Osio 16: Luvut 33 & 34

Luku 33
Kuningas Uuno huolestuu

Sylkyarvo ja Raukee eivät tienneet uudesta uhkasta suunnitelmilleen ja olivat juuri istahtaneet tavanomaisen ruhtinaalliselle myöhäisillalliselleen kuninkaan pöytään. Uuno oli hätääntynyt kovasti kuullessaan ikkabogin hyökänneen Paroninkaupungissa, koska se tarkoitti sitä, että hirviö oli vaeltanut lähemmäs linnaa kuin koskaan ennen.

”Kauhea asia”, Raukee sanoi ja nosti kokonaisen veripaltun lautaselleen.

”Järkyttävä todella”, Sylkyarvo sanoi ja leikkasi itselleen viipaleen fasaania.

”Minä vain en ymmärrä”, Uuno murehti, ”että miten se livahti sulun läpi!”

Sillä kuninkaallehan oli tietysti kerrottu, että osa Ikkabogin Turvaprikaatia oli leiriytynyt pysyvästi suon laitamille estääkseen ikkabogia karkaamasta muualle maahan. Sylkyarvolla, joka oli odottanutkin Uunon ottavan asian esiin, oli selitys valmiina.

”Minun on ikäväkseni kerrottava teidän majesteetillenne, että kaksi sotilasta nukahti vartiossa. Ikkabog pääsi yllättämään heidät ja söi heidät kokonaan.”

”Pyhä kärsimys!” Uuno sanoi kauhuissaan.

”Murtauduttuaan sulkulinjan läpi”, Sylkyarvo jatkoi, ”hirviö suunnisti etelään. Uskomme että sitä houkutteli puoleensa Paroninkaupungin lihantuoksu. Siellä hirviö sitten hotkaisi muutaman kanan, samoin kuin lihakauppiaan vaimoineen.”

”Kammottavaa, kammottavaa”, Uuno sanoi väristen ja työnsi lautasensa pois edestään. ”Ja sitten se luikki takaisin kotiin suolle vai?”

”Niin jäljittäjämme sanovat, majesteetti”, Sylkyarvo sanoi, ”mutta nyt kun se on maistanut Paroninkaupungin makkaralla ravittua lihakauppiasta, meidän on valmistauduttava siihen, että se pyrkii murtautumaan sotilaiden rivistön läpi säännöllisin väliajoin — mistä syystä meidän on mielestäni kaksinkertaistettava sinne sijoitettujen miesten määrä. Valitettavasti se vain tarkoittaa ikkabogveron kaksinkertaistamista.”

Oli heidän onnensa, että Uuno tarkkaili Sylkyarvoa eikä siis nähnyt Raukeen tyytyväisen omahyväistä hymyä.

”Niin… kyllä kai se järkevää olisi”, kuningas sanoi.

Hän nousi ylös ja alkoi kävellä levottomasti ympäri ruokasalia. Hänen asunsa oli tänään taivaansinistä silkkiä akvamariininapein ja se hohti kauniisti lampunvalossa. Kun hän pysähtyi ihailemaan itseään peilistä, hänen ilmeensä synkkeni.

”Sylkyarvo”, hän sanoi, ”kyllä kai ihmiset edelleen pitävät minusta?”

”Kuinka teidän majesteettinne voi sellaista kysyä?” Sylkyarvo sanoi henkäisten äänekkäästi. ”Teidän majesteettinne on koko Runsaudensarven historian rakastetuin kuningas!”

”Se vain että… kun eilen ratsastin metsältä kotiin, minulle tuli väkisinkin mieleen, ettei kansa vaikuta yhtä iloiselta kuin yleensä nähdessään minut”, kuningas Uuno sanoi. ”Hurraahuutoja kuului tuskin lainkaan ja lippujakin näkyi vain yksi.”

”Antakaa minulle nimet ja osoitteet”, Raukee sanoi suu täynnä veripalttua ja kaiveli jo taskustaan kynää.

”En minä tiedä heidän nimiään enkä osoitteitaan, Raukee”, Uuno sanoi leikitellessään verhon tupsuilla. ”He olivat vain joitain ihmisiä, jotka näin ohimennen. Mutta se kyllä hivenen huolestutti minua, ja kun sitten tulin takaisin linnaan, kuulin että anomuspäivä on peruttu.”

”Aah”, Sylkyarvo sanoi, ”niin, aioinkin kertoa siitä teidän majesteetillenne…”

”Ei tarvitse”, Uuno sanoi. ”Lady Eslanda kertoi jo.”

Mitä?” Sylkyarvo sanoi mulkaisten pahasti Raukeeta. Hän oli antanut ystävälleen tiukat ohjeet, ettei lady Eslandaa saa milloinkaan päästää kuninkaan läheisyyteen, koska hän pelkäsi mitä tämä puhuisi kuninkaalle. Raukee näytti hapanta naamaa ja kohautti olkiaan. Eihän Sylkyarvo sentään voinut olettaa, että hän pysyisi kuninkaan vierellä päivän jokaisen minuutin. Täytyyhän miehen joskus käydä vessassakin.

”Lady Eslanda kertoi, että ihmiset valittavat ja pitävät ikkabogveroa liian korkeana. Hän sanoi, että huhutaan jopa ettei pohjoisessa edes ole mitään joukkoja!”

”Pötyä ja hölynpölyä”, Sylkyarvo sanoi, vaikka tosiasiassa piti kyllä paikkansa, ettei pohjoisessa ollut joukkoja, ja totta oli sekin että ikkabogverosta nuristiin yhä enemmän, mistä syystä hän oli perunut anomuspäivänkin. Hän ei todellakaan halunnut Uunon kuulevan laskevasta suosiostaan. Uunohan voisi höntissä päässään saada ajatuksen laskea veroja tai, mikä pahempaa, lähettää jonkun tutkimaan pohjoisen mielikuvitusleiriä.

”Tietenkin on aikoja, jolloin rykmentti vaihtuu”, Sylkyarvo sanoi ajatellen, että hänen täytyisi nyt sijoittaa muutama sotilas suon tienoille, että asioihin sekaantujat lakkaavat kyselemästä. ”Luultavasti joku toope joutosuolainen näki rykmentin ratsastavan poispäin ja kuvitteli, ettei paikalla sitten ollut ketään… Mitä jos teidän majesteettinne kolminkertaistaisi ikkabogveron?” Sylkyarvo kysäisi ajatellen, että siinäpä saisivat valittajat ansionsa mukaan. ”Kyllähän hirviö kuitenkin murtautui viime yönä sulun läpi! Silloin ei olisi milloinkaan vaaraa miesten harvalukuisuudesta Joutosuon rajoilla ja kaikki olisivat onnellisia.”

”Niin”, kuningas Uuno sanoi ahdistuneena. ”Niin, se kuulostaa järkevältä. Tarkoitan että jos hirviö pystyy tappamaan neljä ihmistä ja muutaman kanan yhden ainoan yön aikana…”

Tällä hetkellä astui lakeija Harmisto ruokasaliin, kumarsi syvään ja kuiskasi sitten Sylkyarvolle, että Paroninkaupungin vakooja oli juuri saapunut tuomaan tärkeää tietoa makkaranvalmistajien kaupungista.

”Teidän majesteettinne”, Sylkyarvo sanoi sukkelasti, ”minun on poistuttava. Ei syytä huoleen! Pikku asia vain liittyen, aah, hevoseeni.”

Luku 34
Kolme jalkaa lisää

”Asian on parasta olla vaivani väärtti”, Sylkyarvo tiuskaisi viiden minuutin päästä astuessaan siniseen salonkiin, missä vakooja odotti.

”Teidän — ylhäisyytenne”, hengästynyt mies sanoi, ”Ne sanovat — että hirviö — hyppii yhdellä jalalla.”

”Mitä se tekee?”

”Hyppii yhdellä jalalla, lordi — hyppii!” vakooja huohotti. ”Ne huomasivat — kaikki jäljet — on tehnyt sama — vasen — jalka!”

Sylkyarvo jäi sanattomaksi. Hänen mieleensä ei ollut ollenkaan juolahtanut, että tavallinen kansa voisi olla niin fiksua, että huomaisi jotain sellaista. Edes hän itse, joka ei ollut koskaan elämässään joutunut huolehtimaan elävästä olennosta, edes omasta hevosestaan, ei ollut pysähtynyt miettimään sitä seikkaa, etteivät otuksen kaikki jalat ehkä tekisikään maahan samanlaisia jälkiä.

”Täytyykö minun miettiä kaikki?” Sylkyarvo karjaisi, ja rynni salongista suoraan kaartinsaliin, missä majuri Särki joi viiniä ja pelasi korttia parin kaverin kanssa. Majuri pomppasi pystyyn nähdessään Sylkyarvon, joka viittilöi häntä tulemaan ulos.

”Ikkabogin Turvaprikaati on kutsuttava välittömästi koolle”, Sylkyarvo sanoi matalalla äänellä majurille. ”Ratsastatte pohjoiseen ja varmistatte, että pidätte meteliä matkanne varrella. Haluan että joka ainoa ihminen Tuulihattulasta Jeroboamiin näkee teidän kulkevan ohi. Kun sitten olette perillä, hajaannutte ja järjestätte vartion suon reunalle.”

”Mutta —” aloitti majuri Särki, joka oli tottunut helppoon ja yltäkylläiseen elämään linnassa, mitä nyt ratsastamaan silloin tällöin täydessä sotisovassa pitkin Tuulihattulaa.

”Ei mitään muttia, nyt tarvitaan toimintaa!” Sylkyarvo huusi. ”Huhutaan, ettei pohjoisessa ole ketään! Lähtekää heti ja varmistakaa, että herätätte mahdollisimman monta ihmistä matkanne varrella — mutta jättäkää kaksi miestä, Särki. Kaksi vain. Minulla on heille pikku tehtävä.”

Niinpä äreä Särki kiiruhti kokoamaan joukkojaan ja Sylkyarvo jatkoi yksin tyrmään.

Sinne tullessaan hän kuuli ensimmäisenä herra Lohenpyrstön äänen, joka lauloi kansallishymniä.

”Hiljaa!” Sylkyarvo jyrähti, veti miekkansa esiin ja viittilöi vartijaa päästämään hänet herra Lohenpyrstön selliin.

Puuseppä vaikutti kokonaan erilaiselta kuin viimeksi lordi Sylkyarvon nähdessä hänet. Kun herra Lohenpyrstö oli saanut kuulla, ettei häntä päästetä tyrmästä Liljan luo, hänen silmiinsä oli tullut hurja katse. Eikä hän tietenkään ollut ajanut partaansa viikkokausiin ja hänen tukkansakin oli kasvanut aika pitkäksi.

”Minä sanoin, että hiljaa!” Sylkyarvo äyskähti, koska puuseppä, joka ei näköjään voinut itselleen mitään, hyräili yhä kansallishymniä. ”Tarvitsen kolme jalkaa lisää, kuuluuko? Toisen vasemman jalan ja kaksi oikeaa. Ymmärrätkö, puuseppä?”

Herra Lohenpyrstö lakkasi hyräilemästä.

”Jos veistän ne, hyvä lordi, pääsenkö tyttäreni luo?” hän kysyi karhealla äänellä.

Sylkyarvo hymyili. Oli selvää, että mies oli tulossa pikkuhiljaa hulluksi, koska vain mielipuoli voisi kuvitella pääsevänsä sellistä sen jälkeen kun on veistänyt vielä kolme ikkabogin jalkaa.

”Totta kai”, Sylkyarvo sanoi. ”Toimitutan puun tänne ensi töikseni huomisaamuna. Työskentele ahkerasti, puuseppä. Kun työ on valmis, saat nähdä tyttäresi.”

Kun Sylkyarvo tuli tyrmästä, hän näki kahden sotilaan odottavan häntä aivan niin kuin hän oli pyytänyt. Sylkyarvo vei miehet yksityisiin asuintiloihinsa, varmisti ettei lakeija Harmisto lymyillyt lähettyvillä, lukitsi oven ja kääntyi miehiin päin antamaan ohjeet.

”Kumpikin teistä saa viisikymmentä dukaattia, jos tehtävä onnistuu”, hän sanoi, ja sotilaat näyttivät innostuvan.

”Teidän on seurattava lady Eslandaa aamuin, päivin ja illoin, ymmärrättekö te? Hän ei saa tietää, että häntä seurataan. Te odotatte hetkeä, jolloin hän on ypöyksin, ja silloin kaappaatte hänet ilman että kukaan näkee tai kuulee mitään. Jos hän karkaa tai jos teidät nähdään, kiistän antaneeni tätä ohjetta ja tapatan teidät.”

”Mitä teemme kun hän on meillä?” kysyi toinen sotilaista, joka ei enää näyttänyt innostuneelta vaan pahan kerran säikähtäneeltä.

”Hmm”, Sylkyarvo sanoi ja kääntyi katselemaan ikunasta ulos harkitessaan, miten olisi parasta toimia Eslandan suhteen. ”Niin, ylhäisönainen ei ole lihakauppias. Ikkabog ei voi tulla linnaan syömään häntä… Ei, parasta on että”, Sylkyarvo sanoi ja hymy levisi hitaasti hänen viekkaille kasvoilleen, ”että toimitatte lady Eslandan minun maaseutukartanolleni. Lähettäkää sana, kun hän on siellä, niin minäkin tulen sinne.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 23.9.)

Kuvitusteemat osio 16: Luvut 33 & 34
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uuno huolestuneena taivaansinisessä puvussa
Valkopartainen ja pitkätukkainen herra Lohenpyrstö

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling

Osio 15: Luvut 30, 31 & 32

Luku 30
Jalka

Kului kuukausi. Alhaalla tyrmässä herra Lohenpyrstö työskenteli hurjalla vimmalla. Hänen oli saatava hirviömäinen jalka valmiiksi, jotta näkisi taas Liljan. Hän pakottautui uskomaan, että Sylkyarvo pitäisi sanansa ja päästäisi hänet pois tyrmästä, kun jalka olisi tehty, vaikka ääni nakutti päässä: Ne eivät ikinä päästä sinua tämän jälkeen. Eivät ikinä.

Herra Lohenpyrstö alkoi karkottaa pelkoaan laulamalla kansallishymniä yhä uudestaan ja uudestaan:

Ruuuuun — saudensarvi, kuningastasi ylistä,
Ruuuuun — saudensarvi, laula luja
lla äänellä…”

Alituinen laulaminen ärsytti muita vankeja enemmän kuin taltan ja vasaran kilke. Nyt jo laiha ja resuinen kapteeni Hyvämies aneli häntä vaikenemaan, mutta herra Lohenpyrstö ei piitannut. Hänestä oli tullut hivenen harhainen. Hän ajatteli sekopäisesti, että jos hän esiintyisi kuninkaan uskollisena alamaisena, Sylkyarvo kenties pitäisi häntä vaarattomana ja vapauttaisi hänet. Puusepän sellissä raikuivat siis pauke ja raapina ja kansallishymni, ja hitaasti mutta varmasti hirviömäinen jalka sai muotoaan, mukaan lukien pitkän kahvan, jotta ratsastaja voi hevosen selästä painaa sen syvälle pehmeään maahan.

Kun puinen jalka oli lopulta valmis, Sylkyarvo, Raukee ja majuri Särki tulivat tyrmään tarkastamaan sen.

”No niin”, Sylkyarvo sanoi hitaasti tutkiessaan jalkaa joka suunnasta. ”Oikein hyvä on. Mitä Särki tuumaa?”

”Minusta se kelpaa erinomaisesti”, majuri vastasi.

”Oikein hyvää työtä, Lohenpyrstö”, Sylkyarvo sanoi puusepälle. ”Pyydän vartijaa antamaan lisämuonaa tänä iltana.”

”Mutta oli puhe, että vapaudun kun olen valmis”, herra Lohenpyrstö sanoi ja vajosi polvilleen kalpeana ja voipuneena. ”Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne. Pyydän. Minun on nähtävä tyttäreni… pyydän.”

Herra Lohenpyrstö tavoitteli lordi Sylkyarvon luisevaa kättä, mutta Sylkyarvo nykäisi kätensä pois.

”Älä koske minuun, petturi. Saisit olla kiitollinen, kun en ole tappanut sinua. Saatan vielä tappaa, jos jalka ei tepsi — eli minä sinun asemassasi rukoilisin, että suunnitelmani toimii.”

Luku 31
Lihakauppias katoaa

Mustiin pukeutunut miesjoukko ratsasti sinä iltana pimeyden turvin pois Tuulihattulasta, kärjessä majuri Särki.

Vankkureissa heidän välissään oli ison säkkikankaan alla piilossa jättikokoinen puinen jalka veistettyine suomuineen ja pitkine terävine kynsineen.

Lopulta he saapuivat Paroninkaupungin liepeille. Nyt ratsastajat — Sylkyarvon tehtävään valitsemia Ikkabogin Turvaprikaatin jäseniä jokainen — pudottautuivat ratsailta ja peittivät hevosten kaviot säkkikankaisiin, jotta kavioiden ääni vaimeni ja niiden jättämä jälki muutti muotoaan. Sitten he nostivat jättiläisjalan vankkureista, nousivat taas ratsaille ja kantoivat jalkaa välissään kohti taloa, jossa lihakauppias Tuhti Takuumuree asui vaimoineen ja joka sijaitsi kätevästi hiukan etäällä naapureista.

Muutama sotilas sitoi nyt hevosensa, hiipi Tuhtin takaovelle ja tunkeutui siitä sisään, kun taas muut sotilaat painoivat jättiläisjalan kuraan lähellä Tuhti Takuumureen takaporttia.

Viisi minuuttia saapumisensa jälkeen sotilaat kantoivat Tuhtin ja vaimon, joilla ei ollut lapsia, talosta ulos sidottuina ja suukapuloituna, ja heittivät heidät vankkureihin. Voin yhtä hyvin kertoa jo nyt, että Tuhti ja hänen vaimonsa tapettaisiin ja ruumiit haudattaisiin metsään juuri samalla lailla kuin sotamies Jousen oli ollut määrä hävittää Lilja. Sylkyarvo jätti henkiin vain ne, joista oli hänelle hyötyä: herra Lohenpyrstö saattaisi joutua korjaamaan ikkabogin jalan, jos se vahingoittuisi, ja kapteeni Hyvämies kavereineen jouduttaisiin ehkä jonain päivänä raahaamaan uudestaan esiin toistamaan valheensa ikkabogista. Sylkyarvo ei kuitenkaan osannut kuvitella, mihin voisi tarvita petoksellista makkarantekijää, joten hän määräsi tämän murhattavaksi. Rouva Takuumureelle Sylkyarvo ei uhrannut oikeastaan ajatustakaan, mutta minä haluan, että tiedät hänen olleen erittäin ystävällinen ihminen, joka vahti ystäviensä lapsia ja lauloi kuorossa.

Kun Takuumureet oli viety pois, osa jäljelle jääneistä sotilaista meni taloon ja hajotti huonekaluja sen näköisesti kuin jättiläishirviö olisi tehnyt tuhojaan, kun taas osa rikkoi aidan talon takaa ja painoi jättiläisjalanjäljen pehmeään maahan Tuhtin kanalan ympärille niin, että näytti kuin hirviö olisi hyökännyt väijyksistä myös kanojen kimppuun. Yksi sotilaista jopa riisui sukkansa ja saappaansa ja teki paljain jaloin jälkiä pehmeään maahan ikään kuin Tuhti olisi sännännyt ulos puolustamaan kanojaan. Lopulta sama mies iski yhdeltä kanalta pään irti ja levitteli runsaasti verta ja höyheniä ympäriinsä ja rikkoi kanalan seinän, jotta loput kanat pääsivät pakoon.

