Tunnustan lukeneeni

Tunnustan lukeneeni on Tammen virallisen epävirallinen podcast, jossa puhutaan kirjoista ja kirjojen vierestä, sieltä missä Kafka on rannalla, kuolema Venetsiassa ja kaikki mahdollista niin kauas kuin yötä riittää. Luvassa on ihastuksia, vihastuksia, paljastuksia ja tunnustuksia. Toimittajina he, jotka eivät useinkaan tiedä mitä tekevät, Helmi ja Oona.

Tästä löydät koottuna kaikki jaksot uusimmasta vanhimpaan.

 

Tunnustan kääntäneeni: Einari Aaltonen & Abdulrazak Gurnah, Patricia Lockwood sekä Ta-Nehisi Coates

”Pääsin illastamaan nobelistin kanssa. ’I like books’ oli henkevintä, mitä sain kirjailijalle sanottua. Seuraavana päivänä kävelin allapäin Lönnrotinkadulla katse asvalttiin litistyneissä. Kun kohotin katseeni asvaltista ensimmäisen kerran, näin lounasravintolan mainosständin: ’Mitä hyvää Turusta on muka tullut?’ Kun kohotin katseeni asvaltista toisen kerran, olin törmätä nobelistin selkään. Säpsähdin ja seisahduin, peräännyin vaivihkaa, nopeasti. Pään sisällä tapahtuu: Taivaanvuohi lentää hienostuneesti pilvenhattara nokassaan. Sivistys orastaa: Aurajoen vesi on ruskeaa.”

Yllä kuvatut tapahtumat ovat todellisia: vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnah todella vieraili Helsingissä ja turkulainen suomentaja-runoilija Einari Aaltonen todella tapasi hänet. Mutta tunnetilan kuvaus on pötyä, kaunokirjallista vapautta. Euforisen hajamielisissä tunnelmissa podcast-studioon saapunut Aaltonen kertoo Gurnahin Loppuelämät-romaanin suomentamisen ohessa myös Patricia Lockwoodin ja Ta-Nehisi Coatesin teosten kääntämisestä. Ja siitä miksi aina kannattaa mennä kipua päin ja kirjastoon vaikka hiihtämällä.

15. jakso: Kun internet kirjallisuuteen tuli (Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä)

Internet on täällä, kun taas kirjallisuus on tuolla. Mutta nyt ne vihdoinkin ovat molemmat tässä!

Vuoden 2021 kirjatapaukseksi noussut Kukaan ei puhu tästä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen romaani, jossa netti on täysin erottamaton osa sen sisältöä. Eikä nyt siis puhuta tekstarifonteista eikä ”vieraantunut äitini selittää kaiken viimeisessä sähköpostissa” -ratkaisuista vaan ajan hengestä – siitä mitä tämä digitaalinen aivosumu meille maksaa. Twitter-papitar Lockwoodin hauska mutta musertava romaani tavoittaa nimittäin tismalleen sen, millaista on elää juuri nyt, tässä kirotussa maailman ajassa, kun internet on paitsi minuutemme kiinteä osa myös eksistentiaalinen umpikuja.

14. jakso: Luovuus vaatii lukittavia ovia (Virginia Woolf: Oma huone & Suvi Ratinen: Omat huoneet)

Nainen pamahtaa paksuksi, mies kirjoittaa sonaatteja. Suunnilleen tällainen on ollut kirjallisuuden sukupuolijako kautta aikojen. Tunnustan lukeneeni tutkailee asiaa kurkistamalla Virginia Woolfin sekä 1900-luvun alun suomalaisten kirjailijanaisten huoneisiin ja päätyy matkallaan pohtimaan luovuuden edellytyksiä laajemminkin. Millaisia etuoikeuksia ja materiaalisia mahdollisuuksia on oltava, jotta voi kirjoittaa suurta kirjallisuutta?

