Kauhukirjallisuutta Tuskassa

11.7.2016

Kuukausi takaperin sovin tekeväni haastattelun Marko Hautalan kanssa. Hänen uusin kirjansa, Kuiskaava tyttö ilmestyy vasta elokuussa, mutta ennakkolukukappale oli juuri tullut painosta. Perushommia, ajattelin. Mutta sitten kuulin haastattelupaikan. Helsingissä järjestettävä metallimusiikkifestari Tuska.

Kuiskaava tyttö on klassinen kummitustarina. On ääniä kuulevia tyttöjä, maanalaisia käytäviä, puhuvia nukkeja ja omituinen kultti. Kauhu ei ole helppo genre kirjoittaa. Marko Hautala on kuitenkin Suomen parhaita kirjailijoita kertomaan kauhutarinoita ja minulla kyllä kirjaa lukiessani meni kylmiä väreitä ja vähän hirvittikin välillä.

Ja miksi Tuska? Festarien järjestäjät olivat tehneet kävijätutkimuksia ja olivat saaneet selville, että hevarit ovat oikein lukevaista väkeä. Lauantaina 2.7. järjestettiinkin siis Helvetin mustaa -niminen paneelikeskustelu, jossa pohdittiin pimeyden estetiikkaa nykymetallissa. Samalla kuuntelijoille jaettiin Kuiskaavan tytön ennakkolukukappaleita. Hautalan lisäksi keskustelemassa olivat tutkiva muusikko Kimi Kärki sekä musiikkitoimittaja Matti Riekki. Keskustelua moderoi hevitutkija Toni-Matti Karjalainen. He keskustelivat muun muassa siitä, voiko musiikilla ja sanoituksilla enää hätkähdyttää vai onko kaikki jo nähty. Paneelikeskustelun jälkeen siirryin Hautalan kanssa festareiden VIP-alueelle haastattelua varten. Istuimme hämärässä salissa, jota valaisi piirtoheittimet punaisten kalvojen läpi. Oli aika aloittaa.

 

Minkälaista palautetta olet saanut kirjasta ja miltä tuntuu saada palautetta jo ennen kirjan julkaisua?
Nyt on helpottunut olo ja pystyy viettämään kesän rauhassa. Ensimmäiset palautteet merkkaa aina eniten ja mua pelottaa vähän ennen kun niitä tulee. Sen jälkeen ei sit enää oo niin väliä. Ihmiset on sanonu, että se oli pelottava, mikä tietenkin oli tarkoituskin.

Mistä kirjasi idea syntyi?
Tein sijaisuuksia psykiatrisessa sairaalassa viimeksi vuonna 1995. Siellä näki paljon sellaista, mitä ei muuten näe ja se kyllä tulee aina uudelleen esiin kirjoittaessa. Kuiskaavan tytönkin esihistoria menee sairaalatöihin, kun näki konkreettisesti näitä ääniä kuulevia. Luin myös Julien Jaynesin kirjan, jossa oli teoria siitä että ääniä kuultiin aikaisemmin enemmän. Se selittäisi monet uskonnolliset profeetat, jotka kuulivat jumalan puhuvan heille. Myöhemmin äänet miellettiin demonisiksi ja syyttäviksi ja nykyään demonit selitetään psykologian avulla ääniharhoiksi. Mikä on totuus, onko ääniharhat sairauksia vai jonkinlaisen jumalan tai demonin puhetta ja onko oikein antaa vain lääkettä nuppiin, en tiedä. Lähdin tietoisesti rakentamaan kirjan päähenkilöä ammatin ympärille – kirjan päähenkilö Anton on psykoterapeutti. Tietoinen rakentaminen ei kuitenkaan vie hirveän pitkälle, hahmot syntyvät ja elävät dialogin kautta.