Painettuaan jättiläisjalan vielä monta kertaa kuraan Tuhtin talon ympärillä niin, että näytti kuin hirviö olisi juossut sieltä pois kovalle maalle, sotilaat nostivat herra Lohenpyrstön luomuksen takaisin vankkureihin kohta murhattavan teurastajan ja tämän vaimon viereen, nousivat takaisin ratsaille ja katosivat yöhön.

Luku 32
Heikkous suunnitelmassa

Kun herra ja rouva Takuumureen naapurit seuraavana päivänä heräsivät ja näkivät kanoja pitkin tietä, he riensivät kertomaan Tuhtille, että hänen kanansa olivat karanneet. Kuvittele naapurien kauhu, kun he näkivät valtavat jalanjäljet, veren ja höyhenet ja rikotun takaoven, mutta eivät jälkeäkään sen paremmin miehestä kuin vaimosta.

Tuntiakaan ei ehtinyt vierähtää ennen kuin Tuhtin aution talon ympärille oli kerääntynyt suuri väkijoukko tutkimaan hirviömäisiä jalanjälkiä, murskattua ovea ja tuhottuja huonekaluja. Paniikki iski, ja tieto ikkabogin yllätyshyökkäyksestä paroninkaupunkilaisen lihakauppiaan kotiin levisi muutamassa tunnissa pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. Airueet soittivat kellojaan kaupunkien toreilla, ja parin päivän päästä vain Joutosuolla oltiin tietämättömiä siitä, että ikkabog oli luikahtanut yön selässä etelään ja siepannut kaksi ihmistä.

Sylkyarvon paroninkaupunkilainen vakooja, joka oli liikkunut koko päivän kansan keskuudessa ja tarkkaillut sen reaktioita, lähetti isännälleen sanan, että tämän suunnitelma oli toiminut loistavasti. Mutta illansuussa, juuri kun vakooja aikoi suunnistaa kapakkaan juhlistamaan päivää makkararullalla ja tuopillisella olutta, hän havaitsi ryhmän miehiä, jotka kuiskuttelivat keskenään tutkiessaan yhtä ikkabogin jättiläisjalanjäljistä. Vakooja hivuttautui lähemmäs.

”Hirvittävää, eikö totta?” vakooja kysyi miehiltä. ”Jalan koko! Kynsien pituus!”

Yksi Tuhtin naapureista suoristi ryhtiään otsa rypyssä.

”Se hyppii yhdellä jalalla”, hän sanoi.

”Anteeksi mitä?”

”Se hyppii yhdellä jalalla”, naapuri toisti. ”Katso. Sama vasen jalka aina vain uudestaan. Joko ikkabog hyppii yhdellä jalalla tai…”

Mies ei sanonut ajatustaan loppuun, mutta ilme hänen kasvoillaan huolestutti vakoojan. Vakooja ei mennytkään kapakkaan, vaan nousi hevosensa selkään ja laukkasi linnan suuntaan.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 22.9.)

Kuvitusteemat osio 15: Luvut 30, 31 & 32
Lue lisää kuvituskilpailusta

Osio 15: Luvut 30, 31 ja 32

Hirviömäinen puinen jalka
Hirvittävät jalanjäljet maassa
Verta ja kananhöyheniä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling

Osio 14: Luvut 28 & 29

Luku 28
Mama Ruoska

Kun Mama Ruoska oli varmistanut, että ulko-ovi oli lukossa, hän  veti säkin uuden holhokkinsa päästä.

Lilja räpytteli silmiään äkillisessä valossa ja näki olevansa kapeassa, melko likaisessa käytävässä edessään erittäin ruma vanha nainen, joka oli pukeutunut kokomustaan ja jonka nenänpäästä kasvoi iso ruskea syylä, josta puolestaan kasvoi karvaa.

”Matti”, vanha nainen rääkäisi irrottamatta katsettaan Liljasta, ja paljon Liljaa isompi ja vanhempi poika, jolla oli tyly, mulkoileva ilme, laahusti käytävään rystysiään raksautellen. ”Mene kertomaan yläkerran Maijoille, että panevat patjan lisää huoneeseensa.”

”Paa joku pikkupentu tekemään se”, Matti murahti. ”En oo syöny aamupalaa.”

Mama Ruoska heilautti äkkiä raskasta, hopeakahvaista keppiään pojan pään suuntaan. Lilja odotti kuulevansa kammottavan äänen kun hopea rusahtaa luuhun, mutta poika väistikin ketterästi ikään kuin olisi harjoitellut aika tavalla, raksautti taas rystysiään ja sanoi yrmeästi: ”Seelvä, seelvä.” Hän katosi huteria portaita ylös.

”Mikä sinun nimesi on?” Mama Ruoska kysyi käännyttyään taas Liljaan päin.

”Lilja”, Lilja sanoi.

”Ei, ei ole”, Mama Ruoska sanoi. ”Sinun nimesi on Maija.”

Lilja sai pian tietää, että Mama Ruoska teki saman tempun joka ainoalle taloonsa saapuvalle lapselle. Joka tyttö ristittiin uudelleen Maijaksi ja joka pojan uudeksi nimeksi tuli Matti. Lapsen suhtautuminen uuteen nimeen kertoi Mama Ruoskalle kaiken olennaisen siitä, miten hankala lapsi olisi nujertaa.

Aivan pienet Mama Ruoskalle saapuvat lapset tietenkin myöntyivät noin vain olemaan Matteja ja Maijoja ja unohtivat pian, että heitä oli miksikään muuksi kutsuttukaan. Kodittomat lapset, jotka hoksasivat, että saivat katon päänsä päälle vastineeksi siitä, että heitä kutsuttiin Matiksi tai Maijaksi, myöntyivät hekin nopeasti muutokseen.

Mutta aina silloin tällöin Mama Ruoskalle tuli lapsi, joka ei hyväksynyt nimeään tappelematta, ja hän tiesi jo ennen kuin Lilja edes avasi suunsa, että tämä olisi sitä lajia. Tulokkaassa oli jotain iljettävää, ylpeää, ja vaikka laiha olikin, tyttö näytti vahvalta seistessään siinä haalareissaan, kädet nyrkissä.

”Minun nimeni”, Lilja sanoi, ”on Lilja Lohenpyrstö. Minut nimettiin äidin lempikukan mukaan.”

”Sinun äitisi on kuollut”, Mama Ruoska sanoi, koska hän sanoi kaikille huollettavilleen, että heidän vanhempansa olivat kuolleet. Oli parempi, etteivät pikku riiviöt luulleet voivansa karata jonkun luo.

”Niin on”, Lilja sanoi ja hänen sydämensä hakkasi lujaa. ”Minun äitini on kuollut.”

”Ja niin on isäsikin”, Mama Ruoska sanoi.

Kammottava vanha nainen näytti huojuvan Liljan silmien edessä. Lilja ei ollut syönyt mitään sitten edellisen päivän ruokatunnin ja oli viettänyt kauhujen yön Jousen vankkureissa. Silti hän sanoi kylmällä, kirkkaalla äänellä: ”Minun isäni elää. Minä olen Lilja Lohenpyrstö, ja minun isäni asuu Tuulihattulassa.”

Hänen oli pakko uskoa, että isä eli vielä siellä. Hän ei voinut antaa epäilykselle sijaa, koska jos isä olisi kuollut, maailmasta katoaisi kaikki valo ikuisiksi ajoiksi.

”Ei, ei ole”, Mama Ruoska sanoi ja kohotti keppiään. ”Sinun isäsi on kuollut kuin kivi ja sinun nimesi on Maija.”

”Minun nimeni —”, Lilja aloitti, mutta Mama Ruoskan keppi suhahti yhtäkkiä hänen päätään kohti. Lilja kumartui niin kuin oli nähnyt ison pojan kumartuvan, mutta keppi iski uudestaan, osui tällä kertaa kivuliaasti Liljan korvaan ja tyrmäsi hänet kyljelleen.

”Yritetäänpä uudestaan”, Mama Ruoska sanoi. ”Toista perässäni: Minun isäni on kuollut ja minun nimeni on Maija.”

”En toista”, Lilja huusi, ja ennen kuin keppi ehti taas heilahtaa häntä kohti, hän syöksähti Mama Ruoskan käsivarren alitse ja pinkaisi talon sisäosiin siinä toivossa, että takaovessa ei olisi salpoja. Keittiössä hän näki kalpeita, säikähtäneen näköisiä lapsia, tyttöjä ja poikia, kauhomassa likaisenvihreää nestettä kulhoihin, ja oven, jossa oli aivan yhtä monta ketjua ja riippulukkoa kuin toisessakin. Lilja kääntyi ja juoksi takaisin käytävään, väisti Mama Ruoskan ja tämän kepin, kiisi yläkertaan, missä oli lisää laihoja, kalpeita lapsia. Nämä lapset siivosivat ja petasivat sänkyjä nukkavieruilla lakanoilla. Mama Ruoska kiipesi jo portaita hänen takanaan.

”Sano se”, Mama Ruoska kärisi. ”Sano: ’Minun isäni on kuollut ja nimeni on Maija.’”

”Minun isäni on elossa ja nimeni on Lilja!” Lilja huusi ja äkkäsi samalla katossa luukun, jonka hän uskoi avautuvan vinttiin. Hän tempaisi säikähtäneen tytön kädestä pölyhuiskan ja työnsi sillä luukun auki. Köysitikkaat putosivat alas, ja Lilja kiipesi niitä ylös, veti ne perässään vintille ja läimäytti luukun kiinni, niin ettei Mama Ruoska keppinsä kanssa ylettäisi häneen. Hän kuuli vanhan naisen käkättävän alhaalla ja käskevän jonkun pojan seistä vahdissa luukun edessä varmistamassa, ettei Lilja pääse ulos.

Myöhemmin Lilja sai tietää, että lapset olivat antaneet toisilleen lisänimiä, jotta tietäisivät, mistä Matista tai Maijasta oli milloinkin puhe. Iso poika, joka nyt seisoi vahtimassa vintin luukkua, oli se sama, jonka Lilja oli nähnyt alakerrassa. Hänen lempinimensä muiden lasten kesken oli Pieksijä-Matti, koska hän kiusasi pienempiään. Pieksijä-Matti pyrki apujohtajaksi Mama Ruoskalle ja huuteli nyt ylös Liljalle, että lapsia oli kuollut nälkään vintille ja että tämä löytäisi niiden luurangot, jos oikein kovasti etsisi.

Mama Ruoskan vintti oli niin matala, että Liljan täytyi kumartua. Siellä oli tosi likaista, mutta katossa oli pieni reikä, josta lankesi auringonsäde. Lilja kiemurteli reiän luo ja katsoi siitä ulos. Hän näki Jeroboamin siluetin. Toisin kuin Tuulihattula, missä talot olivat enimmäkseen sokerinvalkoisia, tämä oli tummanharmaiden talojen kaupunki. Kaksi miestä hoiperteli kadulla talon lähellä ja mölisi suosittua juomalaulua.

Join yhden pullon, oli ikkabog valhe vain.
Join toisen pullon, se lymysi huohottain.
Ja taas join pullon, nään tänne hiipivän sen,
Siis kippistä sulle, elo päättyvi ryypäten.

 Lilja istui tunnin katse tiukasti tirkistysaukossa, ja sitten Mama Ruoska tuli paukuttamaan luukkua kepillään.

”Mikä nimesi on?”

”Lilja Lohenpyrstö!” Lilja huusi lujaa.

Ja joka tunti sen jälkeen kuului sama kysymys, ja vastauskin oli aina sama.

Mutta kun tunnit kuluivat, Liljaa alkoi pyörryttää nälästä. Joka kerta kun hän huusi ”Lilja Lohenpyrstö” vastaukseksi Mama Ruoskalle, hän huusi heikommalla äänellä. Lopulta hän näki tirkistysaukostaan, että ulkona alkoi olla pimeä. Häntä janotti jo kovasti ja hänen oli pakko uskoa, että jos hän aina vain väittäisi, ettei ole Maija, vintille voisi ihan oikeasti jäädä luuranko, jolla Pieksijä-Matti voisi pelotella muita lapsia.

Niinpä kun Mama Ruoska seuraavan kerran paukutti luukkua kepillään ja kysyi Liljan nimeä, Lilja vastasi: ”Maija.”

”No onko isäsi elossa?” Mama Ruoska kysyi.

Lilja pani sormet ristiin ja sanoi:

”Ei.”

”Oikein hyvä”, Mama Ruoska sanoi ja veti luukun auki niin että köysitikkaat putosivat alas. ”Tule alas, Maija.”

Kun Lilja seisoi taas vanhan naisen edessä, tämä läimi häntä pitkin korvia. ”Siksi että olet iljettävä, valehteleva, saastainen penska. Nyt mene juomaan soppasi, sitten pese kulho ja painu nukkumaan.”

Lilja kulautti pienen kulhollisen kaalisoppaa, jota iljettävämpää hän ei ollut ikinä maistanut, pesi kulhon rasvaisessa tynnyrissä, jossa Mama Ruoskan talossa oli tapana tiskata, ja meni sitten takaisin yläkertaan. Tyttöjen makuuhuoneen lattialla oli vapaa patja, joten hän hiipi sinne kaikkien katsellessa häntä ja kömpi nukkavierun peiton alle täysissä pukeissa, koska huoneessa oli hyvin kylmä.

Lilja huomasi katsovansa oman ikäisensä riutuneen näköisen tytön ystävällisiin sinisiin silmiin.

”Sinä kestit paljon kauemmin kuin useimmat”, tyttö kuiskasi. Hänen puheessaan oli nuotti, jota Lilja ei ollut kuullut aiemmin. Myöhemmin Lilja saisi tietää, että tyttö oli joutosuolainen.

”Mikä sinun nimesi on?” Lilja kuiskasi. ”Oikea nimesi?”

Tyttö tutkaili Liljaa suurilla lemmikinsinisillä silmillään.

”Emme saa sanoa.”

”Lupaan etten kieli”, Lilja kuiskasi.

Tyttö vain tuijotti häntä. Juuri kun Lilja luuli, että tyttö ei vastaisi, tämä kuiskasi:

”Martta.”

”Mukava tavata, Martta”, Lilja kuiskasi. ”Minä olen Lilja Lohenpyrstö ja minun isäni on elossa.”

Luku 29
Rouva Valoisan huolet

Tuulihattulassa Sylkyarvo levitti ahkerasti tarinaa, jonka mukaan Lohenpyrstön perhe oli pakannut tavaransa keskellä yötä ja muuttanut naapurimaahan Pluritaniaan. Liljan entinen opettaja kertoi asiasta Liljan vanhoille luokkakavereille ja lakeija Harmisto ilmoitti siitä linnan palvelusväelle.

Tultuaan sinä päivänä koulusta kotiin Vili kävi makaamaan sängylleen ja tuijotti kattoon. Hän ajatteli aikoja, jolloin oli vielä pieni, pyöreä poika, jota muut lapset nimittivät ”pulleroksi” ja Lilja aina puolusti häntä. Hän muisti, miten he olivat kauan sitten tapelleet linnan pihassa, ja millainen ilme Liljalle oli tullut, kun hän oli tyrkännyt Liljan toivetaivaat vahingossa maahan tämän syntymäpäivänä.

Sitten Vili mietti, millaisia välitunnit olivat nykyään. Aluksi oli ollut jotenkin kivaa olla Sebastian Särjen ystävä, koska ennen Sebastian oli kiusannut häntä ja oli kivaa kun se loppui, mutta jos Vili ihan rehellisesti mietti, hän ei oikeastaan tykännyt ollenkaan samoista asioista kuin Sebastian: esimerkiksi siitä, että yritetään osua ritsalla kulkukoiriin tai etsitään eläviä sammakoita ja piilotetaan niitä tyttöjen koululaukkuihin. Mitä enemmän hän itse asiassa muisteli sitä, miten hauskaa Liljan kanssa oli ollut, sitä enemmän hän ajatteli sitä, miten hänen naamaansa kivisti tekohymyilystä Sebastianin kanssa vietetyn päivän päätteeksi, ja sitä enemmän hän katui sitä, ettei ollut koskaan yrittänyt korjata hänen ja Liljan välistä ystävyyttä. Nyt oli myöhäistä. Lilja oli ikuisesti poissa: muuttanut Pluritaniaan.

Kun Vili makasi sängyllään, rouva Valoisa istui yksin keittiössä. Hänestä tuntui melkein yhtä pahalta kuin hänen pojastaan.

Rouva Valoisaa oli kaduttanut siitä saakka kun hän oli kertonut apukeittiöpiialle, mitä herra Lohenpyrstö oli sanonut siitä, ettei ikkabogia ole olemassakaan. Hän oli suuttunut niin pahasti vihjauksesta, että hänen miehensä olisi voinut pudota hevosen selästä, ettei hän ollut tajunnut raportoivansa maanpetoksesta ennen kuin sanat olivat jo karanneet suusta ja oli liian myöhäistä peruuttaa niitä. Hän ei ollut todellakaan halunnut hankaluuksia niin vanhalle ystävälle, joten hän oli anellut apukeittiöpiikaa unohtamaan mitä hän oli sanonut, ja Maire oli luvannut unohtaa.

Rouva Valoisa oli kääntynyt huojentuneena ottamaan ison erän neidonhaaveita uunista ja huomannut silloin lakeija Harmiston lymyilevän nurkassa. Linnan kaikki työntekijät tiesivät Harmiston juoruilijaksi ja kielikelloksi. Harmistolla oli kyky saapua äänettömästi huoneisiin ja kurkkia huomaamatta avaimenrei’istä. Rouva Valoisa ei uskaltanut kysyä Harmistolta, kauanko tämä oli seissyt siinä, mutta nyt kun hän istui yksin oman keittiönsä pöydän ääressä, hänen sydäntään puristi hirveä pelko. Oliko Harmisto kuljettanut tiedon herra Lohenpyrstön petoksellisuudesta lordi Sylkyarvolle? Oliko mahdollista, että Lohenpyrstö ei ollutkaan mennyt Pluritaniaan vaan vankilaan?

Mitä kauemmin rouva Valoisa pohti asiaa, sitä enemmän häntä pelotti, ja lopulta hän huikkasi Vilille, että käy iltakävelyllä, ja kiiruhti ovesta ulos.

Kaduilla leikki yhä lapsia, ja rouva Valoisa pujotteli heidän lomitseen, kunnes tuli pienelle mökille Kaupunki-Kaupungin porttien ja hautausmaan väliin. Ikkunat olivat pimeät ja verstas lukittu, mutta ulko-ovi avautui, kun rouva Valoisa tuuppasi sitä.

Huonekalut olivat kaikki poissa, samoin seinillä riippuneet kuvat. Rouva Valoisa huokaisi pitkään ja hitaasti helpotuksesta. Jos he olisivat paiskanneet herra Lohenpyrstön vankilaan, tuskinpa he olisivat vieneet sinne huonekaluja. Näytti tosiaan siltä, että mies oli pakannut tavarat ja lähtenyt Liljan kanssa Pluritaniaan. Rouva Valoisan mieli oli hivenen kevyempi, kun hän käveli takaisin Kaupunki-Kaupungin läpi.

Muutama pikku tyttö hyppi narua kadulla hänen edessään ja rallatti riimiä, jota nykyään toisteltiin leikkikentillä kautta valtakunnan.