Naisten pienempi rooli taiteen historiassa selittyy muun muassa lukituilla kirjastoilla, nurmikentillä, joille neitojen ei sopinut astua, sekä kaiken maailman einoleinoilla, jotka eivät olleet kuulleetkaan ehkäisystä. Lukittavien ovien merkitystäkään ei sovi väheksyä – ei vielä 2020-luvullakaan, kun pandemia pakottaa hakemaan omaa tilaa kylpyhuoneesta.

Tunnustan kääntäneeni: Markus Juslin & Yoko Ogawan Muistipoliisi

Tunnustan lukeneeni naruttaa piinapenkkiinsä suomentaja Markus Juslinin! Yoko Ogawan Muistipoliisi-teoksen kääntänyt Markus julistetaan välittömästi viralliseksi Japani-asiantuntijaksi ja hän saa kuulla liudan hölmöjä kysymyksiä. Kuten: Miten voi olla, että japaninkielisessä tekstissä muistipoliisien ja sammakoiden lukumäärä voi jäädä epäselväksi? Entä onko kaunokirjallisuuden kautta mahdollista kurkistaa vieraaseen kulttuuriin? (Spoiler alert: Ei oikeastaan.) Ja saattaapa Markuksen kanssa tulivuorista ja japanilaisen feminismin tilasta keskusteleva myös puolivahingossa oppia paljon kulttuurieroista, kielestä sekä siitä, miksi suomentaminen on kaikkea muuta kuin sanojen kääntämistä.

Kuunnelkaa ja hämmentykää!

13. jakso: Tyhmät, rumat ja laiskat naislukijat? (Julia Quinn: Bridgerton)

Huonoja uutisia, romanssiviihteen ystävät: kyselytutkimusten mukaan olette epäviehättäviä, vähä-älyisiä ja kroonisesti puutteessa. Ja luonnollisesti naisia! Dekkareita lukevien miesten älykkyysosamäärästä, ulkonäöstä tai viriliteetistä yleistyksiä ei tiettävästi ole tehty – tutkimuksesta puhumattakaan.

Asian korjaavan akateemisen julkaisun ilmestymistä odotellessaan Tunnustan lukeneeni päätti miehuullisesti sukeltaa siihen niljaiseen sakokaivoon, joka romanssiviihteenäkin tunnetaan. Sen pohjalta onnistuttiin naaraamaan Julia Quinnin Bridgerton-sarja, Lumi Linna ja paljastus ensi vuoden odotetuimmasta kirjasta. Ynnä rekkalasteittain rahaa!

Niin että nyt, maisterit, pitäkää esseekokoelmistanne kiinni, olette hömppäkirjallisuuden armoilla!

12. jakso: Some, rakkaus ja muita naisilta kiellettyjä aiheita (Saara Turunen: Järjettömiä asioita & Emma Jane Unsworth: Aikuiset)

Millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa? Millaisia kirjoja siitä sopii kirjoittaa? Ja siedetäänkö niissä epämiellyttäviä päähenkilöitä?

Tunnustan lukeneeni -toimituksen narsistinen manipulaatioalusta syöttää myllyynsä tämän vuoden tärkeimmät feministiset romaanit, Saara Turusen Järjettömiä asioita ja Emma Jane Unsworthin Aikuiset (suom. Kaisa Kattelus) – ja saa aikaiseksi kyynistä rakkausanalyysiä, tuhmia pohjavirtoja ja kastuneita makkaroita.

11. jakso: Väärin luettu (Hanna Arvela: Tukholma-syndrooma & Bret Easton Ellis: Amerikan psyko)

Jotkut kirjat kaivavat verta nenästään. Jotkut saavat ansiotta turpaansa. Mutta jokaiselle löytyy lukija, jonka mielestä juuri tämä kirja on paras ikinä. Tai pahin. Mutta mitä sitten, kun se omasta mielestä kaikkein pahin pohjanoteeraus on muun maailman silmissä kuolematon klassikko? Kun viiltävä satiiri ymmärretään täysin väärin? Ja kuka on ymmärtänyt väärin mitä, kun tänä päivänä helpoimmin tunnistettava kapitalismikritiikin muoto on kidutusporno?