Millaista kirjan kirjoittaminen oli?
Kirjotin samalla nimellä ja suurin piirtein samalla teemalla noin 200 sivua tekstiä, jotka heivasin kokonaan. Sen jälkeen teksti tuli helposti. Aina kun luulee et nyt mulla on metodi kirjoittamiseen, tulee jokin uusi tapa. Oon laiska taustatyön tekijä mut teen sen mitä pitää. Kirja sijoittuu kotikaupunkiini Vaasaan, joten paikat olivat tuttuja. Vaasassa oli suurpalo vuonna 1852. Kävin palosta selvinneessä Wasastjernan talossa, jossa on nykyisin Pohjanmaan museo. Myös Marian kirkon raunioilla kierteilin. Se oli tosi inspiroivaa ja niistä sai saman tien tekstiä.

 

Pelottaako sinua ikinä kirjojasi kirjoittaessa?
Mulla on se etu, että jos mua pelottaa, mä tiedän et teksti toimii ja siit tulee hyvä fiilis. Kauhusta saa inspiraatiota. Jokaisen negatiivisen kokemuksen voi käyttää hyväkseen. Kirjoitan usein yksin mökillä ja kerran rupes pelottaa niin paljon, jouduin laittaa radion päälle ihan vain kuullakseni puhetta. Pimeää mä pelkään ja mulla pitää olla aina ”mörkövalo” päällä. Ei mua se pelota, että pimeässä on joku joka käy kimppuun, vaan ennemminkin itsensä kadottaminen, hulluuden pelko. Yleisesti mua kiehtoo kauhu, jossa pelon aihe on selittämätön, psykologinen kauhu. Sen sijaan väkivalta ei ole runollista, vaan aika latteaa ja psykologinen kauhu toimii paremmin fiktiossa. Nykyään ollaan aika turtuneita väkivaltaan, eikä pelkällä brutaalilla väkivallalla pelottelu enää toimi. Pahimmillaan siitä tulee vain etäinen ja voimaton kuvotuksen tunne. Kauhuskenessä on äärimmäisiä tunteita. Kauhu pitää kirjoittaa pokkana. En pyri tietoisesti kirjoittamaan vitsejä, mutta kyllä jotain mustaa huumoria aina tihkuu lävitse. Ehkä huumori tekee taiteen teon ja tulkinnan terapeuttiseksi. Huumori auttaa, se on tapa käsitellä vaikeita ja pelottavia aiheita. Se on ihmisen oljenkorsi.

Mitä on nyt työn alla? Aiotko pysyä jatkossakin uskollisena kauhukirjallisuudelle?
Nyt on ruvennut hahmottua uusi tarina, eli uusi romaani on ehkä tulossa. Mutta mitä muutakaan mä tekisin kuin kirjoittaisin? Se on ollut aina lapsuudesta asti haaveena, enkä näe syytä pitää taukoa. Aina tulee enemmän tai vähemmän samantyyppistä tekstiä. Historiallista romaania ei kuitenkaan tule. En usko et jaksaisin tehdä sellaista, koska siinä pitää olla niin tarkka. Jos pitää valita onko juttu faktisesti tai esteettisesti hyvä, estetiikka voittaa aina.

Kun nyt olemme metallimusiikkifestareilla, on pakko kysyä minkälaista musiikkia kuuntelet?
Kirjoittaessa kuuntelen dark ambient –matskua. Siinä ei ole laulua tai oikeastaan edes melodioita, se on lähinnä äänimaisemaa. Kaikenlainen musiikki on inspiroivaa, mutta eniten kuuntelen kirjoittaessani dark ambientia tai klassista musiikkia. Kuuntelen myös paljon metallimusiikkia, vaikkakin harvoin kirjoittaessani. En ole aikaisemmin ollut Tuskassa, mutta täällä on ihan sympaattinen meininki. Paikka on täynnä hurahtaneita faneja ja kaikilla on hauskaa.

Jäljellä on enää viimeinen kysymys: Mitkä ovat kolme suosikkikirjaasi tällä hetkellä?

  • Julian Jaynes: The Origins of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind
  • Edgar Allan Poen ja H.P. Lovecraftin novellit
  • Paul Trenblay: Head Full of Ghosts

 

Helmi Turunen