”Ikkabog, ikkabog, pysähdy, se nappaa,
ikkabog, ikkabog, hyppää, se voi tappaa.
Pakoon jos juokset, juoksepa ajoissa,
ethän jää kiinni, majuri — ”

 Toinen pieni narua pyörittävä tyttö äkkäsi rouva Valoisan, kiljaisi ja pudotti narunpään. Toinenkin tyttö kääntyi, ja kun he näkivät kondiittorin, he punastuivat kaikki. Yksi alkoi kikattaa hermostuneesti ja toinen puhkesi itkuun.

”Ei se mitään, tytöt”, rouva Valoisa sanoi ja yritti hymyillä. ”Ei se haittaa.”

Tytöt olivat aivan hiljaa, kun hän kulki heidän ohitseen, mutta yhtäkkiä rouva Valoisa kääntyi katsomaan uudestaan tyttöä, joka oli pudottanut hyppynarun pään.

”Mistä sait tuon mekon?” rouva Valoisa kysyi.

Punastunut tyttö katsoi mekkoaan ja sitten rouva Valoisaa.

”Isi antoi sen, rouva”, tyttö sanoi. ”Kun hän tuli eilen kotiin töistä. Ja veljeni sai bandaloren.”

Tuijotettuaan mekkoa vielä tovin rouva Valoisa kääntyi hitaasti poispäin ja käveli kotiin. Hän yritti ajatella erehtyneensä, mutta muisti varmasti, että Lilja Lohenpyrstöllä oli ollut prikulleen samanlainen kaunis mekko — auringonkeltainen, johon oli kirjailtu liljoja hihansuihin ja kaula-aukon ympärille — silloin kun tytön äiti vielä eli ja ompeli Liljan vaatteet.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 21.9.)

Kuvitusteemat osio 14: Luvut 28 & 29
Lue lisää kuvituskilpailusta

Mama Ruoska
Pieksijä-Matti
Martta
Tyttö hyppimässä narua Liljan vanhassa mekossa

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 13: Luvut 26 & 27

Luku 26
Töitä herra Lohenpyrstölle

Seuraavana aamuna Lilja oli mennyt kouluun ja herra Lohenpyrstö ahersi verstaassaan, kun majuri Särki koputti puusepän oveen. Herra Lohenpyrstö tiesi Särjen mieheksi, joka asui heidän entisessä talossaan ja oli tullut majuri Valoisan tilalle kuninkaan kaartin johtoon. Puuseppä pyysi Särkeä peremmälle, mutta majuri kieltäytyi.

”Meillä on kiireinen työ linnassa, Lohenpyrstö”, hän sanoi. ”Kuninkaan vaunujen aisa on katkennut ja hän tarvitsee vaunuja huomenna.”

”Nytkö jo?” herra Lohenpyrstö sanoi. ”Korjasin sen vasta viime kuussa.”

”Sitä potkaistiin”, majuri Särki sanoi, ”vaunuhevonen potkaisi. Tuletteko te?”

”Tottahan toki”, sanoi herra Lohenpyrstö, jonka tuskin saattoi odottaa kieltäytyvän kuninkaan tarjoamasta työstä. Niinpä hän lukitsi verstaansa ja käveli Särjen kanssa Kaupunki-Kaupungin aurinkoisia katuja niitä näitä jutellen, kunnes he tulivat siihen kuninkaan tallien osaan, missä säilytettiin vaunuja. Puolisen tusinaa sotilasta vetelehti oven edessä ja he kaikki kohottivat katseensa, kun näkivät herra Lohenpyrstön ja majuri Särjen lähestyvän. Yhdellä sotilaalla oli tyhjä jauhosäkki käsissään ja toisella pitkä köysi.

”Hyvää huomenta”, herra Lohenpyrstö sanoi.

Hän aikoi kävellä sotilaiden ohi, mutta ennen kuin hän ehti tajuta, mitä tapahtui, yksi sotilas oli heittänyt jauhosäkin hänen päähänsä ja kaksi muuta olivat vääntäneet hänen kätensä selän taa ja sitoneet ranteista köydellä yhteen. Herra Lohenpyrstö oli vahva mies — hän rimpuili ja taisteli, mutta Särki kuiskasi hänen korvaansa:

”Päästä yksikin ääni, niin hinnan maksaa tyttäresi.”

Herra Lohenpyrstö sulki suunsa. Hän kulki sotilaiden taluttamana sisälle linnaan, joskaan ei itse nähnyt, minne häntä talutettiin. Pian hän kuitenkin arvasi, koska häntä vietiin kaksia jyrkkiä portaita alas ja jatkettiin vielä kolmansiin, jotka olivat liukasta kiveä. Kun hän tunsi koleuden ihollaan, hän uumoili olevansa tyrmässä, ja tiesi sen varmaksi, kun kuuli rautaisen avaimen kääntyvän ja kaltereiden kalisevan.

Sotilaat paiskasivat herra Lohenpyrstön kylmälle kivilattialle. Joku veti häneltä hupun päästä.

Ympärillä oli melkein pilkkopimeää, eikä herra Lohenpyrstö aluksi erottanut ympäriltään mitään. Sitten yksi sotilaista sytytti soihdun, ja Lohenpyrstö tajusi tuijottavansa kiillotettuja saappaita. Hän kohotti katseensa. Hänen yläpuolellaan seisoi hymyssä suin lordi Sylkyarvo.

”Hyvää huomenta, Lohenpyrstö”, Sylkyarvo sanoi. ”Minulla on teille pikkuinen työ. Jos teette sen hyvin, pääsette kotiin tyttärenne luo ennen kuin huomaattekaan. Jos kieltäydytte — tai teette työnne huonosti — ettekä näe tyttöä enää milloinkaan. Ymmärrämmekö me toisiamme?”

Kuusi sotilasta ja majuri Särki seisoivat rivissä sellin seinää vasten, kaikilla kädessään miekka.

”Kyllä ymmärrämme”, Lohenpyrstö sanoi matalalla äänellä. ”Minä ymmärrän.”

”Erinomaista”, Sylkyarvo sanoi. Hän astui sivuun ja paljasti valtaisan puunkappaleen, ponin kokoisen osan kaatunutta puuta. Puun vieressä oli pieni pöytä ja sillä sarja puusepän työkaluja.

”Teidän pitää veistää minulle jättikokoinen jalka, Lohenpyrstö, hirviömäinen jalka, jossa on partaveitsenterävät kynnet. Jalan päällä pitää olla pitkä kahva, jotta mies voi ratsailta painaa jalan pehmeään maahan ja jättää jäljen. Ymmärrättekö tehtävänne, puuseppä?”

Herra Lohenpyrstö ja lordi Sylkyarvo katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Totta kai herra Lohenpyrstö ymmärsi tarkalleen, mitä piti tehdä. Hänen käskettiin väärentää todiste ikkabogin olemassaolosta. Herra Lohenpyrstöä kauhistutti se, ettei hän osannut kuvitellakaan, miksi Sylkyarvo päästäisi hänet menemään sen jälkeen kun hän olisi väärentänyt hirviön jalan, koska saattaisihan hän kertoa, mitä oli tehnyt.

”Vannotteko te, teidän ylhäisyytenne”, herra Lohenpyrstö sanoi hiljaa, ”vannotteko te, että minun tytärtäni ei vahingoiteta, jos teen tämän? Ja että minun sallitaan palata kotiin hänen luokseen?”

”Totta kai, Lohenpyrstö”, Sylkyarvo sanoi kepeästi samalla kun liikkui jo kohti sellin ovea. ”Mitä nopeammin työ on valmis, sitä nopeammin näette taas tyttärenne.

Työkalut haetaan aina yöksi pois ja aamulla ne tuodaan takaisin, koska emmehän voi jättää vankien ulottuville esineitä, joiden avulla voi kaivautua ulos? Lykkyä tykö, Lohenpyrstö, ja työn iloa. Oikein odotan jalkaani!”

Ja kun se oli sanottu, Särki katkaisi herra Lohenpyrstön ranteista köydet ja survaisi soihdun käsistään seinätelineeseen. Sitten Sylkyarvo, Särki ja muut sotilaat poistuivat sellistä. Rautainen ovi sulkeutui kalahtaen, avain kääntyi lukossa ja herra Lohenpyrstö jäi yksin jättikokoisen puunkappaleen, talttojen ja puukkojen kanssa.

Luku 27
Kaapattu

Kun Lilja tuli sinä päivänä koulusta kotiin leikkien kävellessään bandalorella, hän suunnisti tavalliseen tapaan suoraan isänsä verstaaseen kertoakseen päivästään. Hän kuitenkin huomasi yllätyksekseen, että verstas oli lukossa. Hän oletti, että isä oli lopettanut työt sinä päivänä aikaisin ja olisi mökissä, ja hän meni etuovesta sisään koulukirjat kainalossaan.

Lilja pysähtyi äkisti ovensuuhun ja jäi tuijottamaan ympärilleen. Kaikki huonekalut olivat poissa, samoin kuvat seiniltä, matto lattialta, lamput, jopa liesi.

Hän avasi suunsa kutsuakseen isäänsä, mutta juuri sillä hetkellä hänen päähänsä heitettiin säkki ja suun eteen painettiin käsi. Koulukirjat ja bandalore lensivät muksahdellen lattialle. Hurjasti rimpuileva Lilja nostettiin ylös, kannettiin ulos ja heivattiin vankkurien perälle.

”Jos älähdätkään”, sanoi karkea ääni hänen korvaansa, ”tapamme isäsi.”

Lilja, joka oli vetänyt ilmaa keuhkoihinsa kirkuakseen, tyytyi puhaltamaan ilmat ääneti ulos. Hän tunsi vankkurien kallistuvan ja kuuli valjaiden helinää ja kavioiden kapseen, kun he lähtivät liikkeelle. Vankkurin tekemistä käännöksistä Lilja tiesi, että he olivat menossa pois Kaupunki-Kaupungista, ja torimyyjien ja toisten hevosten äänistä hän tajusi, että he jatkoivat kauemmas Tuulihattulaan. Liljaa pelotti enemmän kuin koskaan ennen, mutta hän pakottautui keskittymään joka käännökseen, joka ääneen ja joka hajuun, jotta käsittäisi minne häntä vietiin.

Jonkin ajan päästä hevosten kaviot eivät iskeneet enää mukulakiviin vaan maapohjaiselle polulle, ja Tuulihattulan sokerinmakean tuoksun tilalle oli tullut maaseudun vihreä, savinen haju.

Liljan kaapannut mies oli isokokoinen ja kovakourainen Ikkabogin Turvaprikaatin jäsen nimeltään sotamies Jousi. Sylkyarvo oli käskenyt Jousen ”hankkiutua eroon Lohenpyrstön pikkutytöstä”, ja Jousi oli ymmärtänyt sen tarkoittavan, että hänen oli määrä tappaa tyttö. (Jousi oli ymmärtänyt aivan oikein. Sylkyarvo oli valinnut Jousen murhaamaan Liljan, koska Jousi tykkäsi käyttää nyrkkejään eikä näyttänyt piittaavan, ketä satutti.)

Mutta kun sotamies Jousi nyt ajoi maaseudulla, ohitti isoja ja pieniä metsiä, joissa voisi helposti kuristaa Liljan ja haudata ruumiin, hänelle alkoi vähitellen valjeta, ettei hän pystyisi tekemään sitä. Hänellä sattui olemaan suunnilleen Liljan ikäinen veljentyttö, johon hän oli kovin kiintynyt. Joka kerta kun hän kuvitteli kuristavansa Liljaa, hän näki sielunsa silmin veljentyttönsä Ruusun anelemassa henkensä edestä. Niinpä Jousi ei ajanutkaan polulta metsään vaan jatkoi yhä eteenpäin ja yritti keksiä, miten toimia Liljan suhteen.

Lilja haistoi jauhosäkin sisällä Paroninkaupungin makkaroiden ja Heranlinnan juustojen yhteen sekoittuneen aromin ja mietti, kumpaankohan niistä häntä vietiin. Isä oli joskus ottanut hänet mukaansa ostamaan juustoa ja lihaa näistä kuuluisista kaupungeista. Hän uskoi, että jos hän voisi jotenkin livahtaa karkuun, kun häntä nostettaisiin vankkureista, hän olisi muutamassa päivässä takaisin Tuulihattulassa. Hänen hätääntynyt mielensä palasi yhä uudestaan isään ja tämän olinpaikkaan ja siihen, että talosta oli viety huonekalut, mutta hän pakotti itseään keskittymään niiden sijaan vankkurin taittamaan matkaan, jotta löytäisi varmasti takaisin kotiin.

Mutta vaikka hän kuinka kovasti pinnisti kuullakseen hevosten kavioiden äänen Uitin yli kulkevalla kivisillalla, joka yhdisti Paroninkaupungin ja Heranlinnan, sitä ei kuulunut, sillä sotamies Jousi ei mennyt kumpaankaan kaupunkiin vaan niiden ohi. Hän oli juuri saanut neronleimauksen ja keksinyt miten toimia Liljan suhteen. Hän siis kiersi makkarantekijöiden kaupungin ja ajoi kohti pohjoista. Pikku hiljaa lihan ja juuston tuoksut katosivat ilmasta ja yö alkoi langeta.

Sotamies Jousi oli muistanut erään vanhan naisen, joka asui Jeroboamin, eli sattumoisin hänen kotikaupunkinsa, laitamilla. Tuo nainen tunnettiin nimellä Mama Ruoska. Hän otti hoiviinsa orpoja, ja hänelle maksettiin yksi dukaatti kuukaudessa jokaisesta hänen luonaan asuvasta lapsesta. Kukaan ei ollut koskaan pystynyt pakenemaan Mama Ruoskan talosta, ja sen takia Jousi päätti viedä Liljan sinne. Hän ei todellakaan halunnut, että Lilja palaisi Tuulihattulaan, koska silloin Sylkyarvo todennäköisesti raivostuisi, kun Jousi ei ollut noudattanut käskyä.

Vaikka Liljaa pelotti ja vilutti ja olo oli kaikin puolin epämukava vankkurien perällä, keinunta oli tuudittanut hänet uneen, josta hän hätkähti yhtäkkiä hereille. Hän haistoi ilmassa nyt jotain erilaista, jotain mistä ei oikein pitänyt, ja vähän ajan päästä hän tajusi hajun viininhuuruksi, jonka hän tunnisti niistä harvoista kerroista kun herra Lohenpyrstö oli ottanut lasillisen. He lähestyivät varmaankin Jeroboamia, kaupunkia, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Säkin pienten reikien läpi hän näki aamun koittavan. Vankkurit keikkuivat pian taas mukulakivillä, ja jonkin ajan kuluttua ne pysähtyivät.

Lilja yritti heti kiemurrella vankkurin perästä maahan, mutta ei ehtinyt alas ennen kuin sotamies Jousi otti hänet kiinni. Sitten Jousi kantoi rimpuilevan Liljan Mama Ruoskan ovelle, ja takoi sitä raskaalla nyrkillä.

”Hyvä on, hyvä on, minä tulen”, vastasi kimeä, särkynyt ääni sisältä.

Kuului monen salvan ja ketjun avaamisen ääniä, ja Mama Ruoska ilmaantui ovensuuhun nojaten raskaasti hopeapäiseen keppiinsä — joskaan Lilja ei tietenkään nähnyt häntä, koska oli yhä säkissä.

”Uusi lapsi tänne, Mama”, Jousi sanoi ja kantoi kiemurtelevan säkin Mama Ruoskan eteiseen, missä haisi keitetty kaali ja halpa viini.

Voisi ehkä luulla, että Mama Ruoska huolestuisi nähdessään, kun taloon kannetaan lapsi säkissä, mutta niin sanottujen petturien kaapattuja lapsia oli itse asiassa aiemminkin päätynyt sinne. Mama Ruoskaa ei kiinnostanut lapsen tausta; häntä kiinnosti vain se yksi dukaatti, jonka viranomaiset maksoivat hänelle lapsen pitämisestä. Mitä enemmän lapsia hän ahtoi ränsistyneeseen röttelöönsä, sitä enemmän hänellä oli varaa ostaa viiniä, eikä hän oikeastaan mistään muusta piitannutkaan. Hän siis ojensi kättään ja kärähti: ”Viiden dukaatin sijoitusmaksu”, — niin kuin hän aina pyysi, jos näki, että joku todella halusi eroon lapsesta.

Jousi murahti, antoi viisi dukaattia ja poistui sanomatta enää sanaakaan. Mama Ruoska läimäytti oven kiinni hänen perässään.

Kiivetessään vankkureihin Jousi kuuli Mama Ruoskan ketjujen ratinaa ja lukkojen kirskuntaa. Vaikka Jousi olikin joutunut maksamaan puolen kuukauden palkkansa, hän oli iloinen päästyään eroon ongelmallisesta Lilja Lohenpyrstöstä ja ajoi niin lujaa kuin suinkin pystyi takaisin pääkaupunkiin.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 13: Luvut 26 & 27
Lue lisää kuvituskilpailusta

Valtaisa puunkappale
Tyrmä
Lilja jauhosäkki päässään
Sotamies Ritsa
Viisi kultadukaattia

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 12: Luvut 24 & 25

Luku 24
Bandalore

Lilja täyttäisi pian kahdeksan vuotta, joten hän päätti kutsua Vili Valoisan teelle.

Liljan ja Vilin välille tuntui kohonneen paksu jäämuuri Vilin isän kuoltua. Vili oli aina Sebastian Särjen kanssa ja Sebastian oli ylpeä, kun ikkabogin uhrin poika oli hänen ystävänsä, mutta Liljan tuleva syntymäpäivä, joka oli kolme päivää ennen Vilin syntymäpäivää, soi tilaisuuden selvittää, olisiko Liljan ja Vilin ystävyys korjattavissa. Niinpä Lilja pyysi isäänsä kirjoittamaan rouva Valoisalle viestin, jossa Vili kutsutaan teelle. Pian tuli Liljan riemuksi vastausviesti, jossa kutsu otettiin vastaan, ja vaikka Vili ei vieläkään puhunut hänelle koulussa, hän elätteli toivetta, että kaikki asettuisi syntymäpäivänä oikeinpäin.

Vaikka Lohenpyrstö sai hyvää palkkaa kuninkaan puuseppänä, ikkabogvero oli kirpaissut, joten hän ja Lilja ostivat entistä vähemmän leivonnaisia eikä herra Lohenpyrstö ostanut lainkaan viiniä. Liljan syntymäpäivän kunniaksi isä kuitenkin kaivoi esiin viimeisen pullonsa Jeroboamin viiniä ja Lilja uhrasi säästönsä ostaakseen kalliit toivetaivaat itselleen ja Vilille, koska tiesi ne Vilin suosikeiksi.

Syntymäpäivätee ei alkanut hyvin. Ensinnä herra Lohenpyrstö ehdotti majuri Valoisan maljaa, mikä sai rouva Valoisan itkemään. Sitten nelikko istuutui pöytään, mutta kukaan ei osannut sanoa oikein mitään, kunnes Vili muisti, että oli tuonut Liljalle lahjan.

Vili oli nähnyt lelukaupan ikkunassa bandaloren, eli kapineen joka oli sen ajan jojo, ja ostanut sen säästämillään taskurahoilla. Lilja ei ollut ikinä ennen nähnyt sellaista, mutta kun Vili opetti häntä käyttämään sitä, hänestä alkoi nopeasti kehkeytyä siinä jopa Viliä parempi, ja rouva Valoisa ja herra Lohenpyrstö joivat Jeroboamin kuohuavaa viiniä ja keskustelu alkoi soljua paljon rattoisammin.

Tosiasiassa Vili oli kaivannut Liljaa tosi paljon, mutta ei ollut tiennyt, miten tekisi sovinnon tämän kanssa, kun Sebastian Särki vahti aina. Nyt kuitenkin tuntui kuin mitään tappelua linnan pihassa ei olisi ollutkaan, ja Lilja ja Vili nauraa höröttivät opettajansa tavalle kaivaa räkää nenästään silloin kun tämä luuli, ettei kukaan lapsista näe. Kivuliaat aiheet, kuten kuolleet vanhemmat, käsistä karanneet tappelut ja kuningas Uuno Urhea unohtuivat kokonaan.

Lapset olivat aikuisia viisaampia. Herra Lohenpyrstö ei ollut aikoihin maistanut viiniä, ja toisin kuin tyttärensä, hän ei pysähtynyt harkitsemaan, olisiko huono idea avata keskustelu hirviöstä, jonka sanottiin tappaneen majuri Valoisan. Lilja tajusi, mitä isä tekee, vasta kun tämä korotti äänensä lasten naurun yli.

”Sen vain sanon, Valma”, herra Lohenpyrstö melkein huusi. ”että missä todiste? Tahtoisin nähdä todisteen, siinä kaikki!”

”Et siis pidä todisteena sitä, että aviomieheni kuoli?” rouva Valoisa sanoi, ja hänen ystävälliset kasvonsa näyttivät äkkiä vaarallisilta. ”Tai poloinen nuori Jusa Nappi?”

”Nuori Jusa Nappi?” herra Lohenpyrstö toisti. ”Nuori Jusa Nappi? Nyt kun asia tuli puheeksi, niin tahtoisin todisteen nuoresta Jusa Napista! Kuka hän oli? Missä hän asui? Minne on mennyt hänen leskiäitinsä, jolla oli punainen peruukki päässään? Onko kukaan tavannut Napin perhettä Kaupunki-Kaupungissa? Ja jos minua painostetaan”, herra Lohenpyrstö sanoi heristäen viinilasiaan, ”jos minua painostetaan, Valma, kysyn vielä: miksi Jusa Napin arkku oli niin raskas, vaikka hänestä ei jäänyt jäljelle kuin kengät ja sääriluu?”

Lilja yritti vaientaa isänsä ilmehtimällä raivokkaasti, mutta isä ei huomannut. Sen sijaan hän siemaisi ison kulauksen viiniä ja sanoi: ”Asiat eivät täsmää, Valma! Eivät täsmää! Kuka sen tietää — ja huomautan että tämä on pelkkä ajatus — mutta kuka sen siis tietää, ettei Valoisa-parka vaikka pudonnut hevosen selästä niin että niska taittui ja Sylkyarvo näki tilaisuuden väittää, että ikkabog tappoi hänet, ja rohmuta meiltä kaikilta kasakaupalla kultaa?”

Rouva Valoisa nousi hitaasti seisomaan. Hän ei ollut pitkä nainen, mutta kiukkuisena hän näytti hurjasti herra Lohenpyrstöä pitemmältä.

”Minun mieheni”, hän kuiskasi niin kylmällä äänellä, että Lilja meni kananlihalle, ”oli koko Runsaudensarven paras ratsastaja. Minun mieheni ei olisi pudonnut hevosen selästä yhtään sen enempää kuin sinä iskisit kirveellä jalkaasi, Lars Lohenpyrstö. Mikään kauheaa hirviötä vähäisempi ei olisi kyennyt tappamaan minun miestäni, ja sinun on parempi vahtia kieltäsi, koska sattuu olemaan maanpetos väittää, ettei ikkabogia ole olemassa!”

”Maanpetos!” herra Lohenpyrstö ilkkui. ”Älä viitsi, Valma, et kai sinä ihan tosissasi väitä, että uskot tähän maanpetoshöpinään? Vasta muutama kuukausi sitten se, ettei uskonut ikkabogiin, oli järkevän ihmisen merkki, ei petturin!”

”Se oli silloin kun emme vielä tienneet, että ikkabog on olemassa!” rouva Valoisa kirkui. ”Vili — me lähdemme kotiin!”

”Ei — ei — älkää menkö!” Lilja huudahti. Hän poimi tuolinsa alta sinne työntämänsä pienen laatikon ja juoksi ulos Valoisien perään.

”Vili kiltti! Katso — ostin meille toivetaivaat, käytin niihin kaikki taskurahani!”

Lilja ei voinut tietää, että kun Vili näki toivetaivaat, hän muisti samalla päivän, jolloin sai tietää isänsä kuolleen. Viimeksi hän oli syönyt toivetaivaita kuninkaan keittiössä silloin, kun äiti oli vakuuttanut hänelle, että he olisivat kuulleet, jos majuri Valoisalle olisi sattunut jotain.

Vili ei silti tarkoittanut tyrkätä Liljan lahjaa maahan. Hän aikoi vain tuupata sen pois. Valitettavasti Liljan ote laatikosta kirposi ja kalliit leivokset putosivat kukkapenkkiin ja menivät multaisiksi.

Lilja purskahti itkuun.

”No, jos et muusta välitä kuin leivoksista!” Vili huusi, avasi pihaportin ja vei äitinsä pois.

Luku 25
Lordi Sylkyarvon ongelma

Lordi Sylkyarvon kannalta oli valitettavaa, että moni muukin kuin herra Lohenpyrstö oli ruvennut ääneen epäilemään ikkabogia.

Runsaudensarvi köyhtyi vähitellen. Rikkaiden kauppiaiden ei ollut vaikea maksaa ikkabogveroja. He antoivat veronkantajille kaksi dukaattia kuukaudessa ja nostivat sitten leivonnaistensa, juustojensa, kinkkujensa ja viiniensä hintaa saadakseen ne takaisin. Köyhemmän väen oli kuitenkin yhä hankalampi löytää kaksi kultadukaattia kuukaudessa varsinkin, kun ruoka oli nyt entistä kalliimpaa. Samaan aikaan Joutosuon lasten posket alkoivat painua lommoon.

Sylkyarvo, jolla oli vakoojia kaikissa kaupungeissa ja kylissä, alkoi kuulla, että ihmiset halusivat tietää, mihin heidän kultansa käytettiin, ja jopa vaativat todisteita siitä, että hirviö oli yhä vaaraksi.

Siihen aikaan oli tapana sanoa, että Runsaudensarven eri kaupunkien asukkaat olivat luonteeltaan erilaisia: jeroboamilaiset olivat kuulemma rähinöitsijöitä ja haaveksijoita, heranlinnalaiset rauhallisia ja kohteliaita, kun taas Tuulihattulan asukkaita sanottiin usein ylpeiksi, jopa koppaviksi. Mutta Paroninkaupungin väen sanottiin olevan suoraanpuhujia ja rehellisiä kauppiaita, ja juuri siellä puhkesi ensimmäinen vakava epäusko ikkabogin olemassaoloa kohtaan.

Lihakauppias nimeltään Tuhti Takuumuree kutsui koolle kokouksen raatihuoneelle. Tuhti varoi visusti sanomasta, ettei uskonut ikkabogiin, ja kutsuikin väen kokoukseen allekirjoittamaan kuninkaalle toimitettavan vetoomuksen, jossa pyydettiin todisteita siitä, että ikkabogvero oli yhä tarpeen. Heti kokouksen päätyttyä Sylkyarvon vakooja, joka oli tietenkin osallistunut kokoukseen, hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti etelään ja saapui linnaan keskiyöllä.

Lakeija herätti Sylkyarvon ja Sylkyarvo käski oitis noutaa lordi Raukeen ja majuri Särjen vuoteistaan, ja nuo kaksi miestä saapuivatkin Sylkyarvon makuuhuoneeseen kuulemaan, mitä kerrottavaa vakoojalla oli. Vakooja kertoi petoksellisesta kokouksesta ja levitti auki kartan, johon hän oli avuliaasti ympyröinyt pääpukareitten talot, mukaan lukien Tuhti Takuumureen talon.

”Erinomaista työtä”, Särki murisi. ”Pidätämme heidät kaikki maanpetoksesta ja heitämme vankilaan. Yksinkertaista!”

”Ei se ole ollenkaan yksinkertaista”, Sylkyarvo sanoi kärsimättömästi. ”Kokoukseen osallistui kaksisataa henkeä, emmekä me voi lukita kahtasataa! Tila ei ensinnäkään riitä ja toisekseen sitten päästään sanomaan, ettemme pysty todistamaan, että ikkabog on olemassa!”

”Sitten ammutaan ne”, Raukee sanoi, ”ja kääritään ne niin kuin Valoisa ja jätetään suolle löydettäviksi, ja ihmiset luulevat, että ikkabog tappoi ne.”

”Onko ikkabogilla nykyään muka ase?” Sylkyarvo näpäytti, ”ja kaksisataa viittaa, joihin kääriä uhrinsa?”

”No, jos hyvä lordi noin vain ilkkuu meidän suunnitelmiamme”, Särki sanoi, ”niin jospa hän keksii itse jotain nokkelaa?”

Mutta juuri siihen Sylkyarvo ei pystynyt. Vaikka hän miten mietti salakähmäistä päätään puhki, hän ei keksinyt mitään, millä pelottaisi runsaudensarvelaiset maksamaan veronsa taas nurinoitta. Hän tarvitsi todisteen ikkabogin olemassaolosta, mutta mistä hän sen saisi?

Sylkyarvo asteli edestakaisin takkansa edessä muiden palattua vuoteisiinsa, kun hän kuuli taas koputuksen ovellaan.

”Mitä nyt?” hän tiuskaisi.

Huoneeseen lipui lakeija Harmisto.

”Mitä sinä tahdot? Painu tiehesi, minulla on kiireitä!” Sylkyarvo sanoi.

”Teidän ylhäisyytenne luvalla”, Harmisto sanoi, ”satuin kulkemaan aikaisemmin tämän huoneen ohi ja väkisinkin kuulin siitä petoksellisesta kokouksesta Paroninkaupungissa, mistä teidän ylhäisyytenne puhui lordi Raukeen ja majuri Särjen kanssa.”

”Vai että väkisinkin?” Sylkyarvo sanoi uhkaavalla äänellä.

”Tuli mieleen, että pitää kertoa teidän ylhäisyydellenne: on todistetta, että täällä Kaupunki-Kaupungissa yksi tyyppi ajattelee samalla lailla kuin ne Paroninkaupungin petturit”, Harmisto sanoi. ”Se tahtoo todisteita niin kuin se lihaväki siellä. Kuulosti ihan maanpetokselta kun kuulin.”

”No, totta kai se on maanpetos!” Sylkyarvo sanoi. ”Kuka uskaltaa puhua sellaista aivan linnan varjoissa? Kuka kuninkaan palvelijoista uskaltaa kyseenalaistaa kuninkaan sanan?”

”No… mitä siihen tulee…” Harmisto sanoi vaihdellen painoa jalalta toiselle. ”Jotkut voisi sanoa, että se on arvokasta tietoa, jotkut voisi —”

”Kerrot ensin kuka se on”, Sylkyarvo ärähti ja tarttui lakeijaa takin etumuksesta, ”sitten minä arvioin, onko palkkio paikallaan! Nimi — anna nimi!

”Se on L-L-Lars Lohenpyrstö!” lakeija sanoi.

”Lohenpyrstö… Lohenpyrstö… tuttu nimi”, Sylkyarvo sanoi ja päästi irti lakeijasta, joka hoipperoi sivulle ja kaatui päin pikkupöytää. ”Eikö ollut ompelija…?”

”On vaimo, herra. Se kuoli”, Harmisto sanoi ja kohensi ryhtinsä.

”Niin”, Sylkyarvo sanoi hitaasti. ”Mies asuu hautausmaan vieressä siinä talossa, jossa ei milloinkaan liehu lippu eikä ole ainuttakaan kuninkaan muotokuvaa ikkunoissa. Mistä tiedät, että hän esitti petoksellisia käsityksiä?”

”Sattumalta kuulin kun rouva Valoisa kertoi apukeittiöpiialle mitä se oli sanonut”, Harmisto sanoi.

”Harmisto taitaa kuulla paljon asioita sattumalta?” Sylkyarvo kommentoi ja kaiveli liiveistään kultaa. ”Hyvä on. Tässä on kymmenen dukaattia.”

”Kiitos oikein paljon, hyvä lordi”, lakeija sanoi ja kumarsi syvään.

”Hetkinen”, Sylkyarvo sanoi, kun Harmisto kääntyi lähteäkseen. ”Mitä hän tekee, tämä Lohenpyrstö?”

Todellisuudessa Sylkyarvo halusi tietää, kaipaisiko kuningas Lohenpyrstöä, jos tämä katoaisi.

”Lohenpyrstökö? Se on puuseppä”, Harmisto sanoi ja poistui paikalta kumarrellen.

”Puuseppä”, Sylkyarvo toisti ääneen. ”Puuseppä…”

Ja kun ovi sulkeutui Harmiston takana, Sylkyarvoon iski taas idea kuin salama, ja niin kovasti hän hämmästyi omaa nerokkuuttaan, että joutui ottamaan sohvan selkänojasta tukea, ettei vain kaatuisi.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 12: Luvut 24 & 25
Lue lisää kuvituskilpailusta

Bandalore
Maahan tippuneita leivonnaisia
Tuhti Takuumuree
Lakeija Harmisto

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 11: Luvut 22 & 23

Luku 22
Liputon talo

Ja niin säädettiin kuukausittainen kahden kultadukaatin vero Runsaudensarven jokaisen talouden maksettavaksi, jotta maata voitiin suojella ikkabogilta. Veronkantajista tuli pian yleinen näky Runsaudensarven kaduilla. Heidän univormunsa selkään oli maalattu suurina tuijottavat valkoiset silmät kuin lamput. Silmien oli määrä muistuttaa, mitä varten veroa kannettiin, mutta kapakoissa kuiskuteltiin, että kyseessä olivat lordi Sylkyarvon silmät, jotka vahtivat että kaikki varmasti maksoivat.

Kun kultaa oli kerätty kylliksi, Sylkyarvo päätti pystyttää patsaan ikkabogin uhrien muistoksi, jotta ihmiset eivät unohtaisi, miten julma peto ikkabog oli. Aluksi Sylkyarvo suunnitteli majuri Valoisan patsasta, mutta hänen vakoojansa raportoivat Tuulihattulan kapakoista, että ihmisten mielikuvitusta kiehtoi enemmän sotamies Napin tarina. Rohkea nuori Nappi tarjoutui vapaaehtoiseksi laukkaamaan yöhön, viemään tiedon majurinsa kuolemasta, mutta päätyikin itse ikkabogin suihin. Hän oli ihmisten mielestä traaginen ja jalo hahmo, joka ansaitsi komean patsaan. Majuri Valoisa puolestaan tuntui kuolleen oikeastaan vahingossa, kun oli epäviisaasti laukaissut väkipyssynsä sumuisella ja pimeällä suolla. Tuulihattulan juopot kantoivat itse asiassa jopa kaunaa Valoisalle, koska juuri Valoisan takia sotamies Jusa Nappi oli joutunut vaarantamaan henkensä.

Sylkyarvo pokkuroi mieluusti yleistä mielialaa ja veistätti siis Jusa Napin patsaan ja sijoitti sen keskelle Tuulihattulan suurinta toria. Poikamainen ja määrätietoinen Nappi oli jähmettynyt upean ratsunsa selässä ikuiseen laukkaan kohti Kaupunki-Kaupunkia pronssiviitta perässään hulmuten. Tuli muotiin laskea kukkia patsaan juurelle joka sunnuntai. Muuan melko tavallisen oloinen nuori nainen, joka laski kukat joka viikko, väitti olleensa Jusa Napin tyttöystävä.

Sylkyarvo päätti myös käyttää osan kullasta hankkeeseen, jolla saatiin viihdykettä Uunolle, joka ei vieläkään uskaltanut metsästää, koska pelkäsi ikkabogin livahtaneen etelään ja hyökkäävän hänen kimppuunsa. Uunon viihdyttämiseen kyllästyneet Sylkyarvo ja Raukee olivat laatineet suunnitelman.

”Meidän on saatava muotokuva teidän majesteetistanne taistelemassa ikkabogia vastaan! Kansa vaatii sitä!”

”Todellako?” kuningas sanoi hypistellen nappejaan, jotka olivat sinä päivänä smaragdeista tehdyt. Uuno muisti, miten hän oli sinä aamuna, kun pukeutui ensimmäisen kerran taistelupukuun, toivonut että hänestä maalattaisiin muotokuva surmaamassa ikkabogia. Hän piti Sylkyarvon ideasta kovasti, ja seuraavat kaksi viikkoa hän suunnitteli ja sovitti uutta univormua, koska vanha oli tahriintunut pahasti suolla, samoin kuin teetätti uutta jalokivikoristeista miekkaa. Sitten Sylkyarvo palkkasi Runsaudensarven parhaan maalarin, Malik Monenkirjavan, ja Uuno aloitti viikkokausien poseerauksen maalaukseen, josta tulisi niin iso että se peittäisi yhden kokonaisen seinän valtaistuinsalissa. Monenkirjavan takana istui viisikymmentä vähäisempää taiteilijaa, jotka kaikki kopioivat mestaria ja valmistivat maalauksesta pienempiä versioita jaettaviksi Runsaudensarven joka ikiseen isoon ja pieneen kaupunkiin ja kylään.

Kun kuningasta maalattiin, hän viihdytti Monenkirjavaa ja muita taitelijoita kertomalla tarinaa kuuluisasta taistelustaan hirviön kanssa, ja mitä enemmän hän tarinaa kertoi, sitä enemmän hän itsekin uskoi sen todeksi. Uunolla siis riitti iloista touhua, eli Sylkyarvo ja Raukee saivat vapaasti johtaa maata ja jakaa keskenään joka kuukaudelta yli jääneet kulta-arkut, jotka toimitettiin yösydännä lordien maaseutukartanoihin.

Mutta entä, saatat kysyä, ne yksitoista muuta neuvonantajaa, jotka työskentelivät Sillinruodon alaisuudessa? Eikö heidän mielestään ollut outoa, että pääneuvonantaja vetäytyi tehtävistään keskellä yötä eikä häntä sen jälkeen enää nähty? Eivätkö he kyselleet mitään, kun huomasivat Sylkyarvon Sillinruodon paikalla? Ja mikä tärkeintä: uskoivatko he ikkabogiin?

Kysymykset ovat erinomaisia ja vastaankin niihin heti.

Toki he jupisivat keskenään, ettei Sylkyarvolle olisi pitänyt antaa valtaa noin vain ilman kunnon äänestystä. Pari heistä jopa harkitsi valitusta kuninkaalle. He kuitenkin päättivät antaa asian olla ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä pelotti.

Kuninkaalliset kuulutukset oli nimittäin jo kiinnitetty Runsaudensarven jokaisen kaupungin ja kylän torille, ja kaikki oli kirjoittanut Sylkyarvo ja allekirjoittanut kuningas. Oli maanpetos kyseenalaistaa kuninkaan päätöksiä, maanpetos väittää ettei ikkabogia olisi olemassa, maanpetos kyseenalaistaa ikkabogveron tarve ja maanpetos olla maksamatta kahta kuukausittaista dukaattia.

Neuvonantajat pelkäsivät, että heitä syytettäisiin petoksesta. He eivät halunneet että heidät lukitaan tyrmään. Oli todellakin paljon mukavampaa elellä ihanissa kartanoissa, jotka kuuluivat neuvonantajien luontaisetuihin, ja kulkea erityisissä neuvonantajan kaavuissa, jotka takasivat pääsyn jokaisen leipomon jonossa suoraan kärkeen.

He siis hyväksyivät Ikkabogprikaatin kulut ja vihreät univormut, joissa miehet Sylkyarvon mukaan maastoutuivat paremmin suon saroihin. Prikaatista tuli pian tavallinen näky Runsaudensarven tärkeimpien kaupunkien kaduilla.

Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi prikaati ratsasti kaduilla huiskuttamassa eikä ollut pohjoisessa, missä hirviö kuulemma eli, mutta he pitivät ihmetykset omana tietonaan. Samaan aikaan suurin osa kansalaisista kilpaili siitä, kuka uskoi ikkabogiin intohimoisimmin. He pönkittivät ikkunoihinsa halpoja kopioita kuningas Uunosta taistelemassa ikkabogia vastaan ja ripustivat ovilleen puisia kylttejä, joissa oli sellaisia tekstejä kuin YLPEÄ IKKABOGVERON MAKSAJA ja ALAS IKKABOG, ELÄKÖÖN KUNINGAS! Jotkut vanhemmat jopa opettivat lapsensa kumartamaan ja niiaamaan veronkantajille.

Valoisan talo oli koristeltu niin monin ikkabogin vastaisin julistein, että niiden takaa oli vaikea edes nähdä mökkiä. Vili oli viimein palannut kouluun, mutta vietti Liljan suureksi pettymykseksi välituntinsa Sebastian Särjen kanssa jutellen ajasta, jolloin he voisivat kumpikin liittyä Ikkabogin Turvaprikaatiin ja tappaa hirviön. Lilja tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan ja pohti, mahtoiko Vili ikävöidä häntä lainkaan.

Liljan oma kotitalo oli ainoa Kaupunki-Kaupungin taloista, jossa ei ollut ainuttakaan lippua tai kylttiä ylistämässä ikkabogveroa. Liljan isä myös piti tytön sisällä aina, kun Ikkabogin Turvaprikaati ratsasti ohi, eikä suinkaan usuttanut tätä juoksemaan puutarhaan hurraamaan naapureitten lasten lailla.

Lordi Sylkyarvo pani merkille, että pikkuisesta mökistä hautausmaan vieressä puuttuivat liput ja kyltit, ja tallensi tiedon viekkaan mielensä perukoille sinne, missä säilytti sellaista tietoa, josta voi jonain päivänä olla hyötyä.

Luku 23
Oikeudenkäynti

Et varmaankaan ole unohtanut niitä kolmea rohkeaa tyrmään suljettua sotilasta, jotka kieltäytyivät uskomasta sen paremmin ikkabogiin kuin Jusa Nappiinkaan.

No, ei ollut Sylkyarvokaan unohtanut. Siitä yöstä saakka, jolloin hän vangitsi heidät, hän oli yrittänyt keksiä keinoa päästä heistä eroon ilman että siitä syytetään häntä. Hänen viimeisin ideansa oli syöttää heille myrkkyä keitossa ja väittää heidän kuolleen luonnollisista syistä. Hän ei ollut vielä päättänyt parasta myrkkyä, kun joitain sotilaiden sukulaisia ilmaantui linnan portille ja vaati päästä puhumaan kuninkaan kanssa. Pahinta oli, että heidän joukossaan oli lady Eslanda, ja Sylkyarvolla oli epämääräinen epäilys, että tämä oli järjestänyt koko jutun.

Sylkyarvo ei vienyt heitä kuninkaan luo vaan ohjasi heidät omaan uuteen upeaan pääneuvonantajan kansliaansa, missä hän kehotti heitä kohteliaasti istuutumaan.

”Haluamme tietää milloin poikiemme oikeudenkäynti on”, sanoi sotamies Tammisen veli, joka oli sikatilallinen aivan läheltä Paroninkaupunkia.

”Heitä on pidetty lukkojen takana jo kuukausia”, sanoi sotamies Puikon äiti, joka oli jeroboamilaisen kapakan tarjoilija.

”Lisäksi tahdomme tietää, mistä heitä syytetään”, lady Eslanda sanoi.

”Heitä syytetään maanpetoksesta”, Sylkyarvo sanoi heilutellen hajustettua taskuliinaansa nenän alla katse sikatilallisessa. Mies oli putipuhdas, mutta Sylkyarvon tarkoitus oli saada hänet tuntemaan itsensä pieneksi, ja valitettavasti hän myös onnistui siinä.

”Maanpetoksesta?” rouva Puikko toisti ällistyneenä. ”Hyvänen aika, mistään päin tätä maata ei löydy uskollisempia kuninkaan alamaisia kuin ne kolme!”

Sylkyarvon ovela katse siirtyi vuorotellen jokaiseen huolestuneeseen perheenjäseneen, jotka selvästikin rakastivat syvästi veljiään ja poikiaan, sekä lady Eslandaan, jonka ilme oli ahdistunut, ja nerokas idea välkähti hänen päähänsä kuin salaman isku. Hän ei käsittänyt, miksei ollut keksinyt sitä aiemmin! Sotilaita ei tarvinnut myrkyttää! Riitti että hän tuhosi heidän maineensa.

”Teidän omaistenne oikeudenkäynti alkaa huomenna”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Oikeudenkäynti pidetään Tuulihattulan suurimmalla torilla, koska haluan mahdollisimman monen kuulevan, mitä he sanovat. Hyvää päivänjatkoa teille, hyvät naiset ja herrat.”

Ja niin Sylkyarvo kumarsi omahyväisesti hymyillen ja poistui hämmästyneiden perheenjäsenten luota tyrmään.

Sotilaat olivat laihtuneet paljon sitten viime näkemän, ja koska he eivät olleet voineet ajaa partaansa eivätkä peseytyä kunnolla, he olivat kaikin puolin surkea näky.

”Hyvää huomenta, hyvät herrat”, Sylkyarvo sanoi reippaasti humalaisen vartijan torkkuessa nurkassa. ”Hyviä uutisia! Oikeudenkäyntinne on huomenna.”

”Entä mistä meitä oikeastaan syytetään?” kapteeni Hyvämies kysyi epäluuloisesti.

”Tämä on jo käyty läpi, Hyvämies”, Sylkyarvo sanoi. ”Te näitte hirviön suolla ja pötkitte pakoon sen sijaan, että olisitte jääneet suojelemaan kuningastanne. Sen jälkeen peittelitte raukkamaisuuttanne väittämällä, ettei hirviötä ole olemassa. Se on maanpetos.”

”Se on saastainen valhe”, Hyvämies sanoi matalalla äänellä. ”Tehkää minulle mitä mielitte, Sylkyarvo, minä kerron silti totuuden.”

Kaksi muuta sotilasta, Tamminen ja Puikko, nyökyttelivät olevansa yhtä mieltä kapteenin kanssa.

”Ette ehkä piittaa siitä, mitä teen teille”, Sylkyarvo sanoi hymyillen, ”mutta entä perheenne? Eikös olisi kamalaa, Puikko, jos tarjoilijaäiti kompastuisi matkallaan kellariin ja kallo menisi halki? Tai jos Tammisen veli viiltäisi sikatilalla vahingossa itseään viikatteella ja omat possut söisivät? Tai”, Sylkyarvo kuiskasi siirtyen lähemmäs kaltereita ja tuijottaen Hyvämiestä silmiin, ”jos lady Eslanda joutuisi ratsastusonnettomuuteen ja hänen siro kaulansa katkeaisi.”

Sylkyarvo näet uskoi, että lady Eslanda oli kapteeni Hyvämiehen rakastaja. Hänen päähänsä ei olisi ikinä voinut pälkähtää, että nainen yrittäisi suojella miestä, jonka kanssa ei ole koskaan edes puhunut.

Kapteeni Hyvämies ihmetteli, minkä kumman takia lordi Sylkyarvo uhkaili häntä lady Eslandan kuolemalla. Oli totta, että hänen mielestään lady Eslanda oli valtakunnan ihanin nainen, mutta hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, koska juustontekijöiden pojat eivät nai hovin naisia.

”Miten lady Eslanda liittyy minuun?” hän kysyi.

”Turha teeskennellä, Hyvämies”, pääneuvonantaja äyskäisi. ”Olen nähnyt miten lady punastuu kun Hyvämiehen nimi mainitaan. Olenko muka hölmö? Lady on tehnyt kaikkensa suojellakseen teitä, ja pakko myöntää, että juuri hänen ansiostaan olette yhä hengissä. Oli miten oli, lasku lankeaa lady Eslandan maksettavaksi, jos te kerrotte huomenna minkä tahansa muun totuuden kuin omani. Hän pelasti henkenne, Hyvämies: uhraatteko te hänen henkensä?”

Hyvämies meni järkytyksestä sanattomaksi. Ajatus, että lady Eslanda olisi rakastunut häneen, oli niin ihmeellinen, että jätti melkein varjoonsa Sylkyarvon uhkaukset. Sitten kapteeni tajusi, että säästääkseen Eslandan hengen hänen olisi seuraavana päivänä tunnustettava julkisesti maanpetos, mikä takuulla tappaisi neidon rakkauden.

Kolmen miehen kasvoista oli valahtanut väri siihen malliin, että Sylkyarvo tiesi uhkausten tepsineen.

”Rohkeutta, hyvät herrat”, hän sanoi. ”Olen varma, etteivät rakkaanne joudu kamaliin onnettomuuksiin, kunhan te vain kerrotte huomenna totuuden…”

Niinpä ympäri pääkaupunkia kiinnitettiin ilmoituksia, joissa julistettiin oikeudenkäynti, ja seuraavana päivänä Tuulihattulan isoimmalle torille pakkaantui valtava väenpaljous. Kaikki kolme rohkeaa sotilasta seisoivat vuorollaan puisella korokkeella ystäviensä ja sukulaistensa katseiden edessä, ja yksi toisensa jälkeen he tunnustivat, että olivat kohdanneet ikkabogin suolla ja pötkineet raukkamaisesti pakoon sen sijaan että olisivat puolustaneet kuningasta.

Väkijoukko buuasi sotilaille niin äänekkäästi, että oli vaikea kuulla, mitä tuomari (lordi Sylkyarvo) sanoi. Mutta koko sen ajan jonka Sylkyarvo luki ääneen tuomiota — elinkautinen vankeus linnan tyrmässä — kapteeni Hyvämies tuijotti suoraan silmiin lady Eslandaa, joka istui korkealla katsomossa hovin muiden naisten kanssa. Joskus kaksi ihmistä pystyy kertomaan toisilleen katseella enemmän kuin jotkut muut koko elinikänään sanoilla. En paljasta kaikkea, mitä lady Eslanda ja kapteeni Hyvämies sanoivat toisilleen silmillä, mutta nyt Eslanda tiesi, että kapteeni vastasi hänen tunteisiinsa, ja Hyvämies sai tietää, että vaikka hän joutuisikin loppuelämäkseen vankilaan, lady Eslanda tiesi hänen olevan syytön.

Kolme vankia vietiin korokkeelta kahleissa ja väkijoukko heitteli heitä kaalinpäillä, kunnes hajaantui kovaäänisesti pulisten. Moni oli sitä mieltä, että lordi Sylkyarvon olisi pitänyt tuomita petturit kuolemaan, ja Sylkyarvo hykerteli itsekseen palatessaan linnaan, koska aina oli parasta vaikuttaa tolkun mieheltä, jos se oli mahdollista.

Herra Lohenpyrstö oli katsellut oikeudenkäyntiä väkijoukon perältä. Hän ei ollut buuannut sotilaille eikä hän ollut tuonut Liljaa mukaansa vaan oli jättänyt tämän veistämään verstaaseen. Kun herra Lohenpyrstö käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin, hän näki että nuorisojengi seurasi Puikon itkevää äitiä, buuasi hänelle ja heitteli häntä kasviksilla.

”Seuratkaa tuota naista vielä vähänkin matkaa, niin saatte selvittää asiat minun kanssani!” herra Lohenpyrstö huusi jengille, joka näki isokokoisen puusepän ja luikki tiehensä.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 11: Luvut 22 & 23
Lue lisää kuvituskilpailusta

Jusa Napin patsas
Runsaudensarven lippu
Lippujen ja kylttien peitossa oleva talo
Veronkantajien univormujen selkään maalatut silmät
Kapteeni Hyvämies kahleissa
Lady Eslanda katsomassa oikeudenkäyntiä
Lentävä kaalinpää

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 10: Luvut 20 & 21

Luku 20
Mitalit Valoisalle ja Napille

Kun kuningas Uuno heräsi seuraavana aamuna ja hänelle kerrottiin, että pääneuvonantaja oli vetäytynyt tehtävistään tällä maan historian kannalta kriittisellä hetkellä, hän raivostui. Oli suuri helpotus kuulla, että lordi Sylkyarvo oli ottanut tehtävät hoitaakseen, sillä Uuno tiesi Sylkyarvon ymmärtävän, miten vakava vaara valtakuntaa uhkasi.

Uuno kyllä tunsi olonsa turvallisemmaksi nyt kun oli taas linnassaan, jossa oli korkeat muurit ja tykkitornit tykkeineen, laskusilta ja vallihauta, mutta silti hän ei päässyt matkansa aiheuttamasta järkytyksestä. Hän pysyi tiiviisti yksityisissä asuintiloissaan, jonne ateriat kannettiin kultaisilla tarjottimilla. Hän ei käynyt metsästämässä, vaan käveli edestakaisin paksuilla matoillaan, eli uudestaan pohjoisessa kokemaansa seikkailua ja tapasi vain kahta parasta ystäväänsä, jotka pitivät hänen pelkonsa visusti elossa.

Kolmantena päivänä Joutosuolta paluun jälkeen Sylkyarvo saapui kuninkaan yksityistiloihin synkkäilmeisenä ja ilmoitti, että sotilaat, jotka oli lähetetty suolle selvittämään, mitä sotamies Jusa Napille oli tapahtunut, olivat löytäneet pelkät sotilaan verentahrimat kengät, yhden hevosenkengän ja kasan tarkkaan kaluttuja luita.

Kuningas valahti kalpeaksi ja rojahti istumaan satiinisohvalleen.

”Voi, onpa hirvittävää, onpa hirvittävää… sotamies Nappi… En ihan muista, kuka hän oli?”

”Nuori mies, pisamainen, leskiäidin ainoa poika”, Sylkyarvo sanoi. ”Kuninkaan kaartin uusin tulokas ja erittäin lupaava poika. Murheellista kerta kaikkiaan. Ja pahinta on, että Valoisan ja Napin takia ikkabog on päässyt ihmislihan makuun — täsmälleen niin kuin teidän majesteettinne ennusti. On todella ällistyttävää, jos saan sanoa, miten teidän majesteettinne käsitti vaaran heti alussa.”

”M-mutta mitä on tehtävissä, Sylkyarvo? Jos hirviö janoaa lisää ihmissaalista…”

”Teidän majesteettinne voi jättää asian minun huolekseni”, Sylkyarvo sanoi tyynnytellen. ”Minähän olen pääneuvonantaja ja työskentelen päivin ja öin valtakunnan turvallisuuden eteen.”

”Olen todella iloinen, että Sillinruoto nimitti Sylkyarvon seuraajakseen”, Uuno sanoi. ”Mihin joutuisin ilman teitä?”

”Höpsis, teidän majesteettinne, on kunnia palvella noin hyväntahtoista kuningasta.

Ja nyt meidän tulisi keskustella huomisen hautajaisista. Aiomme haudata Napin vähäiset jäänteet majuri Valoisan viereen. Tilaisuushan on tietysti valtiollinen, loistokas ja seremoniallinen, ja minusta olisi erittäin hieno ele, jos teidän majesteettinne voisi luovuttaa vainajien sukulaisille Mitalin Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan.”

”Oi, onko olemassa mitali?” Uuno sanoi.

”Ilman muuta on, ja siitä tulikin mieleeni — teidän majesteettinne ei ole vielä saanut omaansa.”

Sylkyarvo kaivoi sisätaskustaan mitä upeimman kultamitalin, melkein teevadin kokoisen. Mitalissa oli kohotyönä hirviö, jonka rubiinisilmät kiiluivat ja jota vastaan taisteli komea, lihaksikas mies kruunu päässään. Koko komeus riippui helakanpunaisessa nauhassa.

”Minunko?” kuningas sanoi silmät ymmyrkäisinä.

”Tottahan toki, majesteetti!” Sylkyarvo sanoi. ”Eikö teidän majesteettinne muka lyönyt miekkaansa hirviön inhaan niskaan? Me kaikki muistamme sen hyvin!”

Kuningas Uuno sormeili raskasta kultamitalia. Vaikka hän ei sanonut mitään, hän kamppaili hiljaa sisimmässään.

Uunon rehellisyys oli yhtäkkiä ilmoittanut pienellä, kirkkaalla äänellä: Ei siinä niin käynyt. Tiedät ettei käynyt. Sinä näit ikkabogin sumussa, pudotit miekkasi ja pötkit pakoon. Et sinä iskenyt sitä miekalla. Et ollut edes niin lähellä!

Mutta Uunon raukkamaisuus peittosi rehellisyyden: Olet jo sopinut Sylkyarvon kanssa mitä tapahtui! Vaikuttaisitpa pöljältä, jos nyt myöntäisit että pakenit!

Ja kaiken yli ylsi turhamaisuus: Minä sentään johdin ikkabogin metsästystä! Minä näin sen ensimmäisenä! Ansaitsen mitalin, ja se sopii hyvin siihen mustaan hautajaispukuun.

Niinpä Uuno sanoi:

”Kyllä, Sylkyarvo, kaikki tapahtui juuri niin kuin sanotte. Kehuskellahan ei tietenkään kukaan halua.”

”Teidän majesteettinne vaatimattomuus on legendaarista”, Sylkyarvo sanoi ja kumarsi syvään peittääkseen omahyväisen hymynsä.

Seuraava päivä julistettiin kansalliseksi surupäiväksi ikkabogin uhrien kunniaksi. Väki kokoontui katujen varsille katsomaan, kun majuri Valoisan ja sotamies Napin arkut kulkivat ohi sulkakoristeisten mustien hevosten vetämissä vankkureissa.

Kuningas Uuno ratsasti arkkujen perässä sysimustalla hevosella ja Mitali Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan pomppi hänen rintaansa vasten ja heijasti auringonvaloa niin kirkkaasti, että väkijoukon silmiin sattui. Kuninkaan takana kävelivät rouva Valoisa ja Vili, myös mustiin pukeutuneina, ja heidän takanaan tuli punainen peruukki päässään parkuva vanha nainen, joka oli esitelty rouva Napiksi, Jusan äidiksi.

”Voi minun Jusaani”, nainen ulisi kävellessään. ”Alas kamala ikkabog, joka tappoi minun Jusa-raukkani!”

Arkut laskettiin hautoihin ja kuninkaan torvisoittokunta soitti kansallishymnin. Napin arkku oli erityisen raskas, koska se oli täynnä tiiliskiviä. Omituisen näköinen rouva Nappi parkui ja kirosi ikkabogia silloinkin, kun kymmenen hikoilevaa miestä laski hänen poikansa arkun maahan. Rouva Valoisa ja Vili seisoivat ja itkivät hiljaa.

Sitten kuningas Uuno pyysi surevat sukulaiset eteen vastaanottamaan miesten mitalit. Sylkyarvo ei halunnut käyttää niin paljon rahaa Valoisaan ja kuvitteelliseen Nappiin kuin oli käyttänyt kuninkaaseen, joten heidän mitalinsa olivat kullan sijaan hopeaa. Seremonia oli kuitenkin koskettava, varsinkin kun rouva Nappi oli niin tunteikas, että lankesi maahan ja suuteli kuninkaan saappaita.

Rouva Valoisa ja Vili kävelivät hautajaisista kotiin ja väkijoukko teki heille kunnioittavasti tietä. Vain kerran rouva Valoisa seisahtui, ja se tapahtui kun hänen vanha ystävänsä herra Lohenpyrstö astui väkijoukosta ja esitti surunvalittelunsa. He halasivat. Lilja olisi halunnut sanoa jotakin Vilille, mutta kaikki tuijottivat eikä hän tavoittanut edes Vilin katsetta, koska Vili katsoi kiukkuisesti kenkiään. Lilja ei ehtinyt tehdä mitään, kun hänen isänsä oli jo päästänyt rouva Valoisan eteenpäin ja Lilja vain katseli, kun hänen paras ystävänsä ja tämän äiti kävelivät pois näkyvistä.

Kun he olivat taas omassa mökissään, rouva Valoisa heittäytyi sängylleen ja itki itkemistään. Vili yritti lohduttaa, mutta mikään ei auttanut, joten hän vei isänsä mitalin omaan huoneeseensa ja pani sen takanreunukselle.

Vasta kun hän astui taemmas katsomaan mitalia, hän tajusi asettaneensa isän mitalin sen puisen ikkabogin viereen, jonka herra Lohenpyrstö oli kauan sitten veistänyt hänelle. Sitä ennen Vili ei ollut yhdistänyt lelua siihen, miten isä oli kuollut.

Nyt hän otti puisen ikkabogin hyllyltä, pani sen lattialle, tarttui hiilihankoon ja hakkasi lelun säpäleiksi. Sitten hän keräsi säpäleet ja heitti ne tuleen. Katsellessaan, miten liekit löivät yhä korkeammalle, hän vannoi, että kunhan hän olisi tarpeeksi vanha, hän etsisi ikkabogin ja kostaisi omin käsin hirviölle, joka oli tappanut hänen isänsä.

Luku 21
Professori Petkuvilppi

Hautajaisten jälkeisenä aamuna Sylkyarvo koputti taas kuninkaan asuintilojen oveen ja astui sisään mukanaan kasa kääröjä, jotka pudotti sille pöydälle, jonka ääressä kuningas istui.

”Sylkyarvo”, sanoi Uuno, jolla oli yhä kaulassaan Mitali Huomattavasta Rohkeudesta Taistelussa Vaarallista Ikkabogia Vastaan ja yllään helakanpunainen puku, jotta saattoi paremmin esitellä mitalia, ”leivokset eivät ole yhtä hyviä kuin yleensä.”

”Voi, sepä ikävä kuulla, majesteetti”, Sylkyarvo sanoi. ”Minusta oli oikein, että Valoisan leski sai pari vapaapäivää. Nämä on valmistanut apukondiittori.”

”No, ne ovat sitkeitä”, Uuno sanoi ja pudotti puolikkaan hienohahtuvan takaisin lautaselle. ”Entä mitä nuo kääröt ovat?”

”Nämä, teidän majesteettinne, ovat ehdotuksia valtakunnan puolustamiseksi ikkabogilta”, Sylkyarvo sanoi.

”Erinomaista, erinomaista”, kuningas Uuno sanoi ja siirsi leivokset ja teepannun syrjään tehdäkseen tilaa, kun Sylkyarvo veti itselleen tuolin.

”Ensimmäinen tehtävä, teidän majesteettinne, oli hankkia mahdollisimman paljon tietoa ikkabogista itsestään, jotta pystymme paremmin kukistamaan sen.”

”Niin kyllä, mutta miten, Sylkyarvo? Hirviö on mysteeri! Kaikki luulivat sitä kuvitelmaksi vuodet pitkät!”

”Anteeksi, mutta siinä teidän majesteettinne erehtyy”, Sylkyarvo sanoi. ”Asiaa tauotta tutkittuani olen onnistunut jäljittämään koko Runsaudensarven etevimmän ikkabogasiantuntijan. Lordi Raukee odottaa hänen kanssaan aulassa. Teidän majesteettinne luvalla —”

”Tuokaa hänet tänne, tuokaa hänet tänne, tuokaa!” Uuno sanoi innoissaan.

Niin Sylkyarvo poistui paikalta ja palasi vähän ajan päästä mukanaan lordi Raukee ja pieni vanha mies, jolla oli lumenvalkoiset hiukset ja niin paksut silmälasit, että itse silmät olivat hävinneet melkein olemattomiin.

”Tässä, teidän majesteettinne, on professori Petkuvilppi”, Raukee sanoi myyrämäisen pikku miehen kumartaessa syvään kuninkaalle. ”Sitä mitä hän ei tiedä ikkabogista ei tarvitse tietääkään!”

”Miksen minä ole kuullut teistä aikaisemmin, professori Petkuvilppi?” kuningas kysyi ja mietti, että jos hän olisi tiennyt, että ikkabog oli niin todellinen, että sillä oli oma asiantuntijansakin, hän ei olisi alun alkaenkaan lähtenyt etsimään sitä.

”Elän eristäytynyttä elämää, teidän majesteettinne”, professori Petkuvilppi sanoi ja kumarsi toisen kerran. ”Niin harva uskoo ikkabogiin, että olen ottanut tavakseni pitää tiedot ominani.”

Kuningas Uuno tyytyi vastaukseen, mikä oli helpotus Sylkyarvolle, koska professori Petkuvilppi ei ollut yhtään todellisempi kuin sotamies Jusa Nappi tai sen paremmin punaperuukkinen leski Nappikaan, joka oli ulissut Jusan hautajaisissa. Totuus oli, että professori Petkuvilppi ja leski Nappi olivat peruukin ja silmälasien alla yksi ja sama henkilö: lordi Sylkyarvon hovimestari Otto Virkkuu, joka huolehti lordi Sylkyarvon kartanosta isännän asuessa linnassa. Kuten isäntänsä, Virkkuukin oli valmis mihin vain maksua vastaan, ja oli lupautunut esittämään sekä leskeä että professoria sadasta kultadukaatista.

”No, professori Petkuvilppi, mitä voitte kertoa ikkabogista?” kuningas kysyi.

”No, ensinnäkin”, sanoi valeprofessori, jolle Sylkyarvo oli pannut sanat suuhun. ”Se on kahden hevosen korkuinen —”

”Jollei korkeampikin”, keskeytti Uuno, jonka painajaisissa oli esiintynyt jätti-ikkabog siitä saakka kun hän palasi Joutosuolta.

”Jollei korkeampikin, kuten teidän majesteettinne sanoo”, Petkuvilppi myönteli. ”Arvioisin että keskikokoinen ikkabog voisi olla kahden hevosen korkuinen, kun taas isompi yksilö saattaisi yltää jopa — hetkinen —”

”Kahteen norsuun”, kuningas ehdotti.

”Kahteen norsuun”, myönsi Petkuvilppi. ”Ja silmät kuin lamput —”

”Tai hehkuvat valopallot”, kuningas ehdotti.

”Juuri samaa vertauskuvaa aioin käyttää kuin teidän majesteettinne!” Petkuvilppi sanoi.

”Entä osaako hirviö puhua ihmisen kieltä?” Uuno kysyi, koska painajaisissa hirviö kuiskutti: ”Kuningas… tahdon kuninkaan… Missä olet, pikku kuningas?” hiipiessään pimeitä katuja linnan suuntaan.

”Kyllä osaa”, sanoi Petkuvilppi ja kumarsi taas. ”Uskomme että ikkabog oppi puhumaan ihmiskieltä, kun se otti ihmisiä vangiksi. Ennen kuin se poisti sisälmykset ja söi uhrinsa, uskoaksemme se pakotti heidät opettamaan kieltä.”

”Pyhä kärsimys, mikä raakalainen!” kuiskasi Uuno, joka oli kalvennut.

”Lisäksi”, Petkuvilppi sanoi, ”ikkabog on pitkämuistinen ja kostonhimoinen. Jos uhri on voittanut sen oveluudella — kuten teidän majesteettinne voitti paetessaan sen tappavasta otteesta — sen tiedetään livahtaneen pimeyden turvin suolta ja vaatineen uhrinsa tämän nukkuessa.”

Uuno, joka oli kalpeampi kuin lumikuorrute puoliksi syödyn hienohahtuvan päällä, kähähti:

”Mitä voimme tehdä? Olen tuhon oma!”

”Höpsistä, teidän majesteettinne”, Sylkyarvo sanoi piristävästi. ”Olen laatinut roppakaupalla keinoja teidän majesteettinne turvaksi.”

Niin sanoessaan Sylkyarvo poimi yhden tuomistaan kääröistä ja avasi sen. Siinä oli lähes koko pöydän peittävä värikuva hirviöstä, joka muistutti lohikäärmettä. Hirviö oli valtava ja ruma, sillä oli paksut mustat suomut, kiiluvat valkoiset silmät, pyrstö, joka päättyi myrkkypiikkiin, torahampainen suu, joka oli kyllin iso nielemään miehen, ja partaveitsenterävät pitkät kynnet.

”On voitettava useita ongelmia, kun puolustaudutaan ikkabogilta”, professori Petkuvilppi sanoi, kaivoi esiin lyhyen kepin ja osoitti sillä vuorotellen torahampaita, pedonkynsiä ja myrkyllistä pyrstöä. ”Mutta haastavinta on se, että ikkabogin tappaminen saa kaksi uutta ikkabogia tulemaan esiin ensimmäisen ruhosta.”

”Ei kai sentään?” Uuno sanoi vaisusti.

”Kyllä vain, teidän majesteettinne”, Petkuvilppi sanoi. ”Olen tutkinut hirviötä koko ikäni ja voin vakuuttaa että löydökseni pitävät täysin paikkansa.”

”Teidän majesteettinne ehkä muistaa, että monissa vanhoissa ikkabogtarinoissa mainitaan tämä erikoinen seikka”, keskeytti Sylkyarvo, jolle oli erittäin tärkeää, että kuningas uskoi juuri tämän tietyn ikkabogin piirteen, koska suurin osa hänen suunnitelmastaan nojasi siihen.

”Mutta se vaikuttaa niin — niin epätodennäköiseltä!” Uuno sanoi heikolla äänellä.

”Epätodennäköiseltähän se todellakin päällisin puolin vaikuttaa”, Sylkyarvo sanoi ja kumarsi taas. ”Todellisuudessa se on niitä erikoislaatuisia ja uskomattomia asioita, jotka vain älykkäimmät ymmärtävät, kun taas tavallinen kansa — tyhmä kansa, teidän majesteettinne — vain nauraa hihittää tälle seikalle.”

Uuno katsoi Sylkyarvosta Raukeeseen ja professori Petkuvilppiin; kaikki kolme näyttivät odottavan, että hän todistaa älykkyytensä määrän, eikä hän tietenkään halunnut vaikuttaa tyhmältä, joten hän sanoi: ”Niin… no, kyllä professorin sana riittää minulle… mutta jos hirviöstä tulee kaksi hirviötä aina kun se kuolee, miten me tapamme sen?”

”No, suunnitelmamme ensimmäisessä vaiheessa emme mitenkään”, Sylkyarvo sanoi.

”Emme vai?” Uuno sanoi pahoilla mielin.

Nyt Sylkyarvo avasi seuravan käärön, ja siinä oli Runsaudensarven kartta. Maan pohjoisimpaan kärkeen oli piirretty jättikokoinen ikkabog. Laajan suon reunamilla seisoi sata pientä tikku-ukkoa miekat käsissään. Uuno katsoi lähemmin nähdäkseen, oliko jollain ukolla kruunu, ja huojentui kun ei ollut.

”Kuten teidän majesteettinne näkee, ensimmäinen ehdotuksemme on erityinen Ikkabogin Turvaprikaati. Miehet partioivat Joutosuon laitamilla ja varmistavat, ettei ikkabog poistu suolta. Arvioimme tällaisen prikaatin kustannukseksi, mukaan lukien univormut, aseet, hevoset, palkat, koulutuksen, ylläpidon, ateriat, majoituksen, sairauskorvaukset, vaararahan, syntymäpäivälahjat ja mitalit, kymmenisen tuhatta kultadukaattia.”

”Kymmenen tuhatta dukaattia?” kuningas Uuno toisti. ”Se on iso kasa kultaa. Toisaalta kun on kyse minun suojelemisestani — tarkoitan siis kun on kyse Runsaudensarven suojelemisesta —”

”Kymmenen tuhatta dukaattia kuukaudessa on pieni hinta siitä”, Sylkyarvo viimeisteli.

”Kymmenen tuhatta kuukaudessa!” Uuno parahti.

”Kyllä, majesteetti”, Sylkyarvo sanoi. ”Jos aiomme todella puolustaa valtakuntaa, kustannukset ovat huomattavat. Toisaalta jos teidän majesteettinne arvelee, että pärjäämme vähemmillä aseilla —”

”Ei, ei, en sanonut niin —”

”Emme tietenkään odota teidän majesteettinne kantavan kustannuksia yksin”, Sylkyarvo jatkoi.

”Ettekö?” Uuno sanoi äkkiä toiveikkaana.

”Emme tosiaankaan, se olisi törkeän epäreilua teidän majesteettianne kohtaan. Kyllähän koko maa lopulta hyötyy Ikkabogin Turvaprikaatista. Ehdotankin että säädämme ikkabogveron. Velvoitamme jokaisen Runsaudensarven talouden maksamaan yhden kultadukaatin kuukaudessa. Sehän tietysti tarkoittaa monen uusien veronkantajien värväämistä ja kouluttamista, mutta jos korotamme summan kahteen dukaattiin, katamme niidenkin kustannukset.”

”Ihailtavaa, Sylkyarvo!” kuningas Uuno huudahti. ”Kylläpä on hienot aivot! Hyvänen aika, kaksi dukaattia kuukaudessa — ihmiset tuskin huomaavatkaan menetystä.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 10: Luvut 20 & 21
Lue lisää kuvituskilpailusta

Kuningas Uunon kultainen mitali
Mustat hautajaishevoset sulkakoristeineen
Vanha nainen punainen peruukki päässään
Rikottu ikkaboglelu
Professori Petkuvilppi
Professori Petkuvilpin kuva hirviöstä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 9: Luvut 18 & 19

Luku 18
Neuvonantajan loppu

Kaartilaiset olivat juuri nousseet ylös ja tekivät lähtöä kotiin, kun lordi Raukee pelmahti paikalle ja näytti huolestuneelta.

”Mitä nyt?” voihkaisi Sylkyarvo, joka todellakin kaipasi kylpyä ja unta.

”Pää — neuvon — antaja!” Raukee huohotti.

Ja niin tosiaan pääneuvonantaja Sillinruoto ilmaantui paikalle aamutakkisillaan ja raivoissaan.

”Vaadin selitystä, hyvä lordi!” hän huudahti. ”Mitä ovat nämä tarinat, joita korvani kuulevat? Ikkabog, olemassa? Majuri Valoisa, kuollut? Ja ohitin juuri kolme kuninkaan sotilasta, joita raahattiin pois kuolemaan tuomittuina! Minä annoin tietysti ohjeet, että heidät viedään tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiä!”

”Voin selittää kaiken pääneuvonantajalle”, Sylkyarvo sanoi kumartaen, ja kertoi kolmatta kertaa sinä iltana saman tarinan siitä, miten ikkabog oli hyökännyt kuninkaan kimppuun ja surmannut Valoisan, miten Jusa Nappi oli kadonnut mystisesti ja miten Sylkyarvo pelkäsi hänenkin joutuneen hirviön saaliiksi.

Sillinruoto, joka oli aina paheksunut Sylkyarvon ja Raukeen vaikutusta kuninkaaseen, odotti että Sylkyarvo pääsi valheiden vyyhtinsä loppuun asti kuin ovela kettu, joka odottaa kaninkolon vieressä illallistaan.

”Kiehtova tarina”, hän sanoi, kun Sylkyarvo oli lopettanut. ”Mutta vapautan täten teidät vastuusta tässä asiassa, lordi Sylkyarvo. Tämä siirtyy nyt asianmukaisten neuvonantajien vastuulle. Runsaudensarvessa on lakeja ja käytäntöjä tämän kaltaisten hätätapausten varalle.

Ensinnäkin tyrmään viedyille miehille taataan kunnollinen oikeudenkäynti, jotta kuulemme heidän versionsa tapahtumista. Toiseksi kuninkaan sotilaiden luettelo käydään läpi, jotta löydämme Jusa Napin perheen ja voimme ilmoittaa hänen kuolemastaan. Kolmanneksi kuninkaan lääkärien on tutkittava tarkoin majuri Valoisan ruumis, jotta opimme lisää hirviöstä joka tappoi hänet.”

Sylkyarvo avasi suunsa erittäin ammolleen, mutta mitään ei tullut ulos. Hän näki koko loistavan juonensa luhistuvan päälleen, ja itsensä jäävän ansaan sen alle, oman nokkeluutensa vangiksi.

Sitten majuri Särki, joka seisoi pääneuvonantajan takana, pani kiväärinsä hitaasti pois ja otti seinältä miekan. Särki ja Sylkyarvo vaihtoivat katseen kuin valon välkähdyksen tummassa vedessä ja Sylkyarvo sanoi:

”Minusta tuntuu, Sillinruoto, että teidän on aika vetäytyä tehtävistänne.”

Teräs välkähti, ja Särjen miekan kärki pisti esiin pääneuvonantajan mahasta. Sotilaat haukkoivat henkeä, mutta pääneuvonantaja ei sanonut sanaakaan. Hän vain polvistui, ja kaatui sitten kuolleena maahan.

Sylkyarvo katseli sotilaita, jotka olivat luvanneet uskoa ikkabogiin. Hänestä oli mukava nähdä pelkoa heistä jokaisen ilmeessä. Hän tunsi oman valtansa.

”Kuulivatko kaikki, miten pääneuvonantaja nimitti minut seuraajakseen ennen kuin vetäytyi palveluksesta?” hän kysyi hiljaa.

Kaikki sotilaat nyökkäsivät. He olivat vain seisseet siinä ja katsoneet sivusta murhaa, ja nyt he tunsivat itsensä liian syvästi osallisiksi alkaakseen väitellä. Juuri nyt he halusivat vain päästä hengissä salista kotiin suojelemaan perheitään.

”Hyvä on siis”, Sylkyarvo sanoi. ”Kuningas uskoo, että ikkabog on olemassa, ja minä olen kuninkaan kannalla. Olen uusi pääneuvonantaja ja laadin suunnitelman valtakunnan suojelemiseksi. Ne, jotka ovat uskollisia kuninkaalle, saavat nähdä elämänsä soljuvan paljolti entiseen tapaan. Se, joka asettuu vastustamaan kuningasta, saa pelkurien ja petturien rangaistuksen: vankilan — tai kuoleman.

”Nyt tarvitsen yhden teistä herrasmiehistä auttamaan majuri Särkeä rakkaan pääneuvonantajan ruumiin hautaamisessa — paikkaan, josta hautaa ei varmasti löydetä. Muut ovat vapaita palaamaan perheidensä luo kertomaan vaarasta, joka rakasta Runsaudensarveamme uhkaa.”

Luku 19
Lady Eslanda

Sylkyarvo marssi nyt tyrmää kohti. Kun Sillinruoto oli poissa, mikään ei estänyt häntä tappamasta niitä kolmea rehellistä sotilasta. Hän aikoi ampua heidät itse. Jälkeenpäin ehtisi hyvin keksiä tarinan — ehkä hän voisi viedä ruumiit holviin, jossa kruununjalokiviä säilytettiin, ja väittää heidän yrittäneen varastaa ne.

Mutta kun Sylkyarvo laski kätensä tyrmän ovelle, hiljainen ääni puhutteli häntä pimeydestä.

”Hyvää iltaa, lordi Sylkyarvo.”

Sylkyarvo kääntyi ja näki korpinmustatukkaisen, vakavan lady Eslandan astuvan alas pimeitä kierreportaita.

”Arvon lady on myöhään valveilla”, Sylkyarvo sanoi kumartaen.

”Niin”, lady Eslanda sanoi ja hänen sydämensä takoi kiivaasti. ”En — en saanut unta. Ajattelin käydä pikku kävelyllä.”

Hän narrasi. Tosiasiassa Eslanda oli nukkunut sikeästi omassa sängyssään ja herännyt kuullessaan oveltaan hätääntyneen koputuksen. Kun hän oli avannut oven, hän oli nähnyt sen takana Hellin, sisäkön, joka oli tarjoillut Sylkyarvolle viinin ja kuullut tämän valheet Jusa Napista.

Kun Helli oli kuullut tarinan Jusa Napista, hän oli tullut niin uteliaaksi Sylkyarvon aikeista, että oli hiipinyt kaartinsalin oven taa, painanut korvansa oveen ja kuullut kaiken mitä siellä tapahtui. Kun kolmea rehellistä sotilasta raahattiin pois, Helli odotti piilossa ja viiletti sitten yläkertaan herättämään lady Eslandan. Sisäkkö ei lainkaan aavistanut, että Eslanda oli salaa rakastunut kapteeni Hyvämieheen. Hän vain piti lady Eslandasta eniten hovin naisista ja tiesi hänet kiltiksi ja älykkääksi.

Lady Eslanda painoi kiireesti vähän kultaa Hellin käsiin ja neuvoi tätä poistumaan linnasta sinä yönä, sillä hän pelkäsi sisäkön olevan nyt vakavassa vaarassa. Sitten lady Eslanda pukeutui vapisevin käsin, otti lyhdyn ja lähti laskeutumaan kierreportaita huoneensa vieressä. Mutta ennen kuin hän ehti portaat alas, hän kuuli ääniä. Eslanda puhalsi lyhdyn sammuksiin ja kuunteli, kun Sillinruoto käski viedä kapteeni Hyvämiehen kavereineen tyrmään eikä ammuttaviksi. Siitä asti lady Eslanda piileksi portaissa, koska hänestä tuntui, ettei miehiä uhkaava vaara ollut vielä ohi — ja siinä todellakin nyt oli lordi Sylkyarvo menossa tyrmään pistooli mukanaan.

”Onko pääneuvonantaja näillä main?” lady Eslanda kysyi. ”Luulin kuulleeni hänen äänensä hetki sitten.”

”Sillinruoto erosi palveluksesta”, Sylkyarvo sanoi. ”Arvon lady näkee nyt edessään uuden pääneuvonantajan.”

”Oi, onnittelut!” Eslanda sanoi teeskennellen ilahtuvansa, vaikka kauhistui. ”Tekö siis valvotte kolmen tyrmään suljetun sotilaan oikeudenkäyntejä?”

”Teillä on erinomaiset tiedot, lady Eslanda”, Sylkyarvo sanoi ja silmäili ladya tarkasti. ”Mistä te tiedätte, että tyrmässä on kolme sotilasta?”

”Satuin kuulemaan, kun Sillinruoto mainitsi heidät”, lady Eslanda sanoi. ”He ovat ilmeisesti kunnioitettuja miehiä. Hän sanoi, että on tärkeää että he saavat reilun oikeudenkäynnin. Ja minä tiedän, että kuningas Uuno on samaa mieltä, koska hän välittää syvästi suosiostaan — kuten pitääkin, sillä eihän kuningas voi toimia tehokkaasti, jollei häntä rakasteta.”

Lady Eslanda onnistui hyvin teeskentelemään, että häntä kiinnosti vain kuninkaan suosio, ja uskoisin että yhdeksän kymmenestä kuulijasta olisi uskonut häntä. Valitettavasti Sylkyarvo kuitenkin erotti värinän hänen äänessään ja epäili, että hän on rakastunut johonkin niistä miehistä, kun kerran riensi yösydännä alakertaan siinä toivossa, että pelastaisi heidän henkensä.

”Mietin tässä”, hän sanoi tarkkaillen tiukasti Eslandaa, ”kenestä heistä te niin kovasti välitätte?”

Lady Eslanda olisi estänyt itseään punastumasta, jos olisi voinut, mutta valitettavasti hän ei voinut.

”Tuskinpa se on Tamminen”, Sylkyarvo pohdiskeli, ”sillä hän ei ole oikein minkään näköinen, ja hänellä sitä paitsi on jo vaimo. Voisiko se olla Puikko? Hän on hauska heppu, mutta taipuvainen kuohahtamaan. Ei”, lordi Sylkyarvo sanoi hiljaa, ”kyllä sen täytyy olla komea kapteeni Hyvämies, joka noin punastuttaa lady Eslandaa. Mutta voisitteko todella vajota niin alas? Miehen vanhemmathan olivat juustontekijöitä.”

”Minulle on yhdentekevää, onko mies juustontekijä vai kuningas, kunhan hän käyttäytyy kunniakkaasti”, Eslanda sanoi. ”Ja kuningas joutuu häpeään, jos nuo sotilaat ammutaan ilman oikeudenkäyntiä, ja sen minä sanon hänelle heti kun hän herää.”

Sitten lady Eslanda kääntyi vapisten kannoillaan ja kiipesi kierreportaat ylös. Hän ei ollenkaan tiennyt, oliko sanonut kylliksi pelastaakseen sotilaat, joten hän vietti unettoman yön.

Sylkyarvo puolestaan seisoskeli koleassa käytävässä, kunnes hänen jalkansa olivat niin jäässä, että niistä alkoi mennä tunto. Hän yritti päättää, mitä tehdä.

Toisaalta hän tosiaankin halusi eroon sotilaista, jotka tiesivät aivan liikaa. Toisaalta hän pelkäsi, että lady Eslanda oli oikeassa: ihmiset syyttäisivät kuningasta, jos miehet ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Sitten Uuno suuttuisi Sylkyarvolle ja saattaisi jopa riistää häneltä pääneuvonantajan tehtävän. Jos niin kävisi, siinä murskaantuisivat kaikki ne unelmat vallasta ja vauraudesta, joista Sylkyarvo oli nautiskellut matkalla Joutosuolta kotiin.

Sylkyarvo siis kääntyi pois tyrmän ovelta ja lähti nukkumaan. Häntä loukkasi syvästi se, että lady Eslanda, jonka hän taannoin oli toivonut naivansa, valitsi mieluummin juustontekijöiden pojan. Kun Sylkyarvo puhalsi kynttilänsä sammuksiin, hän päätti että Eslanda saisi vielä maksaa loukkauksesta.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 9: Luvut 18 & 19
Lue lisää kuvituskilpailusta

Särki ja pääneuvonantaja Sillinruoto (mahdollisesti miekka törröttäen vatsasta)
Sisäkkö Helli kuuntelemassa ovella
Lady Eslanda ja hänen lyhtynsä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 8: Luvut 16 & 17

Luku 16
Vili hyvästelee

Sylkyarvo pani merkille mekkalan linnan muurien juuressa ja pinnisti nähdäkseen, mitä tapahtui. Kun hän äkkäsi naisen maassa ja kuuli järkyttyneitä ja sääliviä huutoja, hän tajusi yhtäkkiä, että oli jättänyt tarinaansa aukon, johon voisi vielä kompastua: lesken! Kun Sylkyarvo ratsasti ohi sen pienen ryhmän, joka leyhytti rouva Valoisan kasvoja, hän tiesi, että joutuisi siirtämään kauan kaipaamaansa kylpyä, ja hänen juonikkaat aivonsa alkoivat taas raksuttaa.

Kun kuninkaan seurue oli turvallisesti linnan pihassa ja palveluskunta oli rientänyt auttamaan Uunoa hevosen selästä, Sylkyarvo veti majuri Särjen sivuun.

”Leski, Valoisan leski!” hän mumisi. ”Mikset lähettänyt hänelle sanaa miehen kuolemasta?”

”Ei käynyt mielessäkään, hyvä lordi”, Särki sanoi totuudenmukaisesti. Hänellä oli ollut tarpeeksi tekemistä koko kotimatkan, kun hän oli miettinyt jalokivikoristeista miekkaa: miten parhaiten myisi sen ja kannattaisiko hajottaa se osiin, jottei kukaan tunnistaisi sitä.

”Kirottua, Särki, täytyykö minun ajatella kaikkea?” Sylkyarvo ärisi. ”Painu nyt ottamaan Valoisan ruumis pois niistä likaisista viitoista, kääri se Runsaudensarven lippuun ja vie makaamaan siniseen salonkiin. Aseta oville vartijat ja tuo rouva Valoisa luokseni valtaistuinsaliin.

Lisäksi käske sotilaiden pysyä täällä ja kiellä heitä puhumasta kenenkään kanssa ennen kuin minä olen puhunut heille. On välttämätöntä, että me kaikki kerromme saman tarinan! Nyt vauhtia, houkka — Valoisan leski voi pilata kaiken!”

Sylkyarvo työntyi sotilaiden ja tallipoikien ohi sinne missä Raukeeta nostettiin hevosen selästä.

”Pidä kuningas poissa valtaistuinsalista ja sinisestä salongista”, Sylkyarvo kuiskasi Raukeen korvaan. ”Kannusta häntä käymään nukkumaan!”

Raukee nyökkäsi ja Sylkyarvo kiiruhti pois linnan hämärästi valaistuja käytäviä pitkin heittäen matkan varrella yltään pölyisen ratsastustakkinsa ja mylvien palvelijoita tuomaan äkkiä puhtaat vaatteet.

Saavuttuaan autioon valtaistuinsaliin Sylkyarvo puki ylleen puhtaan takin ja käski sisäkköä sytyttämään valon yhteen lamppuun sekä tuomaan lasillisen viiniä. Sitten hän odotti. Vihdoin ovelta kuului koputus.

”Sisään!” Sylkyarvo huusi, ja huoneeseen astui majuri Särki seuranaan kalpeakasvoinen rouva Valoisa ja nuori Vili.

”Voi rakas rouva Valoisa… hyvin rakas rouva Valoisa”, Sylkyarvo sanoi harppoen häntä kohti ja tarttuen hänen vapaaseen käteensä. ”Kuningas pyysi kertomaan, miten syvästi pahoillaan hän on. Ja lisään surunvalittelut omastakin puolestani. Mikä murhenäytelmä…. mikä hirveä murhenäytelmä.”

”M-miksi minulle ei lähetetty sanaa?” rouva Valoisa nyyhkytti. ”M-miksi meidän täytyi saada tieto näkemällä hänen poloinen — poloinen ruumiinsa?”

Hän huojui hieman, ja Särki riensi hakemaan pienen kultaisen tuolin. Sisäkkö, jonka nimi oli Helli, saapui tuomaan viiniä Sylkyarvolle, ja kun hän kaatoi sitä, Sylkyarvo sanoi:

”Rouva hyvä, me kyllä lähetimme sanan. Lähetimme kuriirin — emmekö vain, Särki?”

”Pitää paikkansa”, Särki sanoi. ”Lähetimme nuoren miehen nimeltä…”

Mutta siihen Särki jäi jumiin. Hänellä oli hyvin vähän mielikuvitusta.

”Jusa”, sanoi Sylkyarvo ensimmäisen mielensä juolahtaneen nimen. ”Nuoren Jusa… Napin”, hän lisäsi, koska lampun lepattava valo oli juuri osunut yhteen Särjen kultaisista napeista. ”Niin, nuori Jusa Nappi ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti laukaten matkaan. Mitähän hänelle on tapahtunut? Särki”, Sylkyarvo sanoi, ”meidän on lähetettävä etsintäpartio heti paikalla selvittämään, löytyykö Jusa Napista jälkeäkään.”

”Heti paikalla, arvon lordi”, Särki sanoi, kumarsi syvään ja poistui.

”Miten… miten mieheni kuoli?” rouva Valoisa kuiskasi.

”No, rouva”, Sylkyarvo sanoi valiten sanansa huolellisesti, koska hän tiesi, että hänen nyt kertomansa tarina tulisi olemaan virallinen versio ja että hänen olisi pidettävä siitä kiinni ikuisesti. ”Kuten olette ehkä kuullut, me matkasimme Joutosuolle, koska olimme saaneet sanan, että ikkabog oli napannut koiran. Pian sen jälkeen kun olimme saapuneet — joudun ikäväkseni sanomaan —hirviö hyökkäsi seurueemme kimppuun.

Se syöksyi ensin kuninkaan päälle, mutta kuningas taisteli mitä  uljaimmin ja upotti miekkansa hirviön niskaan. Paksunahkaiselle ikkabogille miekka ei kuitenkaan ollut ampiaisenpistoa kummempi. Se raivostui ja etsi uusia uhreja, ja vaikka majuri Valoisa taisteli mitä sankarillisimmin, minun on ikäväkseni sanottava, että hän antoi elämänsä kuninkaan edestä.

Sitten lordi Raukee sai loistavan idean laukaista väkipyssynsä, mikä säikäytti ikkabogin pois. Me toimme Valoisa-paran pois suolta, kysyimme vapaaehtoista toimittamaan tiedon hänen perheelleen. Rakas nuori Jusa Nappi sanoi tekevänsä sen ja hyppäsi hevosensa selkään, enkä minä ennen Tuulihattulaan saapumista missään vaiheessa epäillyt, etteikö hän olisi tullut perille ja varoittanut tästä hirvittävästä murhenäytelmästä.”

”Saanko minä — saanko nähdä mieheni?” rouva Valoisa itki.

”Tottahan toki”, Sylkyarvo sanoi. ”Hän on sinisessä salongissa.”

Hän ohjasi rouva Valoisan ja Vilin, joka yhä puristi äitinsä kättä, salongin ovelle, missä hän seisahtui.

”Valitettavasti”, hän sanoi, ”emme voi poistaa häntä peittävää lippua. Hänen vammansa ovat aivan liian järkyttävät teidän nähtäväksenne… syöksyhampaiden ja kynsien jäljet nimittäin…”

Rouva Valoisa alkoi taas huojua, ja Vili otti hänestä kiinni ja tuki hänet pystyyn. Nyt lordi Raukee käveli heidän luokseen mukanaan tarjottimellinen piirakoita.

”Kuningas on vuoteessa”, hän sanoi Sylkyarvolle suu täynnä ruokaa. ”Kas, päivää”, hän lisäsi huomatessaan rouva Valoisan, joka oli yksi harvoista palvelijoista, jotka hän tunsi nimeltä, johtuen siitä että tämä teki leivoksia. ”Olen pahoillani majurin tähden”, Raukee sanoi purskauttaen piirakkataikinan murusia rouva Valoisan ja Vilin päälle. ”Pidin hänestä aina.”

Hän käveli tiehensä jättäen Sylkyarvon avaamaan oven siniseen salonkiin ja laskemaan rouva Valoisan ja Vilin sisään. Siellä lepäsi majuri Valoisan ruumis Runsaudensarven lipun sisässä.

”Enkö voi edes antaa hänelle viimeistä suudelmaa?” rouva Valoisa nyyhkytti.

”Aivan mahdotonta ikävä kyllä”, Sylkyarvo sanoi. ”Puolet hänen kasvoistaan puuttuu.”

”Hänen kätensä, äiti”, Vili sanoi avaten ensimmäistä kertaa suunsa. ”Varmasti hänen kätensä on ehjä.”

Eikä Sylkyarvo ehtinyt estää, kun Vili oli jo kaivanut lipun alta isänsä käden, joka oli aivan siisti.

Rouva Valoisa polvistui ja suuteli kättä yhä uudestaan, kunnes se kiilsi kyynelistä kuin olisi ollut posliinia. Sitten Vili auttoi hänet ylös ja he kaksi poistuivat sinisestä salongista sanomatta enää sanaakaan.

Luku 17
Hyvämies ottaa kantaa

Katsottuaan, ettei Valoisia enää näkynyt, Sylkyarvo riensi kaartinsaliin, missä Särki vahti koko muuta kuninkaan kaartia. Huoneen seinillä riippui miekkoja ja kuningas Uunon muotokuva, jonka katse tuntui seuraavan kaikkea.

”He alkavat käydä levottomiksi, arvon lordi”, Särki mutisi. ”He haluavat mennä kotiin perheidensä luo ja painua nukkumaan.”

”Ja niin he menevätkin, kunhan olemme hiukan jutelleet”, Sylkyarvo sanoi ja käänsi kasvonsa kohti uupuneita ja reissussa rähjääntyneitä sotilaita.

”Onko kenelläkään kysyttävää Joutomaan tapahtumista?” hän kysyi miehiltä.

Sotilaat katsoivat toisiaan. Osa vilkuili salavihkaa Särkeä, joka oli vetäytynyt seinän vierelle kiillottamaan kivääriä. Sitten kapteeni Hyvämies nosti kätensä, samoin kuin kaksi muuta sotilasta.

”Miksi Valoisan ruumis käärittiin ennen kuin kukaan meistä sai nähdä sen?” kapteeni Hyvämies kysyi.

”Minä haluan tietää, mihin se luoti osui, jonka kuulimme ammuttavan”, sanoi toinen sotilas.

”Miten vain neljä ihmistä näki sen hirviön, jos se oli niin valtava?” kysyi kolmas, ja moni muu nyökytteli ja mumisi kannustavasti.

”Kaikki loistavia kysymyksiä”, Sylkyarvo vastasi sulavasti. ”Sallikaa minun selittää.”

Ja hän toisti saman hyökkäystarinan, jonka oli juuri kertonut rouva Valoisalle.

Kysymyksiä esittäneet sotilaat eivät tyytyneet vastaukseen.

”Minusta on silti hassua, että siellä oli valtava hirviö eikä kukaan meistä nähnyt sitä”, sanoi kolmas sotilas.

”Jos Valoisa oli osin syöty, miksei verta ollut enemmän?” kysyi toinen.

”Ja kuka, kaiken pyhän nimissä”, kapteeni Hyvämies sanoi, ”on Jusa Nappi?”

”Miten te tiedätte Jusa Napista?” Sylkyarvo puuskahti ajattelematta.

”Matkalla talleilta tänne satuin törmäämään yhteen sisäkköön, Helliin”, Hyvämies sanoi. ”Hän tarjoili arvon lordille viiniä. Hänen mukaansa olitte juuri maininnut Valoisan vaimoparalle kuninkaan kaartin jäsenen nimeltä Jusa Nappi. Jusa Nappi kuulemma lähetettiin viemään viestiä Valoisan vaimolle, kertomaan että hänen miehensä oli saanut surmansa.

Mutta minä en muista Jusa Nappia. En ole koskaan tavannut ketään nimeltä Jusa Nappi. Kysyn siis teidän ylhäisyydeltänne, miten se on mahdollista. Miten mies voi ratsastaa kanssamme, leiriytyä kanssamme ja saada käskyjä meidän edessämme ilman että kukaan meistä näkee häntä?”

Sylkyarvon ensimmäinen ajatus oli, että täytyi tehdä jotain mokomalle salakuuntelevalle sisäkölle. Onneksi Hyvämies oli maininnut tytön nimen. Sitten hän sanoi uhkaavalla äänellä:

”Mikä antaa teille oikeuden puhua kaikkien puolesta, kapteeni Hyvämies? Ehkäpä joillain näistä miehistä on parempi muisti. Ehkäpä he muistavat Jusa Napin oikein hyvin. Hienon nuoren Napin, jonka muistoksi kuningas lisää pulskan pussin kultaa kaikkien palkkaan tällä viikolla. Ylpeän, rohkean Jusan, jonka uhraus — sillä pelkään hirviön syöneen hänet siinä missä Valoisankin — tarkoittaa palkankorotusta kaikille hänen asetovereilleen. Jalon Jusa Napin, jonka lähimmät ystävät voivat varmasti odottaa nopeaa ylennystä.”

Sylkyarvon sanoja seurasi taas hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus oli kylmää, raskasta lajia. Nyt koko kuninkaan kaarti ymmärsi edessään olevan valintatilanteen. He punnitsivat mielessään valtaisaa vaikutusta, joka Sylkyarvolla sanottiin olevan kuninkaaseen, ja sitä että majuri Särki parastaikaa hyväili uhkaavasti kiväärinsä piippua, ja he muistivat edellisen päällikkönsä, majuri Valoisan äkkikuoleman. He ottivat huomioon myös lupauksen enemmästä kullasta ja nopeasta ylenemisestä niille, jotka suostuisivat uskomaan ikkabogiin ja sotamies Jusa Nappiin.

Hyvämies nousi ylös niin äkisti, että hänen tuolinsa kaatui kalisten lattialle.

”Mitään Jusa Nappia ei ole ollut olemassakaan, ja piru minut periköön, jos ikkabog on, enkä minä osallistu valheeseen!”

Muut kaksi kysymyksiä esittänyttä miestä nousivat seisomaan hekin, mutta muut kaartilaiset pysyivät vaiti ja valppaina.

”Hyvä on”, Sylkyarvo sanoi. ”Te kolme olette pidätetyt törkeästä maanpetoksesta. Kuten toverinne varmasti muistavat, te juoksitte pakoon, kun ikkabog ilmestyi. Unohditte velvollisuutenne suojella kuningasta ja pyritte vain pelastamaan oman raukkamaisen nahkanne! Rangaistuksenne on kuolema teloituskomppanian edessä.”

Hän valitsi kahdeksan sotilasta viemään nuo kolme miestä pois, ja vaikka kolme rehellistä sotilasta taisteli rajusti, heillä oli alivoima ja heidät päihitettiin, eikä aikaakaan kun heidät oli jo raahattu pois kaartinsalista.

”Oikein hyvä”, Sylkyarvo sanoi jäljelle jääneille sotilaille. ”Oikein hyvä tosiaan. Palkkoja korotetaan kauttaaltaan ja nimenne muistetaan ylennyksien yhteydessä. No niin, älkää sitten unohtako kertoa perheillenne tarkalleen, mitä Joutosuolla tapahtui. Saattaisi olla pahaksi vaimollenne, vanhemmillenne ja lapsillenne, jos heidän kuultaisiin epäilevän ikkabogin tai Jusa Napin olemassaoloa.

Voitte nyt palata koteihinne.”

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon

Kuvitusteemat osio 8: Luvut 16 & 17
Lue lisää kuvituskilpailusta

Vili ja rouva Valoisa erittäin surullisina
Lordi Sylkyarvo ja hänen viinilasinsa
Lippuun kääritty ruumis
Kapteeni Hyvämies

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari

Osio 7: Luvut 14 & 15

Luku 14
Lordi Sylkyarvon suunnitelma

Kun sumu vihdoin hälveni, paljastui hyvin erilainen seurue kuin se, joka oli tuntia aikaisemmin saapunut suon laidalle.

Niin järkyttyneitä kuin he olivatkin majuri Valoisan äkkikuolemasta, muutama kuninkaan kaartin mies hieman hämmentyi selityksestä, joka heille annettiin. Siinä oli kaksi lordia, kuningas ja kiireesti ylennetty majuri Särki, jotka kaikki vannoivat nähneensä läheltä hirviön, sen saman, jota kaikki paitsi aivan hölmöimmät olivat vuosikausia pitäneet satuolentona. Saattoiko todellakin olla totta, että Valoisan ruumiissa oli tiukasti käärittyjen viittojen alla ikkabogin hampaiden ja kynsien jäljet?

”Väittääkö sotamies minua valehtelijaksi?” majuri Särki ärisi nuoren sotamiehen naamaan.

”Väittääkö sotamies kuningasta valehtelijaksi?” lordi Raukee äyskähti.

Sotamies ei uskaltanut kyseenalaistaa kuninkaan sanaa, joten hän pudisti päätään. Kapteeni Hyvämies, joka oli ollut majuri Valoisan hyvä ystävä, pysyi vaiti. Hyvämiehen kasvoilla oli kuitenkin niin kiukkuinen ja epäluuloinen ilme, että Särki käski hänen pystyttää teltat mahdollisimman tukevalle maalle ja nopeasti sittenkin, koska vaarallinen sumu voisi vielä nousta uudestaan.

Vaikka kuningas Uuno nukkui olkipatjalla ja sotilailta oli otettu peittoja, jotta hänen olisi mukava olla, hän ei ollut milloinkaan viettänyt niin epämiellyttävää yötä. Hän oli väsynyt, likainen, märkä ja ennen kaikkea peloissaan.

”Entä jos ikkabog tulee etsimään meitä, Sylkyarvo?” kuningas kuiskasi pimeässä. ”Entä jos se vainuaa meidät? Se on jo päässyt Valoisa-paran makuun. Entä jos se tulee etsimään loppua ruumista?”

Sylkyarvo yritti tyynnytellä kuningasta.

”Teidän majesteettinne ei pidä pelätä, Särki on määrännyt kapteeni Hyvämiehen vahdiksi teidän majesteettinne teltan eteen. Jos joku syödään, niin viimeisenä teidän majesteettinne.”

Oli niin pimeää, ettei kuningas nähnyt Sylkyarvon virnistystä. Sylkyarvo ei tosiaankaan halunnut tyynnyttää kuninkaan pelkoja vaan pyrki lietsomaan niitä. Hänen koko suunnitelmansa lepäsi sellaisen kuninkaan varassa, joka paitsi uskoi ikkabogin olemassaoloon, myös pelkäsi että se voisi lähteä suolta jahtaamaan kuningasta.

Seuraavana aamuna kuninkaan seurue lähti takaisin kohti Jeroboamia. Sylkyarvo oli lähettänyt Jeroboamin pormestarille edeltä viestin, että suolla oli sattunut ikävä onnettomuus, josta syystä kuningas ei toivonut tervehdykseksi torvisoittoa eikä korkkeja. Tämän takia koko kaupunki oli hiljainen kuninkaan seurueen saapuessa. Kaupunkilaiset painoivat kasvojaan ikkunoihin tai kurkistelivat ovenraoista ja järkyttyivät nähdessään kuninkaan niin likaisena ja surkeana, mutta vielä enemmän he järkyttyivät nähdessään viittoihin käärityn ruumiin sidottuna majuri Valoisan teräksenharmaaseen hevoseen.

Kun seurue saapui majataloon, Sylkyarvo pyysi isännän sivuun.

”Tarvitsemme viileän, turvallisen paikan, kenties kellarin, jossa voimme säilyttää ruumista yön yli, ja avain jää minun haltuuni.”

”Mitä tapahtui, arvoisa lordi?” majatalonisäntä kysyi, kun Särki kantoi Valoisan kivisiä rappusia kellariin.

”Minä kerron teille totuuden, hyvä isäntä, koska selvästikin huolehditte meistä hyvin, mutta tieto ei saa levitä laajemmalle”, Sylkyarvo sanoi matalalla, vakavalla äänellä. ”Ikkabog on olemassa ja on raa’asti surmannut yhden miehistämme. Ymmärtänette, miksi asiasta ei pidä tiedottaa laajalti. Syntyisi välitön paniikki. Kuningas palaa pikavauhtia linnaan, missä hän ja hänen neuvonantajansa — minä itse totta kai mukana — alkavat oitis työstää keinoja, joilla takaamme maamme turvallisuuden.”

”Ikkabog? Olemassa?” isäntä sanoi ällistyksissään ja peloissaan.

”Olemassa, kostonhimoinen ja pahantahtoinen”, Sylkyarvo sanoi. ”Mutta kuten sanoin, tämä ei saa levitä. Laaja-alainen hätääntyminen ei hyödytä ketään.”

Tosiasiassa juuri laaja-alaista hätääntymistä Sylkyarvo tavoitteli, sillä se oli välttämätön osa suunnitelman seuraavaa vaihetta. Juuri niin kuin hän oli olettanut, isäntä odotti vain, että vieraat olivat käyneet nukkumaan, ja riensi sitten kertomaan vaimolleen, joka riensi kertomaan naapureille, ja siinä vaiheessa kun kuninkaan seurue lähti seuraavana aamuna kohti Heranlinnaa, heidän taakseen jäi kaupunki, jossa pakokauhu kuohui kuin samppanja.

Sylkyarvo lähetti edeltä viestin Heranlinnaankin, varoitti juustontekijöiden kaupunkia hösäämästä kuninkaan vuoksi, joten sielläkin oli pimeää ja hiljaista kuninkaallisen seurueen saapuessa sen kaduille. Kasvot ikkunoissa olivat valmiiksi peloissaan. Sattumalta nimittäin jeroboamilainen kauppias oli tuonut harvinaisen nopealla hevosellaan ikkaboghuhun Heranlinnaan jo tunti sitten.

Jälleen kerran Sylkyarvo tiedusteli lupaa käyttää kellaria majuri Valoisan ruumiin säilytyspaikkansa ja uskoutui taas isännälle, että ikkabog oli tappanut yhden kuninkaan miehistä. Varmistuttuaan, että Valoisan ruumis oli turvassa lukkojen takana, Sylkyarvo meni yläkertaan nukkumaan.

Hän hieroi juuri salvaa takapuolensa vesikelloihin, kun hänet kutsuttiin pikaisesti kuninkaan luo. Sylkyarvo veti housut omahyväisesti hymyillen jalkaansa, iski silmää Raukeelle, joka nautti juusto- ja pikkelsivoileipää, otti kynttilänsä ja lähti käytävää pitkin kohti kuningas Uunon huonetta.

Kuningas oli käpertynyt sänkyynsä päässään silkkinen yömyssy, ja kun Sylkyarvo sai oven kiinni perässään, Uuno sanoi heti:

”Sylkyarvo, kuulen kuiskutusta ikkabogista. Tallipojat puhuvat, ja jopa palvelustyttö, joka vasta käväisi makuuhuoneeni ovella. Mistä tämä johtuu? Miten he voivat tietää tapahtuneesta?”

”Ikävää”, Sylkyarvo huokaisi, ”olin toivonut voivani salata totuuden teidän majesteetiltanne siihen asti, ettäolemme turvallisesti linnassa, mutta olisi pitänyt tietää, että teidän majesteettinne on liian terävä sellaiseen. Sen jälkeen kun me lähdimme suolta, ikkabog on, kuten teidän majesteettinne osasi pelätä, tullut paljon vihaisemmaksi.”

”Voi ei!” kuningas inahti.

”Valitettavasti kyllä. Mutta tokihan saattoi olettaakin, että sen kimppuun käyminen tekee siitä vaarallisemman.”

”Mutta kuka sen kimppuun kävi?” Uuno kysyi.

”Hyvänen aika, teidän majesteettinne kävi”, Sylkyarvo sanoi. ”Särki kertoi, että teidän majesteettinne miekka oli upoksissa hirviön niskassa kun hirviö pakeni — anteeksi, sanoiko teidän majesteettinne jotain?”

Kuningas oli itse asiassa päästänyt jonkinmoisen älähdyksen, mutta pienen tovin päästä hän pudisti päätään. Hän oli aikonut oikaista Sylkyarvon tietoja — hän uskoi kertoneensa tarinan eri tavalla — mutta hänen kammottavat kokemuksensa sumussa kuulostivat paljon paremmilta sellaisina kuin Sylkyarvo kertoi ne nyt: että hän piti puolensa ja taisteli ikkabogia vastaan eikä suinkaan pudottanut miekkaansa suohon ja juossut pakoon.

”Mutta sehän on kauheaa, Sylkyarvo”, kuningas kuiskasi. ”Miten meidän kaikkien käy, jos hirviöstä on tullut entistä raivoisampi?”

”Teidän majesteettinne ei pidä pelätä”, Sylkyarvo sanoi lähestyen kuninkaan vuodetta ja antaen kynttilänsä liekin valaista alhaalta päin pitkää nenäänsä ja julmaa hymyään. ”Aion ottaa elämäntehtäväkseni suojella teidän majesteettianne ja valtakuntaa ikkabogilta.”

”K-kiitos, Sylkyarvo. Siinä vasta aito ystävä”, kuningas sanoi syvästi liikuttuneena, hamuili kätensä pois haahkanuntuvapeiton alta ja kätteli viekasta lordia.

Luku 15
Kuninkaan paluu

Kun kuningas lähti seuraavana aamuna matkaan kohti Tuulihattulaa, huhut siitä että ikkabog oli tappanut miehen, olivat paitsi kulkeneet sillan yli Paroninkaupunkiin, tihkuneet myös pääkaupunkiin ennen aamunkoittoa liikkeelle lähteneiden juustokauppiaiden ansiosta.

Tuulihattula ei kuitenkaan ollut ainoastaan kauimpana pohjoisilta soilta, vaan se myös piti itseään muita Runsaudensarven kaupunkeja tietävämpänä ja koulutetumpana, joten kun pakokauhun aalto saapui pääkaupunkiin, se kohtasi epäuskon vasta-aallon.

Kaupungin torit ja kapakat raikuivat kiivaasta väittelystä. Epäilijät nauroivat mielettömälle ajatukselle ikkabogin olemassaolosta, kun taas toiset sanoivat, että niiden, jotka eivät ole koskaan edes käyneet Joutosuolla, ei pitäisi olla olevinaan asiantuntijoita.

Ikkaboghuhut olivat värittyneet aika lailla matkallaan etelään. Jotkut sanoivat ikkabogin tappaneen kolme miestä, toiset että se oli vain repinyt yhdeltä nenän.

Kaupunki-Kaupungissa keskustelu kuitenkin sai ahdistuneita sävyjä. Kuninkaan kaartilaisten vaimot, lapset ja ystävät olivat huolissaan sotilaista, mutta vakuuttelivat toisilleen, että jos jonkun omainen olisi saanut surmansa, perheet olisivat saaneet siitä tiedon. Tämän lohdun myös rouva Valoisa tarjoili Vilille, kun tämä tuli etsimään äitiään linnan keittiöstä säikähdettyään koululaisten keskuudessa kiertäviä huhuja.

”Kuningas olisi ilmoittanut meille, jos isille olisi sattunut jotain”, hän sanoi Vilille. ”Otapa tästä pikku makupala.”

Rouva Valoisa oli valmistanut toivetaivaita kuninkaan paluun kunniaksi, ja nyt hän antoi yhden hivenen epämuotoisen Vilille. Vili henkäisi (koska hän sai toivetaivaita vain syntymäpäivisin) ja haukkasi pikkuista leivosta. Hänen silmänsä täyttyivät heti onnen kyynelistä paratiisin leijuessa kitalaen läpi ja sulattaessa huolet pois. Hän ajatteli innoissaan, että isä tulee kotiin tyylikkäässä univormussaan ja hän, Vili, on huomenna koulussa huomion keskipiste, koska hän tietää tarkalleen, mitä kuninkaan miehille on tapahtunut kaukaisella Joutosuolla.

Hämärä alkoi laskeutua Tuulihattulan ylle, kun kuninkaan seurue vihdoin ratsasti näkyviin. Tällä kertaa Sylkyarvo ei ollut lähettänyt edeltä viestiä, jossa pyydetään ihmisiä pysymään sisällä. Hän halusi, että kuningas tuntee täysillä Tuulihattulan pakokauhun ja pelon, kun siellä nähdään hänen majesteettinsa palaavan linnaansa yksi kaartilainen vainajana mukanaan.

Tuulihattulalaiset näkivät saapuvien miesten voipuneet, onnettomat kasvot ja katselivat hiljaa kun seurue kulki ohi. Sitten he äkkäsivät käärityn ruumiin, joka roikkui teräksenharmaan hevosen päällä, ja henkäisyt levisivät väkijoukkoon kuin liekit. Kuninkaan seurue eteni Tuulihattulan kapeita mukulakivikatuja, ja miehet ottivat hatun päästä ja naiset niiasivat eikä kukaan aivan tiennyt, tekivätkö he kunniaa kuninkaalle vai vainajalle.

Lilja Lohenpyrstö huomasi ensimmäisten joukossa, kuka puuttui. Hän kurkki aikuisten jalkojen välistä ja tunnisti majuri Valoisan hevosen. Sillä hetkellä hän unohti, etteivät hän ja Vili olleet puheväleissä sitten edellisviikkoisen tappelunsa, veti kätensä irti isän kädestä ja pinkaisi juoksuun, runnoi tietään eteenpäin väkijoukossa ruskeat saparot liehuen. Hänen oli ehdittävä Vilin luo ennen kuin tämä näkisi ruumiin hevosen selässä. Hänen oli varoitettava. Mutta väki oli pakkautunut niin piukkaan, että vaikka Lilja liikkui tosi nopeasti, hän ei pystynyt pysymään hevosten vauhdissa.

Vili ja rouva Valoisa, jotka seisoivat mökkinsä edessä linnan muurin varjossa, kuulivat väkijoukon haukkovan henkeä ja tiesivät, että jokin on vinossa. Vaikka rouva Valoisaa ahdisti hieman, hän uskoi silti yhä näkevänsä komean miehensä, koska kuningas olisi lähettänyt sanan, jos tämä olisi haavoittunut.

Niinpä kun kulkue kääntyi kulman takaa, rouva Valoisan katse liukui kasvoista kasvoihin odottaen näkevänsä majurin kasvot. Ja kun hän tajusi, ettei kasvoja ollut enää enempää, hänen omista kasvoistaan valahti hitaasti väri pois. Sitten hänen katseensa osui ruumiiseen, joka oli sidottu majuri Valoisan teräksenharmaaseen hevoseen, ja silloin, käsi yhä Vilin kädessä, hän pyörtyi niille sijoilleen.

Edellinen osio

Jatka seuraavaan osioon (julkaistaan 10.9.)

Kuvitusteemat osio 7: Luvut 14 & 15
Lue lisää kuvituskilpailusta

Huolestunut majatalonisäntä
Kellarin avain
Kuningas Uuno peitot silmillään
Lordi Sylkyarvo kynttilänsä kanssa
Kankaisiin kääritty ruumis hevosen selässä

The ICKABOG and all other related trade marks, characters, names, and indicia are TM and © J.K. Rowling Teksti © J.K. Rowling
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta apunaan Meri Kapari