Studiossa maailman menoa, sikailevia rahamiehiä ja kevättakkien lukumäärän suoraa korrelaatiota ihmisarvoon ruotivat Helmi ja kotimaisen kaunon kustannuspäällikkö Petra. Väärien mielipiteiden ristiaallokossa ainakin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (suom. Erkki Jukarainen) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooma.

P.S. Jos Exit-sarja tuntui pahalta, älä kuuntele tätä jaksoa. Ja sama kääntäen!

10. jakso: Nyrkkiä naisvihalle! (Evie Wyld: Me olemme susia & Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata)

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (suom. Kyllikki Villa) on feministinen klassikko, jonka julkaiseminen 1975 teki Märtasta sekä supertähden että hylkiön. Miten käy Evie Wyldin, jonka romaani Me olemme susia (suom. Aleksi Milonoff) on kuin nyrkki suoraan patriarkaatin naamaan?

Naisen asemasta maailmassa, jossa mies on kaiken mitta, napa ja juuri, tuohtumassa Oona ja Helmi. Verbaalisen käsirysyn, tylytyksen ja tilityksen ohessa pohditaan myös, oliko Edgar Allan Poe incel ja missä oli Jörn Donnerin muna, silloin kun sitä tarvittiin. Jos et ole vielä vihainen, et vain ole lukenut oikeita kirjoja.

9. jakso: Kun naisesta tulee maailman VHS-nauhuri (Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia & Candace Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää?)

Viiskyt on kuulemma uusi kolkyt, mutta helppoa sekään ei ole. Tunnustan lukeneeni ottaa käsittelyyn Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia -romaanin sekä Candace Bushnellin kirjan Onko vielä sinkkuelämää? (suom. Karoliina Timonen). Pinkit kannet lupaavat pirteää tavaraa, mutta keskustelu kääntyy välittömästi naisen elämää hallitseviin narratiiveihin ja siihen, kenen sääntöjen mukaan täällä oikein eletään.

Onneksi Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Petra Maisonen latelee elämänviisauksia kuin Carrie Bradshaw ikään. Kun opettelee kiipeämään pois kuopasta, zero fucks given, saattaa täydellisyyden sijaan löytää vahingossa mielenrauhan. Jos kärsit ikäkriisistä, tämän haluat kuulla!

8. jakso: Kuin romaani mutta totta (Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti & Tara Westover: Opintiellä)

Jos palstamilleillä mitataan, tietokirjallisuus on kirjallisuuskeskustelun raastepöytä: ihan kiva olla olemassa, mutta ei kai tänne tätä varten tultu? Tunnustan lukeneeni korjaa asian perehtymällä porkkanaraastevariaatioiden lisäksi tämän hetken parhaaseen asiaproosaan. Lautasella Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen) ja Tara Westoverin Opintiellä (suom. Tero Valkonen). Tarjolla myös kärsämötinktuuraa, irtoavia päitä ja katoavia kiveksiä – salonkikelpoista keskustelua koko rahalla, siis!

7. jakso: Elizabeth Strout isku pehmeään ytimeen

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout on kirjailija, jonka kirjoja pidetään tavattoman kohottavina – tai mahdottoman masentavina. Mistä se johtuu? Paradoksia purkamaan tarvittiin Stroutin suomentaja Kristiina Rikman, joka pitkän uransa myötä on kehittänyt erityisen herkän korvan paitsi naiseudelle myös elämälle ylipäätään. Onneksi hän tietää aika paljon myös kissoista ja karhuista, sillä luonnollisesti keskustelu harhautuu navetan taakse, missä odottaa joko seksuaalinen hekuma tai inkontinenssivaippa – tulkitsijasta riippuen. Tervetuloa mukaan päättämään, onko elämä kovaa mutta rakkaus kaikkein lujinta!

6. jakso: Kulissien takana

Vuoden viimeisessä jaksossa Tunnustan lukeneeni sukeltaa munatotitynnyrin pohjalle ja etsii sieltä vastauksia kuuntelijoiden kysymyksiin. Mitä toimituksessa oikeastaan tapahtuu? Millä perusteella kirjat valitaan? Kuka murhasi joulumielen?

Välkkyvät poronsarvet päässä keskustellaan myös volvofiktiosta, juoruilusta, brassailusta ja lukematta jättämisestä. Lopussa kuullaan maailman kuivin lukusuositus ja vastaansanomaton vastaus kysymykseen, jota jokainen kirjojen ystävä on taatusti miettinyt ainakin kerran elämässään (ja murha mielessään). Lukekaatten loppuvuonna hyviä kirjoja ja pitäkäätten Esther the Wonder Pig poissa lautaseltanne.

5. jakso: Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti – mestariteos vai silkkaa sikailua?

Kun Kazuo Ishiguron The Unconsoled -romaani ilmestyi 1995, hänen suomalainen kustantajansa sai sätkyn. (Oletettavasti.) Tuleva nobelisti oli haistattanut pitkät roolilleen hillityn toiseuden asiantuntijana. Herkkää japanilaista tussimaalausta muistuttavan romaanin sijaan käsillä oli suuren yleisön odotuksille keskisormea näyttävä sikailu. Ei tällaista Keltaiseen kirjastoon!

Samaan aikaan suomentaja Helene Bützow kulki omaa polkuaan halki kirjallisuuden lumotun seudun. Hän – ja keskimäärin puolet kirjallisuusmaailmasta – olivat sitä mieltä, että romaani on mestariteos. Nyt, 24 vuotta myöhemmin, Helene on vihdoin saanut suomentaa Surullinen pianistin. Hänen kanssaan käymme nyt käsikoukkua kuiluun, joka häämöttää sen illuusion takana, että voimme täysin ymmärtää tätä maailmaa. Pohjalla saattaa odottaa – päärynä?

4. jakso: Barrikadeille, mars! (Maja Lunde: Sininen / Édouard Louis: Ei enää Eddy)

Maailma palaa, mutta näkyykö se kirjallisuudessa? Tunnustan lukeneeni ryhtyy kylmän viileään analyysiin, mutta päätyy vaatimaan vallankumousta ensimmäisen minuutin aikana. Käsi tiukasti patriarkaatin kurkulla keskustelemme Maja Lunden Ilmastokvartetti-sarjasta, Édouard Louis’n Ei enää Eddystä, autofiktiotrendistä, bensan vanhenemisesta ja vähän myös Stockmannin kanta-asiakaskasseista.

3. jakso: Äitini on alastonmalli ja muita lapsuuden lukukokemuksia

Valeriella on oma puhelin, Paula Drew’lla auto ja Hortensia-tädillä irtopää – ja kaikilla homma harvinaisen hyvin hallussa! Tunnustan lukeneeni ilahtuu löytäessään lukumenneisyydestään aktiivisia tyttöjä ja naisia, mutta lämpenee erityisesti huumeille ja noituudelle. Kynttilä pääkalloon palamaan: ikimuistoisen lastenkirjallisuuden lomasta saattaa löytyä vampyyriseksiä, kammottavia ruumiinvammoja ja tyttö joka järkytti maailmaa leikkaamalla tukkansa.

2. jakso: Onko pakko jos tulee paha mieli?

Monestiko olet tarttunut vakavaan kirjaan ja laskenut sen kiireesti kädestäsi? Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt ja Margaret Atwoodin Orjattaresi ovat tärkeitä kirjoja painavista aiheista, mutta mitä tehdä, kun niihin ei millään haluaisi tarttua? Tunnustan lukeneeni analysoi tilannetta keskustelemalla mm. Kardashianeista, mieskirjallisuudesta ja platform-lenkkareista.

1. jakso: Onko kirja AINA parempi kuin elokuva?

Andre Acimanin Kutsu minua nimelläsi ja Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini ovat loistavia kirjoja, mutta entäs niiden elokuvasovitukset? Seksihelteiseksi yltyvän keskustelun ytimessä ovat rivo persikka, kolmen minuutin mirri ja merimieskapakka, jossa vierailijaa saattaa odottaa epämieluisa yllätys. Tai miten sen nyt ottaa.