväleissä sitten edellisviikkoisen tappelunsa, veti kätensä irti isän kädestä ja pinkaisi juoksuun, runnoi tietään eteenpäin väkijoukossa ruskeat saparot liehuen. Hänen oli ehdittävä Vilin luo ennen kuin tämä näkisi ruumiin hevosen selässä. Hänen oli varoitettava. Mutta väki oli pakkautunut niin piukkaan, että vaikka Lilja liikkui tosi nopeasti, hän ei pystynyt pysymään hevosten vauhdissa.

Vili ja rouva Valoisa, jotka seisoivat mökkinsä edessä linnan muurin varjossa, kuulivat väkijoukon haukkovan henkeä ja tiesivät, että jokin on vinossa. Vaikka rouva Valoisaa ahdisti hieman, hän uskoi silti yhä näkevänsä komean miehensä, koska kuningas olisi lähettänyt sanan, jos tämä olisi haavoittunut.

Niinpä kun kulkue kääntyi kulman takaa, rouva Valoisan katse liukui kasvoista kasvoihin odottaen näkevänsä majurin kasvot. Ja kun hän tajusi, ettei kasvoja ollut enää enempää, hänen omista kasvoistaan valahti hitaasti väri pois. Sitten hänen katseensa osui ruumiiseen, joka oli sidottu majuri Valoisan teräksenharmaaseen hevoseen, ja silloin, käsi yhä Vilin kädessä, hän pyörtyi niille sijoilleen.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 10.9.)

Kuvitusteemat osio 7: Luvut 14 & 15
Lue lisää kuvituskilpailusta

Huolestunut majatalonisäntä
Kellarin avain
Kuningas Uuno peitot silmillään
Lordi Sylkyarvo kynttilänsä kanssa
Kankaisiin kääritty ruumis hevosen selässä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari